keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Ihmetys ja huoli

Filosofian alkuperänä voidaan pitää kahta peruskokemusta maailmasta: ihmetys ja huoli. Ihmetys syntyy, kun ihminen evoluutionsa tietyssä pisteessä ymmärtää olevansa kuolevainen syntyy sekä ihmetys sitä kohtaan, että miksi ylipäänsä ollaan olemassa, sekä huoli siitä mihin kaikki on menossa, miten elämä pitäisi järjestää jotta huoli sen katoavaisuudesta ratkeaisi.

Filosofia oli mm. eksistenssifilosofi Karl Jaspersille ihmetyksen ilmaus. Ihmetys ja ahdistus oman olemassaolonsa rajallisuudesta ajaa ihmisen kysymään maailman rakennetta, sen tarkoitusta ja oman olemassaolonsa mielekkyyttä. Tiede, uskonto ja filosofia kasvavat Jaspersin mukaan samasta ihmetyksen täyttämästä maaperästä. Tällaista ihmettelystä kasvavaa ajattelua voimme kutsua väljässä mielessä 'metafyysiseksi'. Filosofin ei tarvitse olla metafyysikko sanan täsmällisessä mielessä, riittää kun toteamme että 'metafyysikkofilosofi', jonka ajattelun motivaationa toimii primaarisesti ihmetyksen kokemus.

Edellä kuvaamani metafyysikkofilosofista erillisenä filosofityyppinä voimme nähdä ns. 'politikko' taikka 'aktivistifilosofin'. Tällaisen filosofin keskeinen, primaarinen motivaatio on huoli. Huoli siitä, mihin maailma on menossa, mitä meidän maailmalle pitäisi tehdä, jotta meidän ei enää tarvitsisi huolehtia. Se on reagointia nykyisyydessä vallitsevaan kauhuun ja epäoikeudenmukaisuuteen; se on huolta ihmisen sekä maailman kohtalosta ja tulevaisuudesta. Huolen filosofi lähtee siis siitä, "että filosofinen ajattelu ei ala ihmettelystä vaan pikemminkin kokemuksesta että jotain on vialla: jokin nykyisyydessämme on ongelmallista, jopa sietämätöntä". (Johanna Oksala "Feministinen filosofia nykyisyyden ontologiana", teoksessa "Feministinen filosofia", s. 156) Tässä voidaan seurata Michel Foucault'n ajattelua: hän ajatteli, että valistuksessa keskeisintä oli uudenlaisen eetoksen, ajattelutavan synty. Filosofia ei tällaisessa eetoksessa keskity pohtimaan ikuisia, ajattomia totuuksia vaan kantaa ajattelunsa omaan historialliseen tilanteeseensa. Foucault puhuu tällaisen ajattelun yhteydessä nykyisyyden 'ontologiasta'. Vaikka Heidegger voidaan laskeakin perinteiseksi 'ihmetyksen' 'metafyysikoksi', on hänen Dasein-ajattelunsa pohjalta nykyisyyden ontologia helposti käsitettävissä. Heideggeria ei nimittäin pidä käsittää kokonaan ikuisen Olemisen-rakenteen kuvaajana. Toki hänen "Olemisen ja ajan" keskeinen vika on se, että hän tekee tietystä historiallisesta täälläolosta ikuisen, kaikkea olevaa kuvaavan olemisen kuvauksen eikä huomioi tarpeeksi historiaa.

Tere Vadén on kuitenkin nähdäkseni aivan oikein pyrkinyt käsittämään Heideggerin ajattelun radikaalisuuden olevan siinä, että tämä tekee olemisen keskeisellä tavalla riippuvaisiksi kielestä sekä kulttuurisista käytännöistä. Oleminen muodostuu sekä kielen että välineellis-toiminnallisen maailmasuhteen kautta; ja erilaiset käytännöt muodostavat keskenään yhteensopimattomat ja ristiriitaisetkin olemisen tavat. Varsinkin myöhäisfilosofiassaan Heidegger korostaa 'Tienoon' (Gegnet) käsitettä. Tässä hän nähdäkseni viittaa tilaan, alueeseen, joka määrittää olemista ja sen tapahtumista. Heidegger ei redusoi kaikkea Yhteen Olemiseen, vaan päinvastoin, Heidegger on radikaali pluralisti, jolle erilaiset käytännöt tuottavat toisten käytäntöjen väliin eron, jota ei voida habermasilaisella kommunikaatiolla ylittää. Varsinkin myöhäistuotannossaan Heidegger tekee pakanallisessa polyteismissään päämääristä ja arvoista pluraaleja, joita ei voida järjellisellä keskustelulla ylittää. "Poliittisen Heideggerin ristiriita ei ole sosio-ekonomisten luokkien vastakkaisuutta, vaan elämänmuotoina ja kielinä ilmenevien olemisenymmärrysten yhteismitattomuutta", kirjoittaa Tere Vadén artikkelissaan "Myyttinen vallankumous ja tavalliset teot". Eri asia on tietysti se, onko Heideggerin kanssa samaa mieltä tämän suhteesta sosio-ekonomiseen ristiriitakäsitykseen, mutta ainakaan siitä, että Heidegger redusoi kaiken "Yhteen Olemiseen", ei häntä voida syyttää. Se on yksiselitteinen virhe. Heidegger pikemminkin pyrkii osoittamaan eri olemisen tapojen historiallisuuden ja kulttuurisidonnaisuuden. Foucault'n 'nykyisyyden ontologiakin' voidaan käsittää tietyn historiallisen tilan ja ajan Dasein-analyysiksi. "Tältä näyttää kauhistuttava 2000-luku. Aikakauden ontologinen rakenne on tämä!"

Tämä jako 'ihmetyksen' ja 'huolen' välillä toki seuraa jo Aristoteleella ja Kantilla esiintyvää jaottelua 'käytännöllisestä' ja 'teoreettisesta' järjestä, mutta ei tyhjenny siihen. On nimittäin niin, että sekä ihmetys että huoli kietoutuvat toisiinsa monesti kriittisellä tavalla: maailmasta voi olla huoli vain jos on ensin ihmetellyt sitä, mutta toisaalta juuri huoli maailmasta ajaa filosofin ihmettelemään (lue: tutkimaan maailmaa). Teoreettisen ja käytännöllisen järjen tai filosofian erottelu ei muutenkaan ole kovin mielekästä. Modernin duaalitaudissa teoria ylittää aina käytännön, mutta toisaalta käytäntö vaati teoriaa tulemaan todeksi, tulemaan käytännölliseksi.

Ei kommentteja: