lauantai 29. marraskuuta 2008

Radikaalista kokemuksesta

Jostain syystä filosofian opiskelijat tuppaavat vihaamaan kaikenalaista itsensä esiinnostamista. Kaikki julkinen keskustelu filosofiasta on kiellettyä. Luennoilla istutaan hiljaa ja kunnioitetaan vanhemman tutkijan viisautta. Sivuaineopiskelijoiden nostamat "typerät kysymykset" saavat varsinaisissa filosofeissa aikaan lähinnä huvittunutta naurua. "Mitä helvettiä sä tollasia kyselet? Miksi sä ylipäänsä kyselet mitään?" Oppiminen ei ole pääasia, vaan se, että antaa sellaisen vaikutelman itsestään, ettei edes tarvitse opetusta: "minähän jo tiedän kaiken!"

Myönnän olen itsekin tällaiseen käytökseen syyllistynyt. Ja tämä on aidosti paha puute. Sosiologian puolella tutkijat ja opiskelijat osallistuvat keskusteluun innokkaammin ja rohkeammin kuin filosofit. Sosiologian opiskelijoiden intressinä on oppia, ei päteä.

Toisaalta se, mitä itse filosofilta vaadin, on antaumuksellinen ja intohimoinen suhde filosofiaan. Ja kaikkeen muuhunkin "henkiseen" (typerä sana, tiedän). Filosofi on kiinnostunut todellisuudesta -koko todellisuudesta - ja sen muutaamisesta. Hän pyrkii välttämään spektaakkeliin osallistumista ja sivistämään itseään mahdollisimman monella osa-alueella: niin musiikin, kaunokirjallisuuden kuin yhteiskunta- ja luonnontieteidenkin. Kaikkea ei voi tietää, mutta kun pelissä on totaliteetin tietäminen, on siihen pyrittävä. Tästä syystä filosofian jatko-opiskelijan Antti Heikinheimon kommentit kuulostavat lähinnä huvittavalta. Heikinheimo vastaa Matias Slavovin kirjoitukseen "Suoritusorientoituneisuudesta", jossa Slavov nostaa esiin filosofian opiskelijoiden alistuneisuuden mekaaniseen oppimiseen ja suorituskeskeiseen (työ- ja urakeskeiseen) opiskeluun.

Slavov kirjoittaa:

"Näen suoritusorientoituneisuudessa juuri tällaista darwinilaista selviytymistä. Opintopisteiden haaliminen sekä tehokas suoriutuminen koulu-urakasta ovat monille opiskelijoille prioriteetti. Omiin kokemuksiini perustuen myös filosofia on monille ensi sijassa kouluaine tai ammattiin valmistava koulutus. Sivistys ei välttämättä ulotu ollenkaan vapaa-aikaan, aidosti omaan tahtoon perustuvaan, loppumattomaan tiedonnälkään, sillä opintopisteiden keruu ja tenttien stressaava takominen on jo tyydyttänyt opiskelijan älyllisen uteliaisuuden. Vapaa-aika saatetaan näin käyttää pinnallisen viihteen sekä muun tyhjänpäiväisen olemisen merkeissä – yliopistollakin on ihmisiä, jotka katsovat Salkkareita ja Big Brotheria. Älylliset resurssit suunnataan selviytymiskeinojen erittelyyn: opintopisteet, aikataulu, työ, taloudellinen tilanne."

Tähän Heikinheimo vastaa:

"Pääpiirteissään olen samaa mieltä tekstin perusajatuksesta, että pelkästän oppikirjoja lukemalla ja tenteissä ravaamalla ei tule filosofiksi (eikä minkän muunkaan alan asiantuntijaksi). Seuraavassa kuitenkin eräs kriittinen kommentti.

'Yliopistollakin on ihmisiä, jotka katsovat Salkkareita ja Big Brotheria.'

Minä olen yksi heistä. "Pinnallisen viihteen" kuluttaminen ei muuta ihmistä "pinnalliseksi" tai muuten kyvyttömäksi filosofina, eikä se ole merkki tällaisesta kyvyttömyydestä. Koko jaottelu "taiteen" eli "korkeakulttuurin" ja "viihteen" välillä on keinotekoinen ja tarkoitettu lähinnä ylläpitämän vanhan eliitin paremmuuden tunnetta. Mitään sisältöä tällaisella erottelulla ei ole. Tämän osoittaa mm. se, että monet "viihteeseen" ennen kuuluneet ilmiöt ovat nykyisin "taidetta": esim. jazz-musiikki ja elokuva. Näiden ilmiöiden statuksen muuttuminen ei ole perustunut niiden sisällön muutokseen, vaan muutokseen vallitsevassa asenteessa."

Big Brotheria on siis OK katsoa, filosofiahan ei ole kuin yksi tiedon ala, jossa filosofi esittää asiantuntijaa. Kyse ei ole ollenkaan siis siitä, millaista kokemusta (ja siten tietoisuutta) teollisesti tuotettu musiikki, elokuva ja kirjallisuus tuottavat. Ei. Viihteen ja taiteen jaotteluhan ovat turhia.

Toiseksi on huomattava, että filosofiassa ei ole asiantuntijoita - ainakaan siinä mielessä, missä vaikkapa ydinfysiikassa. Filosofilta on turha kysyä "faktoja", joiden pohjalta toimia. Filosofin tehtävänä on rakentaa koko todellisuuden käsittävä käsitteellinen totaliteetti. Filosofian on röyhkeästi otettava haltuun koko todellisuus, eikä ainoastaan tyytyä pyörittelemään mielenfilosofista ja/tai filosofian historiallista nippelitietoa.

Suurinta osaa jazz-musiikista ja elokuvasta ei sitä paitsi vieläkään pidä nähdä taiteena. Suurin osa elokuvastakin on edelleen viihdettä (vrt. Spielberg vs. Bresson, Bergman, Bunuel, Eisenstein, etc.) - samoin jazzista suurin osa (vrt. Swing vs. Free jazz). Taiteen ja viihteen ero ei ole kategorinen, vaan kyseessä on pikemminkin aste-ero. Joissakin teoksissa on potentiaalisesti rikkaampaa kokemusta tuottava sisältö, eikä se siten helposti avaudu BB:tä ja Idolsia kuluttamaan tottuneille ihmisille.

Tosiasiassa ihmiset, jotka kuluttavat aikaansa BB:n, Idolsin ja muun roskan seurassa ovat yleensä, keskimäärin yksiulotteisempia tietoisuudeltaan. Viihde on teollisesti standardisoitua kokemusta, ja sen ainoa vaikutus on yksilön kokemuksen typistyminen.

Kuten Slavov kirjoittaa:

"Viihde on ensisijaisesti teollisuutta, joka pyrkii tarjoamaan jokaiselle "minun oman" soittoäänen, logon, lempiartistin, suosikkisarjan, vaatteet, kengät, parfyymin, hiukset yms. Tällainen konteksti ei tue kriittistä saati autonomista tietoisuutta, vaan päinvastoin kollektivisoittaa sitä."

"Pinnallinen viihde onkin yhteiskunnassamme nimenomaan kapitalistista tietoisuutta. Kapitalismi ei tarvitse kriittisesti ajattelevia ja vallitsevaa valtahierarkiaa kyseenalaistavia ihmisiä; se tarvitsee kulutusmassaa; sen koko olemassaolo perustuu pääomaan tuottoon, jatkuvaan arvonlisäykseen. Tässä on sen itsesäilytysvaisto."

Radikaalin kokemuksen mahdollisuus on tuhottu. Itkeminen ei kuitenkaan auta. Radikaalin kokemuksen tuominen ihmisten arkeen on emansipatorinen tehtävä, mutta taiteella ei ole tähän kykyä. Pikemminkin pitäisi situationistien hengessä ajatella, että taiteen ja elämän raja tulee ylittää. Taide tulee kumota (aufhebung)! Eli: ajattelen siis, että taiteen määritelmä on hankala, eikä sitä voida käsittää ottamatta huomioon taiteen käsitteeseen liittyvää vallankäyttöä. Kuten Duchamp jo huomasi: taidetta on vain se, joka hyväksytään taideinstituution diskurssiin. Taide käsite tulisikin hylätä ja keskittyä puhumaan radikaalista kokemuksesta. Taide on kuollut... Eläköön taide!

Keskustelua on käyty Jyväskylän yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestön Mephiston kotisivujen "Asiaa sinänsä"-osiossa.

Ei kommentteja: