maanantai 23. helmikuuta 2009

Minäkään en allekirjoita mitään

(Myötäilyä tänne.)

Kyseenalaistaminen oli Ludwig Wittgensteinille mahdollista ainoastaan kun jo olemme hyväksyneet jotkin käsitykset maailmasta kyseenalaistamatta. Samaa toitotti myös Charles S. Peirce. Kyseenalaistaminen on mahdollista vain jos tulee todellisuudessa tulee vastaan jotain sellaista, mikä ei sovi yhteen käsityksiemme kanssa. Wittgensteinille tosin olennaista tehdä myös sellainen kieli, joka olisi niin täydellisen yhteensopiva maailman kanssa, että kyseenalaistaminen loppuisi. Descartes'n metodinen skeptisismi ei siis voinut olla mahdollista.

Wittgensteinille olennaista oli puhdistaa arkikieli mytologiasta, laittaa kieli puhumaan vain "siitä mistä voi puhua".

Paitsi että kieli laitetaan vallitsevan todellisuuden orjaksi, siltä myös kielletään kaikki uutta luova. Sehän on "epäselvää" ja kovin "mannermaista". Hieman kuten Ilkka Niiniluoto on päätynyt hylkäämään "onnellisuuden" käsitteen liian epämääräisenä. Tätä hän on näyttänyt soveltavan myös opiskelijoihin. Mitäpä vittumaisista yliopistolaeista jos onnellisuus on niin 'epäselvä' käsite. Todellisuuden täytyy olla rautaisen selkeää, jotta siitä voi puhua. Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava. Ja koska kieli on epämääräisyyksiä täynnä, ei muulla kuin rautaisen formaalilla logiikalla laimennetulla kielellä voi sanoa yhtään mitään. Muutos ja luovuus on epämiellyttäviä - liian hämäriä.

Filosofian on todellakin oltava "at war with the obvious". Niiniluodon kaltaisten filosofien diskurssissa 'relativismi' taikka 'nihilismi' näyttäytyvät molemmat 'ongelmina', jotka pitää ratkaista, ei niinkään aitoina filosofisina, perusteltuina positioina, jotka voisivat kenties pitää paikkansa. Niiniluodon kriittisyys on lukkiutunut omaan tieteelliseen positioonsa, eikä hän kykene osoittamaan naiivin dogmatismin kaltaisesti avoimuutta keskenään ristiriitaisille filosofioille. Hänelle 'postmodernismi' on raivoa järkeä vastaan, ikävä älyllinen ristisanatehtävä, joka pitää ratkaista, tuoda tieteellisen diskurssin piiriin.

Naiivin dogmatismin ideaan kuuluu perustavanlaatuinen avoimuus: se ajaa kitkaisaan jännitteeseen Raamatun ja Satanic Biblen; Deleuzen ja Hegelin; Popperin ja Platonin; kaiken. Mitään synteesiä näiden jännitteiden ei välttämättä tarvitse luoda, niitäkin voi toki syntyä. Olennaista on se, että etsiessään mitä erilaisimpia filosofisia positioita, ja omaksuessaan ne kaikki dogmaattisella idiotialla, joutuu subjekti välttämättömään luovuuden tilaan, jossa luo itse oman filosofiansa.

Wittgensteinilainen kielen 'kriittinen' arvionti ja oikominen ajaa filosofian taivastelemaan ja ihailemaan todellisuutta sellaisena kuin se on: ei muuttamaan sitä, ainoastaan korjaamaan siitä 'onnellisuuden' (vrt. yllä: Niiniluoto) kaltaisia 'epämääräisyyksiä' pois. Dogmaattisuus osoittautuu naiivissa johdomukaisuudessaan kriittisyyttä vapauttavammaksi. Dogmaattisuudesta pääsemme irti ainoastaan viemällä dogmaattisuuden huippuunsa: ei enää tradition "kriittistä" erittelyä, vaan tradition ahmimista, sen nauttimista. Tradition kriittinen erittely tekee meistä itseasiassa tradition orjia. Tradition loputon tulkitseminen, sen jatkuva jäsentäminen tukahduttaa ajattelun ja ajaa siten irrationaaliseen dogmaattisuuteen. Traditio, näyttäytyessään akateemisen filosofian rationaliteetin olemuksena, tappaa kaiken luovuuden - ja kääntyy siten omaa epädogmaattisuuttaan vastaan.

Kuudessadas kerta Georg Henrik von Wrightin humanismia toden sanoo. Ainakin filosofian opintosuunnitelmassa.


Ei kommentteja: