torstai 5. helmikuuta 2009

Suomalaisesta elokuvasta: Jarva ja Kaurismäet

1990-luvun lopulla puhuttiin suomalaisen elokuvan noususta ja uudesta kulta-ajasta. Oltiin tarvottu pitkä matka turhapurojen ja vääpeli körmyjen suolta - ja alettu tekemään jotain sellaista mitä ennen osattiin ja haluttiin tehdä - oikeaa elokuvaa. Paitsi että tämä suomalaisen elokuvan kulta-aika loppui viimeistään Aleksi Mäkelän viimeisimpiin ohjaustöihin ("Matti", "Pahat Pojat"). Kun Jari Halonen on myynyt itsensä viihteen huoraksi ja Aki Kaurismäki keskittynyt itsensä toistamiseen puuduttavaan mantraan, ovat Solar Filmsin tuotannot olleet kuin viimeiset naulat suomalaisen elokuvan arkkuun. Puhumattakaan Åke Lindmanin typerryttävistä, fasistisen sentimentaalisista sotaelokuvista.

Jos olisin Peter von Bagh, aloittaisin vetistelyn menetetyn suuren suomalaisen elokuvan perään, jota kuulemma edustivat Teuvo Tulio (joka ei muuten ollut syntyjään suomalainen vaan latvialainen), Risto Jarva, Nyrki Tapiovaara, jne. En kuitenkaan ole von Bagh - enkä Lauri Timonen - joten sorru moiseen. Kuusikymmentäluvun ummehtunut auteur-paska saa omasta puolestani olla aivan rauhassa. Tapiovaaralta en ole nähnyt kuin yhden elokuvan, josta en hirveästi pitänyt, joten hänestä en osaa sanoa mitään. Mutta Jarvan ja Tulion ero selkeä. Siinä missä Jarva keskittyy tekemään tylsää realistista duunarielokuvaa - tarkoituksena on ilmeisesti kerjätä säälipisteitä vasemmistolaisilta - on Tulion ekspressiivinen, rajun emotionaalinen ote kiinnostavampi. Jarvan elokuvissa ei ole samaa koherenssia ja mielekkyyttä kuin Tulion tuotannossa.

Jarvan elokuvat ovat säälittävää räpellystä pitkälle 70-luvulle asti. Jarvan ensimmäinen elokuva "Yö vai päivä" oli teknisesti täysin epäonnistunut pökäle, jonka sisällöstä ei ottanut tolkkua kukaan. Jarva yrittää ko. elokuvassa kuumeisesti tehdä maatalousvaltaisen valtion pääkaupungista Pariisin tai New Yorkin kaltaista metropolia esikuviensa Godardin ja Truffaut'n hengessä. Siinä hän epäonnistuu täysin. Elokuvan ideanahan on esitellä ulkomaalaiselle (tummalle naiselle) niin suomalaista "suurkaupunkia" kuin suomalaista maaseutuakin. Jarvan olisi elokuvan tekemisen sijaan pitänyt laittaa valokuvanäyttely pystyyn, sillä juuri maaseutua ja metsää kuvatessaan hän saa aikaan ne kymmenen juuri ja juuri mukiin menevää otosta, joiden vuoksi elokuvan jaksaa katsoa loppuun asti. Elokuva on paitsi sisällöllisesti teennäinen, niin myös teknisesti alkeellinen (mitään taiteellista tarkoitusta teknisessä laaduttomuudessa ei ole - toisin kuin vaikkapa von Trierin "Idiooteissa"). Samasta kärsii myös Jarvan paljon kehuttu "Työmiehen päiväkirja", jonka leikkaus tuntuu tehdyn ainakin viiden promillen humalassa. Pää tulee kipeäksi moista paskaa katsellessa. Myös sisällöltään "Työmiehen päiväkirja" on kökkö, alleviivaava ja mielikuvitukseton.

Suomalaisista elokuvaohjaajista myös Aki Kaurismäki on saanut osakseen turhaa palvontaa. Hänen tuotannossaan on korkeintaan viisi hyvää elokuvaa, joista viimeisimmän hän teki vuonna 2002 ("Mies vailla menneisyyttä"). Loput hänen elokuvistaan on täysin mitään sanomattomia diettimakupaloja ilman minkäänlaista pointtia. Hyvä on. Ehkä olen turhan julma Akia kohtaan, sillä Akihan on kuitenkin aivan oikea elokuvaohjaaja. Toisin kuin vaikkapa veljensä Mikan elokuvissa, Akin elokuvista löytää parhaimmillaan syvää humaanisuutta ja solidaarisuutta, jota harvoissa elokuvissa enää on. Hän on Chaplinin sukua suoraan alenevassa polvessa - noin niinku taiteellisessa mielessä. Mika Kaursimäen elokuvat puolestaan ovat ("Amazon" par excellence...) lähinnä kevyen kliseisiä road movieita, joille kaikki normaaliälyiset ihmiset lähinnä nauravat. Tähän ei lasketa Mikan "Valehtelija" ja "Arvottomat" elokuvia.

Peter von Baghin ja Lauri Timosen kaltaisen 60-luvulle jämähtäneiden puupäiden on aika lakata itkemästä ja vikisemästä kadotetun elokuvan perään. Ei se ole minnekään kadonnut. Sitä ei koskaan ollutkaan. Kenties von Baghin ja Timosen ajatuksissa on ollut sellainen toive, että myös meidän kotoisesta elokuvahistoriastamme löytyisi edes jonkinlainen kaanon, jota sitten humastisten tieteiden kursseilla voisi märehtiä. Mutta kun ei löydy. Elokuvahistoriastamme löytyi ainoastaan Donner (jota ei oikeastaan suomalaiseksi ohjaajaksi voida laskea; hän on henkisesti pikemminkin ruotsalainen), Jarva, Tulio ja Kaurismäet. Näillä on auteur-teoreettikkojemme, noiden poroporvarillisten romantikkojen, tultava toimeen.

Ei kommentteja: