maanantai 16. maaliskuuta 2009

Freud ja etiikka

(Esseen alkuosa täällä.)


Kirjeessään Albert Einsteinille Freud esittää lyhyessä muodossaan oman sivilisaatioteoriansa. (Einstein & Freud 2003, 23-44) Freudin mukaan ihmistä ohjaa kaksi perustavanlaatuista viettiä: agressio ja eroottisuus. Freudin mukaan molemmat näistä ovat välttämättömiä ihmispsyykeelle. Freudille elämän ilmiöt ovat lähtöisin näiden viettien yhteis- ja vastakkaisvaikutuksesta. Ne ovat aina toisiinsa kietoutuneita. Omatunto eli yliminä syntyy Freudin mukaan siten, että ulospäin suuntautuneet vietit torjutaan ja niitä ohjaillaan kasvatuksen avulla. Yliminä syntyy vanhempien häneen asettamien odotusten ja mielikuvien pohjalta. Liian ankara yliminä tuottaa yksilölle liian ankaran ideaaliminän, mikä aiheuttaa masennusta sekä omanarvontunnon katoamista. Myöhemmin Freud ajatteli, että kulttuurin kautta syntynyt yliminä syrjäyttää vanhempien auktoriteetin ja siihen kasautuu ympäröivän yhteiskunnan normistot. Yksilö joutuu alistamaan onnensa yliminän määräyksiin. Tästä koituu monenlaisia seurauksia, mutta niistä myöhemmin.

Ihmismieli on Freudin mukaan jakautunut tietoiseen ja esitietoiseen. (Kotkavirta 2009, 6-7) Strukturaalisessa mallissa mielen jaottelu tehdään sen (das Es), minän (das Ich) ja yliminän (das Überich) välillä. ”Se” on ihmismielen alipersoonallinen, alkuperäinen alue, johon nähden ”minä” ja ”yliminä” ovat myöhäisempiä. Suuri osa ihmismielestä (se kokonaan, minä melkein kokonaan ja suurelta osin myös yliminä) on tiedostamatonta. Psyyken tietoinen osa koskee Freudin mukaan psyyken piilotajuista osaa sekä ulkomaailmaa havainnovia psyyken kerrostumaa.

Toinen olennainen jaottelu Freudin teoriassa koskee jaottelua primaari- ja sekundaariprosesseihin. Primaariprosessilla Freud tarkoittaa niitä tiedostamattomia prosesseja, jotka noudattavat niin kutsuttua mielihyväperiaatetta. Sekundaariprosessit puolestaan noudattavat realiteettiperiaatetta. Mielihyväperiaate merkitsee tässä sitä, että ihminen luontaisesti hakeutuu sen äärelle, mikä tuottaa hänelle mielihyvää ja nautintoa. Realiteettiperiaate puolestaan on se osa psyykeä, joka kertoo mikä on realistista saada ja haluta. Primaariprosessissa, esim. unissa, esiintyvät toiveet jäävät usein sekundaariprosessissa huomaamatta ja tiedostamatta. Unissa onkin Freudin mukaan olennaista se, että niissä toiveet pääsevät toteutumaan vapaasti ilman rajoittavia realiteetteja. Freudille uni on tosin toiveen toteutuma kahdella tavalla: ”Jotkut unet ovat avoimia toiveen täyttymyksiä, toisissa taas toiveen toteutuma piilee näkymättömissä, vieläpä varta vasten kätkeytyy. Jälkimmäisissä havaitsemme sensuurin jäljet erityisen näkyviksi. Muuntumattomia toiveunia näkevät tavallisimmin lapset” (Freud 2005, 459). Unien luonteeseen kuuluu myös se, ettei niissä ole aikaa ja niissä tapahtuu siirtymiä sekä tiivistymiä.

Vapaassa assiosiaatiossa torjutut tunteet ja toiveet tuodaan tietoisuuden, symbolisen piiriin. Psykoanalyyttisessa teoriassa ollaankin ajateltu, että olisi hyvä olla mahdollisimman avoin oman mielensä liikkeille. ”Avointa ja luontevaa suhdetta omaan psyykkiseen todellisuuteen pidetään tässä henkilökohtaisen hyvinvoinnin samoin kuin elävien ja vastavuoroisten ihmissuhteiden edellytyksenä. Vastaavasti ihmissuhteiden ja sosiaalisen elämän ongelmien ajatellaan liittyvän läheisesti omiin haluihin, tunteisiin, fantasioihin, torjuntoihin sekä kieltoihin.” (Kotkavirta 2009, 7)

Olennaista psykoanalyyttisessa etiikassa on myös viettien luonne. Ne nousevat ruumiista, mutta ne voivat tyydyttyä ainoastaan psyykkisesti. Vietit ovat psyykeen ja ruumiin rajalla. Viettien aiheuttama paine näyttäytyy kokemuksessa tarpeina, haluina, affekteina ja toiveina. Näitä psyyke pyrkii realiteettiperiaatteen nojalla sitomaan ja kontrolloimaan. Psyyke ja ruumis toimivat, tai ovat toimimatta, kokonaisuutena. Psykoanalyyttinen käsitys psyykeestä tulee nähdä naturalistisena, mutta kuitenkin niin, ettei psyykettä pyritä redusoimaan esimerkiksi aivojen toimintoihin, vaan sitä pyritään selittämään sen omilla lainalaisuuksilla. Psyyke on dynaamista tapahtumista. Halut ja mielihyvä nähdään myös kaikkein tietoisimpien prosessien pohjalla. Psyykeessä on myös mennyt monin tavoin läsnä, mutta myös toisin päin. Nykyisyys määrittää muistojen sävyä, ja jopa sitä, mitä asioita menneestä muistetaan.

Psykoanalyyttisessa traditiossa ajatellaan myös, että yksilöiden keskeinen riippuvuus, tarvitsevuus ja läheiset ihmissuhteet ovat keskeisiä. Lapsen psyyke alkaa rakentumaan tämän suhteessa hoivaajaansa, joka ottaa lapsen tunne- ja mielentilat huomioon ja palauttaa niitä myös sopivassa määrin takaisin. Kun lapsi alkaa tekemään eroa oman itsensä ja muiden välillä, alkaa hänelle rakentua uudenlaisia kognitiivisia ja emotionaalisia valmiuksia. Psykoanalyyttinen teoria puhuu siis abstraktia yksilökäsitystä vastaan. Yksilöllisyys voi toteutua ainoastaan suhteessa muihin. Varhaiset tunnepitoiset lähisuhteet ovatkin ratkaisevia psyyken rakentumisen kannalta.

Varsinaisia etiikan alaan kuuluvia kysymyksiä Freud käsittelee kirjasessaan ”Ahdistava kulttuurimme”. Siinä Freud ajattelee, että ihmiset ”haluavat tulla ja jäädä onnelliseksi” (Freud 1972, 15) . Tällä pyrkimyksellä onneen on kaksi osatavoitetta: välttää tuskaa ja epämieluisuutta sekä toisaalta tavoitella vahvoja mieluisuuden elämyksiä. Varsinkin jälkimmäinen ansaitsee tulla kytketyksi ’onnen’ käsitteeseen. Mielihyväperiaate ohjelmoi Freudin mukaan ihmisen elämän ja antaa sille tavoitteen. Mielihyväperiaate on kuitenkin pahassa ristiriidassa todellisuuden itsensä kanssa. ”Se on kerta kaikkiaan toteutumaton, maailmankaikkeuden koko järjestys sotii sitä vastaan; voisi sanoa, ettei ’Luojan’ suunnitelmiin kuulu ihmisen ’onni’” (ibid.)

Ihmisen kokema kärsimys voi tulla kolmelta taholta: omasta kehostamme, joka kivulla ja ahdistuneisuudella varoittaa todellisuudesta itsestään; ulkomaailmasta; sekä kolmanneksi suhteistamme muihin ihmisiin. Mielihyväperiaate muokkautuu nämä kohdatessaan kohtuullisemmaksi realiteettiperiaatteeksi. Kärsimysten karttamispyrkimys sivuuttaa onnen tavoittelemisen. Tälle ristiriidalle Freud mainitsee kaksi ratkaisustrategiaa, joista ensimmäisen hän jakaa kolmeen: (a) tietoinen eristyvyys (vapaaehtoinen yksinäisyys), jonka avulla voi välttää ihmissuhteista johtuvaa pettymystä ja tuskaa; (b) selän kääntäminen ulkomaailmalle; (c) huumeet, päänsä sekoittaminen. Uskonnollinen elämäntapa kuuluu Freudin mukaan myös näihin strategioihin.

Toinen ratkaisustrategia kärsimyksen välttämiseen lähtee libidon kohteen muutoksista. Yksilön tulee, tullakseen onnelliseksi, asettaa vietin päämäärät niin, ettei todellisuus voi niitä estää. Tällaista ratkaisua edustaa nk. sublimaatio. Sen avulla seksuaalipohjainen mielihyvä muuttuu korkea-asteisemmiksi nautinnoiksi: taiteilun ja tutkimuksen tuottamaksi sekundaariseksi, jalostuneeksi mielihyväksi.

Päätän tämän Freudin eettistä ajattelua koskevan tekstini lyhyeen pohdintaan Freudin ja Aristoteleen etiikan, eudaimonismin, välisistä samankaltaisuuksista. Niiden välillä ennen muuta on löydetty yhtäläisyyksiä, kuten Kotkavirta (2009, 4) huomauttaa. Aristoteleelle ihmisen onni toteutui sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa sekä filosofisessa, kontemplatiivisessa elämämuodossa.

Aristoteles kirjoittaa: ”’Olla onnellinen’ tarkoittaa samaa kuin ’elää hyvin’ tai ’onnistua elämässä’” (Aristoteles 2005, 9). Hänelle onnellisuus on kaiken etiikan lähde. Ei ole olemassa mitään ihmisen ulkopuolista hyvää, joka tulisi toteuttaa ja joka ihmisen pitäisi saavuttaa. Ei. Hyvä toteutuu ihmisen toteuttaessa itseään, omaa olemustaan (essentia). Aristoteles käyttääkin ns. funktioargumenttia. Ihmisellä on jokin funktio maailmankaikkeudessa, ja tämä funktion toteuttaminen hyvin tekee ihmisen onnelliseksi. Tässä tulee huomata Aristoteleen etiikan tosiseikkamaisuus: hän ajattelee löytäneensä ihmisyyden oikean määritelmän. Hän katsoo, mikä tosiasiallisesti on ihmiselle hyväksi. Ihminen voidaan määritellä ’poliksessa eläväksi, puhuvaksi järkiolennoksi’ (’Zoon logon ekhon’ ja ’zoon politikon’). Ihmisen olemus on siis ihmisen sosiaalisuudessa ja järjessä. Tästä Aristoteles ajattelee, että koska ihminen on se mikä hän on, tulee ihminen myös onnelliseksi toimiessaan oman luontonsa mukaisesti. Ihminen tulee onnelliseksi saadessaan aktualisoida potentioitaan.

Jos ihmisen psyykeestä löydettävä ’mielihyväperiaate’ tulkitaan eräänlaiseksi potentioiden varastona, joiden toteuttaminen tekee ihmisen onnelliseksi, on analogisuus Aristoteleeseen helposti löydettävissä. Hyvä elämä löytyy mielihyvän joko suorasta tai (sublimaation kautta) epäsuorasta tyydyttymisestä. Mahdollisimman laaja potentioiden eli mielihyvän toteuttaminen tekee ihmisen onnelliseksi.



Kirjallisuus:

Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka, Helsinki: Gaudeamus 2005

Einstein, Albert & Freud, Sigmund: Miksi sotaa? – kirjeenvaihto, Helsinki: Bazar 2003

Freud, Sigmund: Ahdistava kulttuurimme, Helsinki: Weilin-Göös 1972

Freud, Sigmund: Unien tulkinta, Gummerus 2005

Kotkavirta, Jussi: Psykoanalyyttinen teoria ja hyvän elämän kysymykset, 2009

Ei kommentteja: