maanantai 17. marraskuuta 2008

"Vor-Schein"

(Tehty Olli-Pekka Moision luentojen pohjalta.)

Ernst Bloch jakoi tietoisuuden kolmeen osaan: tietoiseen, tiedostamattomaan ja ei-vielä-tietoiseen. Viimeistä hän kutsui myös aamuksi, sarastukseksi. Tämä kokemus on jotain nuoruuteen kytkeytyvää; se on intohimoista unelmointia, innostunutta fantasiointia. Ne ovat voimakkaita, mutta kovin epämääräisesti ymmärrettyjä intohimoja. Nuoruus on Blochille yhtä kuin kokemus ei-vielä-tietoista, se on jotain hyvin subjektiivista.

Blochille nuoruuden kategoria koskee myös historiaa. Hän ajattelee tietyt aikakaudet erityisen nuoriksi: renssanssi, 1848, 1920-luku, 1968... Tietyt objektiiviset aikakaudet ovat nuorekkaita (subjektiivisuus), koska ne ovat täynnä "objektiivisia mahdollisuuksia". Nämä objektiiviset mahdollisuudet ovat läsnä vallankumouksellisessa toiminnassa; toiminnassa jonka tarkoitus on uudistaa koko tunnettu maailma. On kyse objektiivisten mahdollisuuksien voimakkaasta keitoksesta, jossa subjektiivinen (Halut, toiveet, sarastus...) ja objektiivinen (historian materiaalinen muoto) lankeavat yhteen. Tällaisessa aikakaudessa nuoret ihmiset valjastavat itsensä vallankumouksen palvelukseen. Esimerkin tällaisesta toiminnasta Bloch näkee tsaarin ajan Venäjässä. Ongelmaksi muodostuu se, millaista vallankumousta ajaudutaan palvelemaan? Myös uusliberalismi uudistaa kaiken. Myös natsit uudistivat kaiken... Kuinka progressiivisuus, edistyksellisyys määritellään?

Kysymys, jonka Bloch tässä yhteydessä aina toistaa, on: Miten tämä "nuoruus", ei-vielä-tietoinen, voi muuttua vallankumoukselliseksi toiminnaksi. Bloch esittää tästä kolmivaiheisen mallin, toivon että lukija on kärsivällinen ja seuraa herkeämättä Blochin ajatusta:

1. vaihe: Itäminen

Itämiselle on kuvaavaa eräänlainen "käymistila", jossa uusi materiaali ihmisen toiminnalle kehkeytyy. Tämä materiaali on tietoisuuden tietoisen osan alla.. Aikakauden nuorekkuus aiheuttaa uuden materiaalin purkautumisen tietoisuuteen.

2. vaihe: Inspiraatio

Inspiraatio tarkoittaa Blochin ajattelussa eräänlaista hetkeä, välähdystä, joka paljastaa, valaisee kaiken jossain muussa valossa kuin se on aiemmin näyttäytynyt. Se tuottaa euforiaa, onnellisuuden kokemusta. Euforian tunne kuitenkin aiheuttaa väärinkäsityksen, että kyseessä on jokin ylimaallinen, jumalallinen, maaginen kokemus. Tässä kohtaa tuleekin huomata Blochin ajattelun yhteys juutalaisen filosofin ja mystikon Moses Maimonideksen (1135-1204) ajatteluun. Hänestä seuraavassa tarkemmin:

Maimonidekselle totuus on jotain samankaltaista kuin Blochin "Inspiraatio". Maimonides havainnollistaa totuuskäsitystään tarinalla myrskyävässä, salamoivassa metsässä hapuilevasta matkamiehestä. Kuinka mies löytää tien kotiin? Tunnustelemalla, kokeilemalla puita ja kiviä; maita ja mantuja. Välillä salama iskee valaisee koko tienoon, mutta vain pimentääkseen metsän yhä syvempään pimeyteen. Tässä salamaniskussa, "välähdyksessä", tieto metsästä lisääntyy ja metsämies kykenee suunnistamaan tarkemmin.

Blochkin kuin metsässä hapuileva matkamies, itse asiassa jokainen meistä on. Bloch ei ole deterministi, eikä usko historialliseen välttämättömyyteen, ei täydelliseen varmuuteen maailmasta. Blochille välähdykset, "Inspiraatio", on nuorekkaiden, historiallistena aikakausien totuutta. Epäselvää, mutta valaisevaa. Blochin filosofian peruspiirre, kokeellisuus, näkyy tässäkin.

Tässä täytyy huomauttaa, että Bloch pyrkii "Itämisen" ja "Inspiraation" käsitteillään erottamaan nämä vaiheet todellisesta historiallisesta prosessista. Hän pyrkii näkemään, löytämään nämä prosessit historiasta.

Kuinka jotain uutta syntyy historiassa? Blochin mukaan Uusi (Novum) syntyy kun subjektiivinen Toivo ja objektiiviset Mahdollisuudet törmäävät toisiinsa suotuisissa olosuhteissa. Novum, Uusi, voi syntyä vain subjektiivisen ja objektiivisen risteymässä. Nuoren aikakauden Inspiraatio näyttäisi kielivän jotain tämän kaltaista. Olosuhteet tuottavat materiaalin, joka itää yksilössä. Inspiraatio saavuttaa itämisen aikana tietoisuuden. Olosuhteet tuottavat ja ohjaavat tätä prosessia.

Tärkeää tässä on myös huomata Blochin puhe "historian aikataulusta". Bloch muistuttaa, että aina on ollut utooppikkoja, profeettoja ja saarnaajia, mutta vain harvoin on ollut olemassa tarvittavat materiaaliset ehdot Uuden syntymiselle. Ei ole ollut objektiivista lankeamassa yhteen subjektiivisen kanssa. Tässä tulee jälleen esille Blochin marxilaisuus: yhteiskunnan materiaali määrää vallankumouksen mahdollisuuden. "Historiallinen aikataulu" tarkoittaa sitä, että edistykselliset luokat ("nuoriso") näyttäytyvät Uuden ilmaantumisen faktoina. Se tarkoittaa sitä, että tämä innokas, tarmokas, edistyksellinen luokka voi nousta vain ja ainoastaan objektiivisissa suhteissa. Kuten Marx, myös Bloch näki proletariaatissa tällaisen luokan, mutta myös 1700-luvun porvaristo oli omana aikanaan tällainen edistyksellinen luokka. Kaikki mikä Uudessa aktivoituu ei voi aina toteutua. On otettava huomioon objektiiviset olosuhteet ja ehdot älylliselle ja käytännölliselle. Tästä seuraa ongelma: onko niin, että Novum, Uusi, voi ilmaantua ainoastaan jonkin luokan kautta. Bloch vastaa kielteisesti. Myös erityisen lahjakkaat yksilöt, nerot, voivat tuoda Novumin esille.

Neromyytin esiinottaminen näyttäytyy varmasti ongelmallisempana kantana Blochin ajattelussa. Neromyyteissä kun ei usein huomata sosiaalisia, yhteisöllisiä ja taloudellisia ehtoja nerojen syntymiselle. Neroja ei nähdä osana aikakauden kontekstia, osana niitä keskusteluja, joita aikakaudessa käydään.

3. vaihe: Kolmas vaihe nuoruuden muuttumisessa vallankumoukselliseksi käytännöksi, on Eksplikaatio, jonka Inspiraatio tarvitsee toteutuakseen. Eksplikaation tavoite on kuvata ei-vielä-uusi, niin että se tulisi "historialliseen aikatauluun immanenttina mahdollisuutena" (Bloch). Eksplikaatio on ei-vielä-tullut. Eksplikaatio on kamppailua vallassa olevaaa vastaan. Eksplikaation pyrkimys on voittaa vieraus Uutta, Novumia, kohtaan. Eksplikaatio tapahtuu uuden ja vallitsevan välisellä sotatantereella, rintamalla. Se tapahtuu "valtaamattomilla alueilla" (Bloch). Se etenee epämääräisiä, arvaamattomia reittejä pitkin, se kulkee oma rataansa vaihtaen suuntaa aina tilanteen mukaan. Bloch sanookin, että "rintamalla ihmisyys ja maailma kulkevat kohti Uutta (Novum)". Voimakaan, nuorekkaan innostuksen lisäksi rintaman eteneminen tuottaa pelkoa; pelkoa siitä, mitä eteneminen tuo tullessaan.

Bloch kysyy tässä kohtaa: "Mitä tämä Novum on? Millaisia kokemuksia se yksilölle tuottaa?" Hänen mukaansa Eksplikaatio sisältää antinomisia asetelmia. Yksi tällainen asetelma on juuri yllä mainittu pelon ja innostuksen antinomia. Tärkeämpi antinomioita ovat kuitenkin 1) läsnäolon (nykyisen) ja poissaolon (tulevan) välinen antinomia, sekä 2) selvyyden (tieto siitä, mitä tulee tehdä) ja epäselvyyden (entä jos epäonnistun? entä jos olen väärässä?) välinen antinomia. Bloch lähtee siitä, ettei näitä antinomioita voi sovittaa. Ne ovat olemassa yht'aikaa.

(Sivuhuomautus 1. Ajatus on suunnilleen sama kuin Adorno ajatus tiedosta pelkona. Tieto suuntautuu aina sinne mitä emme tiedä, ja jonka haluamme tuoda esille. Tietämättämyys luo pelkoa. Pidemmälle en Adornon ajattelua käsittele. Riittää kun totean, että pelossa tieto tulee poliittisen alueelle.

Sivuhuomautus 2. Blochin neromyyttiä voidaan tässä kohdin ehkä puolustaa sillä, että neroja voidaan tarvita rohkaisemisessa. Rohkaisua tarvitaan, jotta ihmiset uskaltaisivat kohdat antinomiat, uskaltaisivat nähdä maailman Uuden valossa. Muuta pelastusta, kuin tämä, Blochin neropuheille tuskin on.)

Antinomioita Bloch pyrkii kuvaamaan "eletyn hetken pimeys"-käsitteellä. Tässä "eletyn hetken pimeydessä" on läsnä sekä fyysinen että psykologinen; se on jotain täysin läsnäolevaa, ja jota ei siksi voi tiedostaa. Esimerkkinä tästä on Nyt-hetki. Se on täysin läsnäolevaa, emmekä siksi voi kuvailla sitä; heti kun kuvailemme sitä se on jo mennyttä. "Eletyn hetken pimeys" voidaan kuvata lauseella "majakan juurella ei ole valoa". "Kaikki läheisyys tekee asian vaikeaksi, ja jos se on liian lähellä, olemme sokeita" (Bloch). Kukaan ei ole vielä täällä: välitön kokemus on käsitteellinen mahdottomuus. Välittömyys on jotain jota emme koe. "Eletyn hetken pimeys" on potentiaalisuutta, joka voidaan täyttää. Se voidaan täyttää kahdella tavalla: 1) luomisen ilolla ja 2) ikuisen yön kylmyydellä. Ensimmäinen tarkoittaa intohimoista aktiivisuutta, toimintaa. Jälkimmäinen tarkoittaa lähinnä toimimattomuutta, teoreettista ajattelua, joka on Blochin mielestä passiivista. Eletty hetki syntyy, valaistuu, näiden kahden synteesissä.

Blochin mukaan yksilö liittyy aina johonkin yliyksilölliseen. Pimeydessä voimme kokea maailman objektiivisen mahdollisuuden yksilössä. Tässä subjektiivinen ja objektiivinen lankeavat yhteen. Tässä Bloch ennakoi konkreetin Utopian käsitettään. Eletyn hetken pimeyden välittömyydessä valkenee Blochin mukaan olemassaolon solmu. Siinä ratkeaa välähdyksenomaisesti olemassaolon arvoitus.

Tässä kohdin tärkeä käsite Blochin ajattelussa on "Vor-Scheinin" käsite. Sitä on äärimmäisen vaikea kääntää, mutta suomessa sitä vastaa jotakuinkin sana "etiäinen", myös "hehku" ja "kajo" - sekä tietysti "sarastus" ovat hyviä käsitteitä kuvaukseen. "Vor-Schein" on toinen yritys kuvata nykyhetkessä koettu tulevaisuus. Blochin mukaan meillä todellakin on tämä mahdollisuus. "Vor-Schein" on jotain objektiivista ja avointa. Objektiivista se on siksi, ettei se ole pelkkää unelmointia, vaikka siihen sisältyykin fantasian ulottuvuus. Avointa se on siksi, ettei se ole pelkkä tulevan kopio, se ei voi sitä olla. Bloch nostaa esimerkeiksi "Vor-Scheinista" taiteen suurteokset, jotka pyrkivät Blochin mukaan tekemään kuvan, artikuloimaan, tämän "etiäisen" tulevasta. Suuret taideteokset ovat Blochille täynnä rikasta Toiseutta. Ne ovat houkuttelevaa ja innostavaa mutta kuitenkin kiinni reaalisessa. Näissä taideteoksissa on läsnä onnen kokemisen mahdollisuus, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että emme itse välttämättä ole onnellisia. Tavallaan Bloch haluaa sanoa, että taiteen ymmärtäminen vaatii surua. Myös uskonnot ja uskonnollisuuden Bloch näkee kuvauksiksi "Vor-Scheinista".

"Vor-Scheinilla" on kuitenkin tiukat objektiiviset ehdot. Se vaatii inhimillistä toimintaa, sillä vain vapaa inhimillinen toiminta voi määrätä konkretisoituuko se. Bloch korostaa jälleen inhimillisen toiminnan roolia.

Blochin mukaan "muistin" käsite on tiukasti kiinni "Vor-Scheinin" käsitteessä. Bloch pyrkii tässä vastaamaan kysymykseen: "Miten etiäinen, 'Vor-Schein', sarastus, voi muuttua luovaksi toiminnaksi?" Hän erottaa kaksi muistin käsitettä. Ensimmäinen on Platoniltakin tuttu "Anamnesis". Se tarkoittaa muistin konservoivaa ulottuvuutta, se tarkoittaa menneen säilömistä, muistiin palauttamista. Tässä ei ole mitään uutta, vaan kaikki mitä muistissa Anamnesiksessä on, on vanhaa. Se on vanhan uudelleen mieleenpalauttamista. Platonille koko tietoteoria typistyy muistin konservoivaan ulottuvuuteen. Myös Freudin psykoanalyysi elää Blochin mukaan tällä tasolla. Anamensiksen rinnalle Bloch ottaa "Anakronisiksen" käsitteen. Se tarkoittaa suomeksi suunnilleen 'tunnistamista'. Tarkoittaa sitä, mitä muisti tarkoittaa kun elämme tässä-ja-nyt: huomaamme menneen ja nykyisen välisen eron. Muistamme menneen sen kautta, miten se eroaa nykyisestä tai tulevasta. Käytännössä se sanoo, että "näin ei ole aina ollut!" Anakronisikseen liittyvät muistijäljet. Ne aktivoituvat nykyisessä. Tärkeintä ei Anakronisiksessä ei ole menneen tapahtumaan ja nykyisen muistijäljen korrespondenssi, vaan nimenomaan se, että muistijälki eroaa nykyisestä. Anakronisis on eräänlainen "luova shokki" (Bloch), jossa "menneisyyden todistaminen saa tietoisuuden sijoiltaan". Tällainen muistin käsite mahdollistaa uuden syntymisen.

Blochin muistin käsitettä voisi rinnastaa Hans-Georg Gadamerin ajatukseen tradition konservoimisesta, joka kuin ihmeen kaupalla johtaa uuden syntymiseen. Gadamerin hermeneutiikassa ei uuden syntyminen ole mahdollista. Gadamerinkin ajattelu perustuu pelkkää konservoivaan Anamnesis-muistiin. Bloch korostaa, että uusi voidaan saavuttaa vain sijoiltaan menemisessä.

Blochin ongelmaksi tässä kohdin nousee se, kuinka tunnistamme uuden? Uudessa on Blochin mukaan jotain samaa ja jotain eriä vanhan kanssa. Blochin mukaan tunnistamme uuden vain riittävän ajallisen etäisyyden päästä. Vasta etäisyydessä syntyy kaivattu shokki, jossa uusi erotetaan vanhasta.

Blochin mielestä on vakava virhe jos Anamnesis-muisti käsitetään pelkästään ontologiseksi, kuten Freud sen käsittää. (Freudille muistijäljet ovat kausaalisesti syntyneitä.) Anamnesis pitää käsittää myös tietoteoreettiseksi käsitteeksi. Tällä siirrollaan Bloch pyrkii jälleen välttämään teleologisuutta, sillä jos Anamnesis olisi vain kausaalista ja ontologista, kaikki tietoisuus olisi determinoitua. Pelkkään ontologiseen Anamnesikseen sitoutuva ajattelu kiistää liikkeen ja siten tuottaa suljetun järjestelmän, jossa autenttisesti uuden syntyminen on mahdotonta. Tästä Bloch nostaa esimerkiksi Hegelin järjestelmän, jossa eheys hajoaa, ja palaa jälleen eheydeksi. Myös Platonin utooppisen Valtion staattisuus voidaan selittää Anamnesiksestä käsin.

Blochin ihailema Karl Marx puolestaan luopuu Anamnesiksen puhtaaasti ontologisesta tulkinnasta. Marxille luomisen prosessi sijoittuu tulevaisuuteen. (Huomattakoon tässä yhteys eskatologisiin uskontoihin kuten juutalaisuuteen ja kristinuskoon.) Marxille, ja Blochille, Maailma on vasta tulossa, eikä Luominen ole vielä päättynyt.

Palaan vielä näin lopuksi Blochin kysymykseen siitä, kuinka "ei-vielä-tietoinen" voi aktualisoitua. Tähän Bloch tarvitsee Utopian käsitettä, joka on Blochin määritelmän mukaan "ei-vielä-tietoisen" aktualisoituma. Utopia on prosessi, jossa ei-vielä-tietoinen nousee tietoiseen. Hän erottelee kaksi Utopian muotoa: 1) abstraktin Utopian ja 2) konkreetin Utopian.

Abstrakti Utopia tarkoittaa aikaa "ennen proletariaattia" (nuorisoa, kumouksellista luokkaa), kuten Bloch sanoo. Abstraktit Utopiat ovat utopioita, jotka ovat "liian aikaisin". Ne ovat kaunosielujen kuvitelmia, joiden toteuttamiseen ei ole objektiivisia mahdollisuuksia. Toinen Abstraktin Utopian ilmentymä on ns. "kontra proletariaatti", joka vastustaa edistyksellisen utopian syntymistä. Se on perusteeton utopia, joka sotii yleisiä intressejä vastaan.

Konkreetti utopia puolestaan perustuu objektiiviseen mahdollisuuteen. Konkreetissa utopiassa nuorekkaat aikakaudet ovat läsnä, mikä tekee konkreetista utopiasta utopistisen funktion täydellistymän. Konkreetin utopian käsite on yritys artikuloida uudelleen Marxin käsite "praksis". Praksiksen käsite oli Marxille toiminnan ja teorian ykseyttä.

(Sivuhuomautus 3. Tässä on otettava huomioon Marxin kuuluisa 11. Feuerbach-teesi, jonka alkuperäinen saksankielinen ilmaisu ”Die Philosophen haben die Welt nur verschienden interpretiert, es kommt drauf an sie zu verändern” tarkoittaa "Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, sen jälkeen tehtävänä on sen muuttaminen". Filosofeja ei siis aiota heittää yli vallankumouksen laivan laidan, vaan teorian on oltava käytännön kanssa dialektisessa suhteessa. Aufhebung. Marx pyrki ylittämään filosofian, kuitenkin säilyttäen sen.)

Konkreettisessa Utopiassa teorian ja toiminnan ykseys on sekä päämäärä sinänsä, että päämäärän itsensä luomista. Abstraktien utopioiden parhaat palat, jotka julkituotiin liian aikaisin, ovat vain kritiikin välineitä. Bloch korostaa tässä Oppinutta Toivoa, joka olisi historiallisesti tarpeeksi kontekstiherkkää utooppisuutta. Oppinutta Toivoa Bloch kuvaa käsitteiden "Lämmin virta" ja "Kylmä virta" avulla: "Lämmin virta" on intohimoa, rohkeutta ja uhmaa, "Kylmä virta" sen sijaan teoretisointia, kylmää analyysia. Näistä kahdesta "virrasta" syntyy suurempi virta, joka on Konkreetin utopian tuottama historiallinen liike.

Ei kommentteja: