lauantai 6. joulukuuta 2008

Itsenäisyyspäivä, vol. 2: Extended Edition

("Volume 1" täällä.)


"Sodat on koettu anonyymien voimien synnyttämiksi katastrofeiksi, joihin historian kirjoituksissa ei tietenkään etsitä valtaapitävien joukosta todellisia syyllisiä, vaikka todellisuudessa heidän päätösten ja politikoinnin seurauksena kuitenkin tähän tragediaan ajauduttiin. Päinvastoin näistä sotaan syyllisistä johtajista tehdään palvottavia kansakunnan ikoneita joiden mainetta koetetaan eritavoin puhdistaa vielä entistäkin kiiltokuvamaisemman näköisiksi sankarimyyteiksi. Sotiin on suhtauduttu, ja suhtaudutaan, kuten luonnonmullistuksiin joiden estämiseksi ei ole mitään tehtävissä. Niiden raivotessa ei tavallisilla ihmisillä ole mahdollisuutta kuin koettaa raahata henkiriepuaan koettelemusten läpi. Sotien jälkeen on elämä voinut jatkua jotenkuten ihmismäisesti, surun, kivun ja painajaisten ahdistamana tosin. Tavallinen kansanosa, joka säilytti henkiriepunsa sodan koettelemuksesta, sai "palkkioiksi" ehkä mitalin, sekä tunnustuksen antamastaan "uhrista" valtaapitäviltä, joiden pakottamana ja hyväksi hän kuitenkin joutui kärsimään.

Samaa tuttua raamatun liturgista kaavaa "uhrista" ja "uhrautumisesta", jota myös sodissa käytettiin, käytetään valtaapitävien "aseena" tänä päivänäkin. Tänä päivänä vaaditaan kansalta "uhrauksia" mm. kilpailukyvyn nimissä. Taasen yhdeksänkymmenluvun alussa tätä "uhrautumista" vaadittiin medioissa niin, että olemme samassa veneessä ja "kaikkien on uhrauduttava" yhteisen hyvän vuoksi Suomen pelastamiseksi lamasta. Silloin vaadittiin ja heräteltiin myös ns. "talvisodan henkeä" esiin kansakunnan "pelastamiseksi". Käytännössä "pelastautumisoperaatiossa" valtionvalta tuki ja varmisti toimillaan Suomen rikkaimman eliitin omaisuuden ja rahavarojen koskemattomuuden ja kasvun verorahoilla. Aikaa kutsuttiin myös pankkikriisiksi, joka meillä hoidettiin kuitenkin aivan erilailla kuin esim. Ruotsissa.

Tämä määrätyn kansanosan "uhraaminen" kilpailukyvyn nimissä, ja yhteisestä veneestä laidan yli heittäminen on johtanut siihen, että todellisia köyhiä Suomessa on enemmän kuin koskaan, vaikka valtion ja osan kansalaisista rahavarannot ja omaisuus ovat suurempia kuin koskaan. Tämän on mahdollistanut se, että median, politiikan, talouden ja osin myös tutkimuksen eliitti kuuluu itse siihen elitistiseen kansanosaan väestöstä, joka on aivan erityisesti hyötynyt parin viime vuosikymmenen kilpailukyvyn nimissä tapahtuneesta yhden kansanosan "uhraamisesta". Käytettävissä olevien reaalitulojen kasvu on nimittäin jakautunut erittäin epätasaisesti. Mitä enemmän tuloja ja omaisuutta, sitä enemmän tulot ovat myös lisääntyneet. Vuosien 1990-2002 välisenä aikana rikkain sadasosa suomalaisista kasvatti tulojaan yli 120% ja rikkain kymmenes 44%. Tämä osa väestöstä siis vaurastui tuntuvasti ja rikkain sadasosa sai oikean lottovoiton. Muiden Suomalaisten reaalitulot nousivat kahdessatoista vuodessa vain noin 10-20%, monien vielä vähemmän ja köyhimmän kymmenyksen ei lainkaan, päinvastoin heidän elämisen laatu on erilaisten sosiaaliturvan leikkausten ja "uudistusten" myötä romahtanut. Tilastojen mukaan Suomessa elää n. 500 000 köyhää ihmistä alle ns. toimeentulorajan. Tai, että OECD:n raportin mukaan Suomalaiset eivät mahdu ostovoimaltaan 24 rikkaimman OECD maan joukkoon. Meidät on luokiteltu sellaisten köyhinä pitämiemme maiden, kuten Venezuela, Puola tai Iran joukkoon. Ja me olemme myös köyhin pohjoismaa ostovoimaltamme, puolet köyhempiä kuin esim. naapurimaa Ruotsi.

Sama eriarvoistumisen tahti jatkuu nyt vuonna 200[8] edelleen entisestään kiihtyvällä vauhdilla, ja on ennustettavissa, että lähitulevaisuudessa Suomessakin on vastaavanlaisia köyhälistön slummeja kuin mm. Yhdysvalloissa on nyt. Uusliberalistisen politiikan seurauksena hyvinvointivaltio ajetaan alas ja osa kansaa työnnetään yhteiskunnan ulkopuolisiksi hylkiöiksi ja osan saadessa entistä enemmän rahaa ja etuuksia. Tämänlaisen politiikan suosimisen seurauksena esim. "Kaveria ei jätetä"-lauseesta on muodostunut vain juhlapuheissa käytettävä klisee.

Niin sotiin kuin muihinkin päättäjien toimesta tehtyihin ratkaisuihin, joissa osa kansaa "uhrataan" ristille nauliten eliitin puolesta kärsijäksi, käytetään tukena vanhaa uskontojen kaavaa, jossa sanoman ydin on, että jumala on suurin ja jumalaa suurempaa ei ole (paitsi ehkä valtion päättävä eliitti), ja että myös jumala uhrasi ainoan poikansa meidän kaikkien takia, niin emme mekään voi kieltäytyä uhrauksista jumalan (valtaapitävän) niin vaatiessa. Ja näin se antaa valtaapitäville myös oikeutuksen rangaista (tappaa) sellainen ihminen joka ei ole valmis antamaan "uhria" (omaa henkeään) muiden (valtaapitävän) hyväksi. "Ilon, rauhan ja tasa-arvon" jouluna 200[8]" - Johannes Heinonen


Ei kommentteja: