tiistai 10. helmikuuta 2009

Smedsin "Tuntematon"

Katsoin viime lauantaina Kristian Smedsin "Tuntemattoman sotilas"-näytelmän tv-version. Innostuin Smedsin tulkinnasta valtavasti. Vastaavaa irvailua ja säälimätöntä pilkkaa on harvoin nähty menevän juuri sinne minne sen kuuluu: sotilaalliseen patrioottisuuteen ja nostalgiseen kyynelehtimiseen. Hyvä, hyvä.

Sotaveteraanien kollektiivisella äänellä huudettiin: törkeää! Mikään ei ole niin törkeää kuin pilkata presidenttejä ja pyhiä mytologioita talvisodan hengestä ja jatkosodan uhrilampaista. Eikö nuori sukupolvi ymmärrä sodan käyneen sukupolven uhrauksia ja kärsimyksiä? Ymmärtää toki, mutta ei sillä tavalla kuin haluttaisiin. Itse en kunnioita yhtään ainutta sotaveteraania. Pikemminkin suren heidän kohtaloaan. Olen vihainen heidän puolestaan. Olen vihainen siitä, että he joutuivat tekemään järjettömän uhrauksen vastenmielisen nationalismin puolesta. Ei ole mitään kunnoittamista siinä, että ihmiset pakotetaan kuolemaan ja tappamaan. Kunnioitus on meihin ehdollistettu, nostalgisia ja ideologisia myyttejä uusintava tunne, jonka keskeinen funktio on saada kunnioittamaan historiallisia hahmoja ja symbooleja. Presidenttejä ja esi-isien haamuja. Tieteellisyydellään liehakoiva 3G-Lamasuomikin on myyttien ja tarinoiden vallassa.

Max Horkheimer puhuu kirjassaan "Välineellisen järjen kritiikki" (Vastapaino, 2008) kahdesta eri järjen käsitteestä: subjektiivisesta ja objektiivisesta. Ensimmäinen tarkoittaa tiettyjen subjektiivisten päämäärien välineellistä saavuttamista. Esim. mikä on paras tapa puolustaa valtiota? Natoon liittyminen vai itsenäiset puolustusvoimat? Subjektiivinen järki ei kykene kuitenkaan arvioimaan näiden päämäärien itsensä järjellisyyttä. Vaihtoehtoisia päämääriä ehdotettaessa, subjektiivinen järki korkeintaan leimaa ne "epärealistisiksi" ja "järjettömiksi" vedoten välittömään empiiriseen, läsnäolevaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Muillakin on aseita, siispä on järkevää, että meilläkin on. Objektiiviseen järkeen puolestaan kuuluu todellisuuden ja päämäärien itsensä arviointi: se on olemuksellisesti filosofista. Tieteellinen ajattelu ei kykene ajattelemaan kuin tosiasiallisuuden piirissä. Se kykenee puhumaan vain siitä, minkä se pystyy näkemään ja todentamaan. Radikaalisti uusia yhteiskuntamalleja ei kuitenkaan voida nähdä, eikä niitä siksi voida "todentaakaan". Levitessään kaikkeen ajatteluun luonnontieteellinen ajattelu tekee hallaa kaikelle yhteiskunnalliselle edistykselle (mikäli tällaisia termejä uskaltaa popperilaisten ja postmodernistien hyökätessä joka nurkan takaa). Subjektiivinen järki kykenee ainoastaan operoimaan jo-olemassa-olevalla. Se ei kykene hahmottelemaan vaihtoehtoisia malleja ajatella. Luovan imaginaation tappaminen ajattelusta merkitsee filosofian kuolemaa ja välineellisen järjen voittoa.

Smedsin "Tuntemattoman" keskeinen ansio onkin siinä, että kykenee kyseenalaistamaan osallistuttavalla (myös yleisö on otettu mukaan esitykseen - lavalle asti) ja osittain vieraannuttavalla tavalla tietyn keskeisen yhteiskunnallisen päämäärän ja arvon - nationalismin. Sotilaiden juostessa sotatantereella ja "Ihanaa, Leijonat, Ihanaa"-diskokappaleen soidessa, katsoja (tai osallistuja) ei voi olla nauramatta kaikelle patrioottisuudelle. Ja kuten Henri Bergson asian ilmaisi: naurun sosiaalinen funktio on poikkeavan käyttäytymisen ja ajattelun kontrollointia:

"Nauru on [...] yhteiskunnallinen ele. Se herättää pelkoa ja tukahduttaa sen ansiosta poikkeavuuksia" - Henri Bergson, "Nauru", s. 19

Tästä syystä nauru on kaikkein poliittisin reaktio. Se vie arvon pois siltä, mikä ei sitä ansaitse. "Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!", sanoo vanha sananlasku. Poliittisin teko Smedsin teoksessa onkin sen kyky ottaa nauru haltuun ja suunnata se kohti vihollista. Nauramalla patrioottisuudelle teemme siitä epänormaalia ja outoa.

Isänmaa on pyhää ja vakavaa...........

"Katselin 7. 2. Yle Teeman esittämän lyhennelmän näytelmästä Tuntematon sotilas, jota en ole nähnyt Kansallisteatterissa. Sotaveteraanina ja kaksi sotaa läpikäyneenä todella kauhistuin, kun vihdoin tajusin, että olemme etääntyneet jo ajassa niin kauaksi sodistamme, etteivät meidän veteraanien kokemukset ja vaikutus merkitse enää mitään."

- Ermei Kanninen, (HS, 10.2.2009) -

"HAHAHAHAAA!!"

Voiko tällainen naurunremakka olla viemättä pois arvoa isänmaallisuudelta? Smedsin teos on poliittinen juuri siitä syystä, että se saa meidät nauramaan pilkallisesti patrioottiselle mielenlaadulle. Se ei tarkastele isänmaallisuutta kriittisesti; surren ja voivotellen. Vaan nauraen ylemmyyden tunnetta huokuen. Epätieteellistä? Toki. Mutta helvetin hienoa poliittisen toiminnan kannalta.

Ei kommentteja: