keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Ernst Bloch-kurssin luentopäiväkirja (15.12.2008)

(Viimeinen päiväkirjamerkintäni Blochista - tältä erää.)


Ernst Blochin aika-käsitys on äärimmäisen mielenkiintoinen. Aika ei voi olla lineaarista eikä universaalista. Ajan ja tilan käsitteistä on tehtävä monipuolisia ja muuntuvaista. Tässä Bloch pyrkii kritisoimaan kantilaisuutta, jonka mukaan aika ja avaruus ovat ihmisen kokemuksessa 'a priorisesti'. Tällainen käsitys johtuu Blochin materian käsitteestä. Bloch eroaa perinteisestä marxilaisuudesta siinä, että materia ei ole hänelle elotonta objektimassaa, vaan itsessään dynaamista.

Blochille aika on riippuvaista erilaisten kappaleiden ja materian liikkeistä. Matemaatikko Bernhard Riemann, jolta Bloch sai vaikutteensa, määrittelee tilan paikallisten muuttujien vaikutukseksi avaruuteen. Tämä tarkoittaa myös ajan käsitteen muutosta. Aika on liikettä ja aikoja monenlaisia. On aika työlle, aika vapaalle ajalle, jne. Kun on tylsää, aika matelee. Ja kun on kivaa, aika juoksee. Aikakokemus on riippuvaista myös yhteiskuntajärjestyksestä. Kapitalismilla on Blochin mukaan taipumus tehdä ajasta tavaramuotoista; mekaanisesti, kvantitatiivisesti mitattavaa. Kapitalismissa aika on kohdistettu työntekoon. Blochin mukaan modernin yhteiskunnan historia paljastuu mekaanisen kellon kautta: aika on muuttunut tuotannolliseksi yksiköksi. Kapitalistisessa yhteiskunnassa aika jakaantuu moniin tasoihin, ja kokemus ajasta vaihtelee radikaalisti. Kokemus ajautuu epäsynkronisuuteen aiheuttaen traagisia seuraamuksia (esim. natsismin nousu).

Ajalla on eri tasoja kokemuksessa. Blochin mukaan Utooppisessa todellisuudessa nämä kaikki eri aikatasot synkronisoituvat keskenään. Historia, aika loppuu. Utopia on absoluuttisen Toivon toteutuma. Se ei tarvitse takeita sen onnistumisesta. Kuitenkin myös ei-Utopian tilassa eri aikakäsitykset pääsevät jollain tavoin kosketuksiin Utopian kanssa. Ajattellaan vaikkapa loikoilua sohvalla musiikkia kuunnellen. Tällainen tila on puutteesta vapaa; siinä säteilee Utopian läheisyys. Toisin on vaikkapa surkeissa kesätöissä hikoilu. Aika ei kulu millään ja kaikki tuntuu turhauttavalta ja tuskaiselta. Näin voitaisiin Utooppista kokemusta kuvailla.

Utopiaa ei kuitenkaan voida saavuttaa. Tämä johtuu jo Blochin sitoutumisesta avoimeen metafysiikkaan. Historia ei voi periaatteellisella tasolla pysähtyä. Utopia siirtyy aina kauemmas horisontistamme. Utopia on sikäli historiallista, että uusi historiallinen tilanne tuottaa aiempaa korkeamman ja rikkaamman käsityksen Utopiasta.

Utooppista ajattelua on syytetty totalitaarisuudesta ja tyrannimaisuudesta. On vedottu Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan utooppisiin käsityksiin. Eivätkö utooppiset filosofiat ole vaarallisia tästä historiallisesta näkökulmasta katsottuna? Kuitenkin se, miksi utooppinen ajattelu on ajautunut traagisiin tilanteisiin, on johtunut siitä, että perinteiset utoopikot ovat todella uskoneet utopian tulemiseen. Thomas More sijoitti Utopiansa kaukaiselle, kuvitteelliselle saarelle; ”Paikkaan jota ei ole” (Eutopos, Utopia). Morelle Utopia on jotain maailman tuolla puolen olevaa. Se oli jotain, minkä kautta Moore kykeni kritisoimaan oman aikansa vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Myös Bloch näyttäisi ajattelevan näin. Utopia ei ole tosiasiallista; se on aina ”ei-vielä” (Bloch). Ajatusta hieman latistaen voisi väittää Utopiaa vallitsevan todellisuuden kritiikin viitepisteeksi. Joksikin mikä ei todella ole, mutta mikä täytyy postuloida kritiikin mahdollistamiseksi. Blochille Utopia on kuitenkin aina myös ”tässä”. Tämä johtuu siitä, että Blochille maailmankaikkeuden perussubstanssi on materia. Ja koska materia ei katoa, on Utopian oltava läsnä jo tässä ajassa – mutta ainoastaan mahdollisuutena.

Utopia on mahdollisuus. Se muistuttaa ihmisen aktiivisuuden voimasta muuttaa maailmaa. Maailma ei ole valmis eikä sellaiseksi muutu. Tästä johtuen niin sanottu reaalipolitiikka on aina väistämättä taantumuksellista ja latistavaa. Se vetoaa ns. reaaliteetteihin, jotka se tulkitsee empiirisesti. Se, minkä näemme, on todellista, ja koska Utopiaa ei ole empiirisesti verifioitavissa, ei Utopiaan voida vedota. Inhimillinen muutos on kuitenkin biologisen välttämättömyyden, puutteen, ja Toivon välistä keskustelua: Puute saa meidät Toivomaan. Inhimillinen puute on aina väistämättä toivomiseen ajavaa. Poliittinen realismi riistää meiltä Toivon ja kieltää siten puutteen. Olemme jo täydellistyneet, muutos on mahdotonta. Politiikan tilalle tulee hallinto: verovirastoja, sosiaalivirastoja, poliiseja ja talousasiantuntijoita.

Utopian ei pidäkään toteutua. Utopian toteutuminen johtaa väistämättä kauhistuttaviin lopputuloksiin.

Utopia on Jumala, jota emme kuolevaisina voi tavoittaa. Jumalakin pitää tulkita ensisijaisesti eettiseksi käsitteeksi. Uskonto on aina elämäntapa, jota toteutamme toiminnassamme. Kokemus Jumalasta on kokemus jostain paremmasta, jostain meidän rajallisen elämämme ylittävästä. Jumalan on kuin onkin ihmisen taivaalle heijastama toive siitä, millainen hän tahtoisi olla. Ihminen on puutteellinen ja epätäydellinen olento, jota Toivo ajaa kohti Jumalaa, taivasten valtakuntaa. Ateismi tulkitaan väärin, jos tämä kokemus rajallisuudesta tällä tavoin kielletään. Itse olen ateisti ja sellaisena pysyn. Tulkitsen kuitenkin jumalan puhtaasti eettiseksi käsitteeksi, en olemassa olevaa oliota kuvaavaksi termiksi. Jumalaa ei läsnäolevana oliona ole. Piste. Tästä on turha keskustella. Se johtaa joko dawkinsilaiseen, puupäiseen uusateismiin tai vähintäänkin yhtä typerään fundamentalismiin.

Vaikka jumalaa ei ole, on kokemus hänestä meissä läsnä. Jumalan oleminen toteutuu meidän ihmisten välillä; yhteiskunnassa. Utopia on juuri tällainen jumala. Jumalan kieltäminen eettisessä mielessä tarkoittaisi nihilismiä. Olemisen tyhjyyttä. Pimeyttä. Toivottomuutta. Jumala on eettinen absoluutti.

Ei kommentteja: