keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Voiko Toivo tulla petetyksi?

(Tehty Olli-Pekka Moision luentojen pohjalta.)

Voiko Toivo tulla petetyksi? Tämän Ernst Blochin kenties mahtipontisen kysymyksen tarkoituksena on kysyä sitä, että missä mielessä ihmisen toive paremmasta, ja kokemus ikuisuudesta voi tulla osaksi ihmistä alistavaa systeemiä. Oliko Ernst Bloch tätä kysyessään niin pahasti pettynyt Neuvostoliiton sosialistiseen kokeiluun, että oli päätynyt toivottomuuden filosofiaan, pessimismiin, fatalismiin? Tähän on vastattava ei. Miksi näin on, se selviää seuraavasta.

Blochin voidaan katsoa olevan jyrkästi metafyysisten järjestelmien puolustaja. Hänelle metafysiikka ei ole tyhjää sanahelinää tai kielen syntaksin rikkomista, vaan nimenomaan ajattelun kannalta jotain todella olennaista. Blochin metafysiikka ei kuitenkaan ole jäykkää ja staattista, kuten perinteinen metafysiikka, vaan avointa ja historiallista - muutokselle altista. Tästä kertoo jotain jo se, että Bloch muutti jatkuvasti vanhoja teoksiaan, kirjoitti niitä jopa uudestaan. Teokset ovat usein vahvasti revisioituja.

Tämän "avoimen metafysiikan" lähtökohtana on historian periaatteellinen avoimuus. Tulevasta emme tiedä mitään, tulevaisuus voi olla mitä tahansa. Historian lopputulosta ei voi tietää. Emme voi varmasti sanoa, mikä on ihmiskunnan kohtalo. Avoimen metafysiikan lähtökohta onkin juuri tämä avoimuus - ja siihen liittyvä Toivo. Kuten Schopenhauerin Tahto, on Blochin Toivo perustavanlaatuinen metafyysinen prinsiippi. Se on kaikkea todellisuutta jäsentävä ja määrittävä tekijä. Koska historia on avoin, on myös toivoa paremmasta. Ja koska historian lopputulosta ei voi tietää, on myös Toivolle sijaa. Frankfurtin koulun ajattelijoista erityisesti Erich Fromm huomasi Toivon merkityksen ihmiselle. Hän huomasi (psykoanalyyttikkona) terapeuttisessa työssään sen, kuinka ne ihmiset jotka olivat kaikkein toivottovimmassa tilanteessa, olivat kaikkein toiveikkaampia tulevaisuuden suhteen. Psykologina Fromm tietysti ajatteli tämän olevan jonkinlainen coping- tai torjuntamenetelmä, mutta Bloch ajattelee Toivon olevan ensisijaisesti metafyysinen, ei niinkään psykologinen seikka, vaikka Toivo saattaakin manifestoitua yksilön tajunnassa. Historian ja siten Blochin metafysiikan periaatteellinen avoimuus vaatii Toivoa - mutta ensisijaisesti järkiperäistä, harkittua Toivoa, joka pohjautuisi aikakauden syvälliselle, rationaaliselle (tieteelliselle?) analyysille.

Blochin ajattelun messiaanisuus ja utooppisuus näyttäytyy hänen sosialismissaan. Hänelle sosialismi on Jumalan maallinen muoto. Jotain jonka täytyy toteutua. Jumala ei Blochille ole maailmansisäinen oleva, vaan koko olemista jäsentävä lupaus. Jumala on todellisuuden eettinen päämäärä, joka ei kuitenkaan koskaan voi realisoitua - johtuen historian avoimuudesta. Jumala on äärimmäinen lupaus, äärimmäinen Toivo.

Bloch lähteekin ajattelussaan ihmiselämän kokemuksellisesta aspektista, kuitenkaan järkeä hylkäämättä. Inhimillisen ajattelun voidaan katsoa pohjautuvan ihmisen arkiseen toimintaan ja maailman arkiseen käsittämiseen. Tieteellis-rationaalinen ajattelu on aina toissijaista tälle arkiselle maailmakokemukselle. Näin siksi, että arkinen olemisen taso on ihmiselle syntyjään hänen luontaisin olemisen taso, eikä hän voi päästä tästä irti. Rationaalinen ajattelu on aina jonkin perustavamman kokemuksen ylle rakentuvaa. Blochille tämä kokeus on kokemus Toivosta. Unelmointi, kokemus ikuisesta on ihmiselle kenties tyypillisin kokemus. Tässä tulee esille Blochin teologiset aspektit. Bloch lyöttäytyikin yhteen teologi Jürgen Moltmannin kanssa, jonka keskeisin oivallus ja kontribuutio utooppiseen ajatteluun on ns. Toivon teologia.

Moltmannin käsittää utooppisen ajattelun keskeisiksi piirteiksi sen negatiivisen ulottuvuuden, jonka keskiössä on adornolais-horkheimilainen analyysi valistuksen dialektiikasta, sekä sen positiivisen ulottuvuuden, joka on yllä mainittu Toivon teologia sekä Blochin filosofia. Tällaisen ajattelun keskeisin piirre on se huomio, että Toivo lakkaa ihmisessä vasta tämän kuollessa: tämä näkyi Moltmanni mukaan erityisesti Blochissa itsessään. Moltmann kuvaileekin Blochia "militantiksi optimistiksi", vanhaksi mieheksi, jolla on nyrkki pystyssä vielä haudassakin.

Blochin filosofian tulkinta on äärimmäisen vaikeaa. Siitä on hankala tehdä mitään hedelmällistä yleisesitystä, ja onkin tyydyttävä pelkkiin "tarttumapintojen" tarjoamiseen. Sellaista asiaa ei olekaan kuin "Johdatus Ernst Blochin ajatteluun".

Blochin vaikeus johtuu erityisesti siitä, että Bloch oli aivan käsittämättömän mielikuvituksellinen "käsiteinnovaattori". Hän kehitti jatkuvasti uusia neologismeja. Vanhat käsitteet unohtuvat ja pulpsahtelevat jälleen esiin - usein uuden merkityksen saaneena. Jopa yhden teoksen sisällä käsitteet voivat saada täysin päinvastaisia merkityksiä. Miksi näin on? Tässä on otettava Blochin ajattelulle tyypillinen historiallisuus esiin: teokset syntyivät äärimmäisen pitkissä ajanjaksoissa, mikä merkitsee sitä, että myös Blochin ajattelu oli muuttunut matkan varrella. Blochille ajattelu ei ole laskutehtävä vaan prosessi, joka ei milloinkaan pääty. Se ei pääty jo siitäkään syystä, että itse ajattelun kohde, maailma, on jatkuvasti muuttuva ja siten historiallinen. Bloch ajattelee: käsitteiden on oltava kontekstispesifejä.

Bloch koki käsitteet välineiksi, joilla tehdään asioita. Niillä tuotetaan näkökulmia, sekä todellisuutta itseään. Uudet käsitteet synnyttävät uusia merkityskerrostumia ja -verkkoja. Käsitteet ovat päällekkäisiä ja limittäisiä. Tämän vuoksi onkin oltava tarkkana, mikä on käsitteiden konteksti, mitä niillä koetetaan tehdä. Ajattelu on aina suuntautunutta johonkin aikakaudessa olevaan, ajattelu ei synny tyhjästä. Käsitteitä tuleekin Blochin mukaan testata todellisuudessa. Koska todellisuus on keskeneräinen, on myös käsitteiden oltava. Niille on annettava tilaa elää ja hengittää. Lukkoon lyödyt merkitykset antavat kuvan ikuisesta, staattisesta maailmasta, tätä Bloch koettaa välttää. Ajattelun on oltava joustavaa: mikäli ajattelun kategoriat eivät vastaa havaittua todellisuutta, on kategorioita muutettava.

Eräs Blochin ajattelun vaikeuksista on myös se, että hänen ajattelunsa sisältää paljon kokemuksellista, "ei-käsitteelistä". Filosofian keskeisten klassikkojen kommentoinnin lisäksi Blochin teokset sisältävät paljon kaunokirjallisuutta sekä erilaisia esoteerisia tekstejä, okkultismia, jne. Näitäkin eri "genrejä" luonnehtii hyvin monimutkainen kerrostuneisuus ja limittäisyys.

Blochin ajattelussa on siis hyvin vahva kokemuksellinen ulottuvuus. Tämän kokemuksen keskipisteessä on Blochin mukaan Toivon kokemus. Historia ja inhimillinen kokemus on Blochin mukaan käsitettävissä toivotun ja mahdollisen välisen ristiriidan kautta. Blochin käsitteet pyrkivätkin tarttumaan juuri tähän ulottuvuuteen. Kaiken Toivon lähtökohtana on kaipuu ikuiseen. Kuitenkin tämän kaipuun vastakohdaksi asettuu aina materiaalinen todellisuus, joka pyrkii lannistamaan Toivon ja korostamaan sitä, "mikä on realistista". ("Noin ei voi tehdä koska olemme kuolevaisia", "Ei voi olla ikuisuutta ihmiselle", jne.) Bloch kuitenkin väittää, että vaikka faktat kuinka sotisivat Toivoa vastaan, on ihmisen peruskokemus kuitenkin täynnä Toivoa. Toivottomat ihmiset päätyvät yleensä itsemurhaan. Toivoa on niin kauan kuin on elämää. Vaikka Dawkins ja kumppanit kuinka osoittaisivat Jumalan kuolleeksi tai fundamentalistit pyrkisivät "todistamaan" Jumalan eläväksi, ei Toivo muutu miksikään. Toivo ei välitä siitä, onko Jumalaa vai ei. Se vain Toivoo parempaa, se janoaa elämää.

On selvää, ettei tällainen metafyysinen ajattelu tule toimeen kovinkaan hyvin empiristisen tai positivistisen filosofian kanssa. Bloch sanookin pyrkivänsä pääsemään käsiksi empiiristä syvemmälle tasolle. Hän pyrkii pääsemään tieteenkin taakse: mikä on se kokemus, joka ajaa ihmiset tieteellisen tutkimuksen pariin? Blochin vastaus: Toivo. Blochin tarkoituksena on pyrkiä pelastaa metafyysinen kokemus ikuisuudesta metafyysisen ajattelun avulla. Hänen tavoitteenaan ei ole enempää eikä vähempää kuin käsittää koko todellisuuden totaliteetti, käsittää "maailmankaikkeuden kategoriat". Hänen teostensa tyyli paljastaa tämän päämäärän elämyksellisellä tasolla: vahvalla ekspressionismillaan Bloch pyrkii ylittämään perinteisen metafysiikan kielen. Tyylin tarkoituksena on voimakkaassa liikkessään puolustaa inhimillisen aktiivisuuden merkitys todellisuudessa.

Bloch on siis hyvin erikoinen marxilainen; hän on metafyysikko. Kuitenkin hänen metafysiikkansa on vastakkaisuudessa perinteiseen, Blochin termein: staattiseen metafysiikkaan. Avoin metafysiikka on maailman luomista yhä uudelleen ja uudelleen. Se on käsitteiden kokeilemista ja historian sykkeessä elämistä. Se on käsitteiden luomista muuttuvaan, avoimeen prosessiin.

Blochin metafysiikan perussubstanssi on "materia". Kuitenkin mekaanisen materialismin "materia"-käsitteen vastakohtana. Materia on Blochille aktiivinen, kehittymiseen ja itseensä vaikuttamiseen kykenevä. Ihminen on osa materiaa, ja muokkaamalla ympäristöään, joka sekin on materiaa, ihminen tulee muuttaneeksi myös itseään. Bloch muotoilee materialisminsa periaatteen seuraavalla, hyvin hämärällä tavalla: materian avoimuus on maailman avoimuutta metafysiikassa. Materia on avointa koska sillä on kyky muuttaa itseään. Materia on dynaamista.

Voiko Toivo siis tulla petetyksi? Voivatko Toivon edustajina näyttäytyvät liikkeet ollakin itseasiassa epätoivon airuja? Tietyssä mielessä kyllä, tietyssä mielessä eivät. Uudet, kumoukselliset liikkeet voivat epäonnistua tai muuttua sortaviksi tyranneiksi, mutta ne eivät kuitenkaan voi koskaan tuhota Toivoa. Vaikka Neuvostoliiton kokeilu epäonnistuikin, tämä ei tarkoita sitä, että historia olisi päättynyt, ja nyt tulisi tyytyä länsimaiseen kapitalistiseen demokratiaan. Ei. Toivon periaate tarkoittaa sitä, että historia ei voi pysähtyä ja että kapitalismikin on ylitettävissä. Kaipuu ikuiseen ei sammu niin kauan kuin ihmissuku on olemassa. Kaipuu paratiisiin ei lakkaa niin kauan ihminen on olemassa ja kokee vääryyttää siinä maailmassa, missä elää.

Ei kommentteja: