sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Keskiyön elokuvat

Koska olen jo pikkupojasta saakka ollut elokuvafriikki ja muutoinkin elokuvan intohimoinen rakastaja, päätin Sediksen ja Kemppisen innoittamana tehdä blogiini oman suosikkielokuvalistani. Sen sisällöstä mainittakoon, että se ei sisällä yhtään "Ben-Hur-Spielberg"-linjan megaökyspektaakkelia. Olen pyrkinyt tekemään listastani mahdollisimman laajan ja monipuolisen. Ajan ja laiskuuteni vuoksi olen rajoittanut listan vain 15 kommentoitavaan elokuvaan. Aloitetaan:

1. Federico Fellini: (1963)
Fellinin elokuvista olisi voinut valita melkein minkä tahansa. "La Stradan" ja "Amarcordin" ohella "8½" on Fellinin taiteellisesti mielekkäin elokuva. Se on elokuva elokuvasta, elokuva elokuvaohjaajasta, joka ei enää kykene elokuvan tekemiseen. Kuvallisesti lähes täydellinen elokuva ahdistuneesta yksilöstä, olemisen absurdista keveydestä.

2. Robert Wiene: Tohtori Caligarin kabinetti (1920)
Wienen elokuvalla on ollut elokuvateoriassa ja -historiassa kauas kantoiset seuraamukset. Onhan sen nähty omalta osaltaan nähty heijastavan ensimmäisen maailmansodan jälkeistä saksalaista psyykettä groteskeimmillaan. Elokuva voidaan nähdä totalitaristisen persoonallisuustyypin (Adorno) ilmentäjänä. Ainakin Sigfried Kracauer on tällaiseen tulkintaan päätynyt. Tohtori Caligari orjuuttaa voimattoman yksilön murhaamaan ihmisiä, hypnotisoimalla tämän. Tyyliltään elokuva on ekspressionismia. Maailma on rakennettu lavastuksen osalta kieroksi ja vinoksi kuvaamaan maailman hulluutta; maailman joka tekee yksilöistäkin verenhimoisia murhaajia.


3. Ingmar Bergman: Seitsemäs sinetti (1957) Ingmar Bergmanin, kuten Fellininkin, tuotannosta olisi voinut poimia tälle listalle lähes minkä tahansa teoksen. Näitä ovat esim. "Kohtauksia eräästä avioliitosta", "Kuin kuvastimessa", "Talven valoa" sekä erityisesti David Lynchiin voimakkaasti vaikuttanut elokuva "Persona". "Seitsemäs sinetti" on kuitenkin tällä listalla siksi, että 1) se oli ensimmäinen Bergmanin elokuva jonka ylipäätään näin, 2) se on Bergmanin elokuvista ilmaisultaan voimakkain ("Personan" ohella) - lähes ekspressionistinen, mikä puolestaan on aina pelkkää plussaa. "Seitsemäs sinetti" on elokuva kuolemaa-kohti-olemisesta ("sein-zum-tode"; Heidegger) - se on elokuva jumalan poissaolosta. Jumaluus täytyy tässä ymmärtää olemisen metafyysiseksi perustaksi, ei niinkään kristilliseksi jumaluudeksi. Kun "jumalaa" ei ole, on kaikki sallittua. Valinnoillemme ei ole ikuista perustaa. Sekä Sartre että Heidegger kutsuvat molemmat tätä virheellisesti "vapaudeksi", vaikka itseasiassa kyse on perustattomuudesta. Kyse on siitä, ettei olemisellemme ole perustaa, vaan että oleminen itse on itsensä perusta. Vapautta tämä ei ole. En mene tässä syvemmin eksistentialismin filosofisesti kyseenalaisiin puoliin, vaan tyydyn toteamaan, että eksistentialismi voi toimia ainoastaan filosofisena herättäjänä tai kyseenalaistajana, mutta vain harvoin vakavasti otettavana filosofiana. Taiteessa se voi kuitenkin toimia - siitä todistaa tämä Bergmanin klassikkoelokuva.

4. Pier Paolo Pasolini: Salò eli Sodoman 120 päivää (1975) Olen tästä Pasolinin elokuvallisesta shokkihoidosta kirjoittanut jo aiemmin, joten en tässä analyysiini palaa tarkemmin. Tyydyn vain toteamaan, että elokuva Pasolinin paras. Se on sadomasokistis-nihilistis-marxistinen elokuva kapitalismista.

5. Quentin Tarantino: Pulp Fiction (1994) Tätäkin elokuvaa olen jo käsitellyt aiemmin. Sitä harvoin tulkitaan kovinkaan syvällisesti, vaan yleensä se kuitataan sanomalla, että "se uudistaa rikoselokuvagenreä". Tämä ei kuitenkaan anna elokuvalle sille kuuluvaa oikeutta. Voitte lukea mietteitäni elokuvasta täällä.

6. Krzysztof Kieslowski: Kolme väriä-trilogia (1993/1994) Kieslowskin paras työ. 1990-luvun paras elokuvataideteos. Tuo elämän lähelle kaikessa sen hauraudessa ja särkyvyydessä. Ne ovat elokuvia ihmisen olemisen satunnaisuudesta ja epämääräisyydestä (kaikki kolme elokuvaa linkittyvät toisiinsa satunnaisten seikkojen tasolla, mitään merkittävää näissä yhteyksissä ei ole).

"It comes from a deep-rooted conviction that if there is anything worthwhile doing for the sake of culture, then it is touching on subject matters and situations which link people, and not those that divide people. There are too many things in the world which divide people, such as religion, politics, history, and nationalism. If culture is capable of anything, then it is finding that which unites us all. And there are so many things which unite people. It doesn't matter who you are or who I am, if your tooth aches or mine, it's still the same pain. Feelings are what link people together, because the word 'love' has the same meaning for everybody. Or 'fear', or 'suffering'. We all fear the same way and the same things. And we all love in the same way. That's why I tell about these things, because in all other things I immediately find division." - Kieslowski

7. Alfred Hitchcock: Takaikkuna (1954) Hitchcockin metaelokuva. Kuten "8½" myös "Takaikkuna" tutkii elokuvaa itseään. Näemme James Stewartin istuvan asuntonsa vankina tarkkailemassa naapureitaan kuten elokuvakatsoja katsoo elokuvaa. Asetelman voi myös nähdä ajatuksena maailman näkökulmasidonnaisuutena. Stewartin näkökulma todellisuuteen määräytyy hänen asuntonsa, kotinsa kautta. Heidggerilaisittain: Stewartin asunto on yhtä kuin kieli, joka oli Heideggerille "olemisen koti", joka määrää sen millainen maailma yksilölle muodostuu. Yksilön oleminen määrittyy hänen fyysisestä paikastaa maailmassa, hänen kulttuuristaan ja kielestään. Hitchcockiltakin olisi tähän listaan voinut valita lähes minkä tahansa. ("Vertigo", "Linnut", "Muukalaisia junassa", "Psyko", "Rebecca", jne.)

8. Charlie Chaplin: Nykyaika (1936) Chaplin on kenties nerokkain modernin kapitalismin kuvaaja. "Nykyajan" työläinen on vain osa liukuhihnaa, osa hammasrattaistoa. Kapitalismikritiikissään Chaplin on kolmekymmenluvulla vielä melko kiltti, varsinkin kun vertaa 1947 valmistuneeseen "Ritari Sinipartaan", joka kuvaa porvarillisen valistuksen tuottamaa subjektiviteettiä, yksilöä joka tekee bisnestä murhaamalla rikkaita naisia. Chaplinin "Nykyaika" on kuitenkin "Sinipartaakin" kuvaavampi: Chaplin tukeutuu kolmekymmentäluvulla vielä kulkurihahmoonsa. Hahmollaan Chaplin merkkaa massayhteiskunnan "ketä-tahansa", ihmistä ilman ominaisuuksia. Ja sitähän juuri modernin yhteiskunnan ihminen pahimmillaan on. Ihminen ilman ominaisuuksia. Ja juuri tämän vuoksi "Nykyaika" on muuta Chaplinin tuotantoa parempi. Se asettuu jonnekin "Diktaattorin" pateettisuuden, "Siniparran" kyynisyyden ja Chaplinin vanhojen mykkäelokuvien viattomuuden välimaastoon tiivistäen niiden parhaat puolet yhteen aikalaiskuvaukseen. Tätä on Nykyaika.

9. Lars von Trier: Dancer in the Dark (2000) Lars von Trier on tullut kauas Dogme-ajoistaan, mutta Dancer in the Darkissa dogme-liikkeen piirteitä on käytetty nerokkaasti hyväkseen. Olemisen epävarmuus ja traagisuus kuvastuu paitsi Björkin näyttelemän Selman kautta, mutta myös heiluvasta ja epätarkasta kuvauksesta. Ainoastaan laulukohtauksissa (elokuvahan on Trierin tuotannon outolintu, sitä voisi kuvailla eräänlaiseksi dogme-musikaaliksi) maailma näyttätyy selkeänä. Voisiko tämän tulkita siten, että kauneus on ikuisen löytämistä? Kauneus, unelmat ovat ainoita selkeitä asioita juuri epäselvyydessään. Kauneus on jonkin täydellisen löytämistä epätäydellisestä, traagisesta maailmasta. Elokuvan lopulla Selma hirtetään, silti hän laulaa loppuun asti. Toivo elää niin kauan kuin ihminenkin.

10. Jean-Luc Godard: Viimeiseen hengenvetoon (1960) Godardin ensimmäinen on yksi hänen parhaistaan. Uuden aallon elokuvien aloittajiin kuuluvassa elokuvassa modernin ihmisen epävarmuus ja tyhjyys näyttäytyy jump-cuttina, pirstaleisuutena, sekä päähenkilön moraalittomuutena, jonka ainoa moraali on olla "cool". Ei ihme, että Tarantino rakastaa Godardin elokuvia. Godardin myöhempi, poliittisempi tuotanto on mielenkiintoista myös.

11. Akira Kurosawa: Ikiru (1952) Kurosawan elokuvat ovat aina olleet minulle hankalia. Toisaalta olen nähnyt niissä paljon syvää humaanisuutta ("Seitsemän samuraita", "Dersu Uzala"), mutta toisaalta niissä on paljon tyhjää meuhkaamista (vrt. "Kätketty linnake"). "Ikiru" asettuu ilman muuta ensimmäisiin. Se kuvaa tyhjyyttä ja tylsyyttä huokuvaa byrokraattia, Kanji Watanabea, jolle todetaan vakava sairaus, syöpä. Kun kuolema lähestyy vääjäämättä alkaa Watanabe (jota näyttelee Takashi Shimura) nähdä elämässä jotain mieltä ja tarkoitusta. "Sein-zum-tode" uudelleen.

12. Sergei Eisenstein: Lokakuu (1928) Eisensteinin elokuva on Pudovkinin "Pietarin viimeiset päivät"-elokuvan ja Vladimir Majakovskin runouden ohella tärkeintä taidetta, mitä Neuvostoliitosta ikinä tuli. Kuvaus bolsevikkivallankumouksesta. Ero Pudovkinin kuvauksiin on kuitenkin merkittävä. Siinä missä Pudovkin pyrki kuvaamaan vallankumousta ihnhimillisten toimijoiden näkökulmasta, on Eisensteinin elokuvan näkökulma objektiivisuudessa. Yksilöt näyttäytyvät hänen elokuvissaan vain luokkansa jäseninä - joko riistäjänä tai riistettynä. Poikkeuksena tästä on kenties Lenin, jonka henkilöä ei turhaa peitellä. Hänet asetetaan elokuvassa koko vallankumouksen isäksi, pojaksi ja pyhäksi hengeksi.



13. David Cronenberg: Kärpänen (1986) Cronenbergin biologista, lihallista kauhua parhaillaan. Cronenbergin kulttuuriperhetausta sekä kiinnostus luonnontieteisiin näkyy elokuvassa hyvin: sci-fi spekulaatiot sekä eräänlainen reduktionismi yhdistyvät niin 50-luvun alkuperäiseen b-leffaan, "Kärpäseen" (1958), kuin Shelleyn "Frankensteiniin" ja Kafkan "Muodonmuutokseenkin". Lapsuuteni suosikkielokuvia, josta lyötää jokaisella katselukerralla jotain uutta.

14. Catherine Breillat: Romance (1999) Naisen seksuaalisuutta rohkeasti käsittelevä Breillat on mielenkiintoisimpia ranskalaisia nykyohjaajia. Odotan innolla hänen seuraavaa elokuvaansa. Romancen lisäksi Breillat'n elokuvista on mainittava "Sisarelleni", joka on äärimmäisen traaginen ja surullinen tarina rumaksi itsensä kokevasta nuoresta tytöstä ja tämän kauniista sisaresta.

15. Sergio Leone: Huuliharppukostaja (1968) Leonen elokuvataiteellisesti tärkein työ. Yhdessä mm. Bernardo Bertoluccin kanssa käsikirjoitettu elokuva on ensimmäinen postmoderni lännenelokuva. Leone ottaa sieltä täältä lännenelokuvan traditiosta palasia ja yhdistelee niitä vaivattomasti itsenäiseksi kokonaisuudeksi. "Sergio Leone oli ensimmäinen postmoderni ohjaaja" (Jean Baudrillard).

Listasta puuttuu paljon helmiä ja harvinaisuuksia jotka olisin halunnut listalle laittaa, mutta listattakoon ne tässä:


  • Federico Fellini: La Strada
  • Federico Fellini: Amarcord
  • Nagisa Oshima: Aistien valtakunta
  • Ingmar Bergman: Persona
  • Ingmar Bergman: Mansikkapaikka
  • Ingmar Bergman: Talven valoa
  • Ingmar Bergman: Kuin kuvastimessa
  • Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
  • Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander
  • Ingmar Bergman: Saraband
  • Pier Paolo Pasolini: Uccellacci e uccellini
  • Stanley Kubrick: A Clockwork Orange
  • Stanley Kubrick: Barry Lyndon
  • Stanley Kubrick: Tohtori Outolempi
  • Stanley Kubrick: Avaruusseikkailu 2001
  • Stanley Kubrick: Kunnian polut
  • Stanley Kubrick: Killer's Kiss
  • Stanley Kubrick: The Killing
  • Stanley Kubrick: Lolita
  • Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita
  • Akira Kurosawa: Dersu Uzala
  • Akira Kurosawa: Ran
  • Charlie Chaplin: Kaupungin valot
  • Charlie Chaplin: Diktaattori
  • Charlie Chaplin: Ritari Siniparta
  • Lars von Trier: Europa
  • Lars von Trier: Idiootit
  • Lars von Trier: Dogville
  • Sergei Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin
  • Jean-Luc Godard: La Chinoise
  • Jean-Luc Godard: Notre Musique
  • Jean-Luc Godard: Sympathy for the Devil
  • Alfred Hitchcock: Rebecca
  • Alfred Hitchcock: Psyko
  • Alfred Hitchcock: Vertigo
  • Alfred Hitchcock: Linnut
  • Alfred Hitchcock: Muukalaisia junassa
  • Krzysztof Kieslowski: Veronikan kaksoiselämä
  • Krzysztof Kieslowski: Lyhyt elokuva rakkaudesta
  • Sergio Leone: Hyvät pahat ja rumat
  • Sergio Leone: Suuri gangsterisota
  • Martin Scorsese: Goodfellas
  • Martin Scorsese: The Last Temptation Of The Christ
  • Martin Scorsese: The Departed
  • Martin Scorsese: Taksikuski
  • Francis Ford Coppola: The Godfather Part II
  • David Lynch: Elefanttimies
  • David Lynch: Blue Velvet
  • David Lynch: Mulholland Drive
  • David Lynch: Inland Empire
  • Andrei Tarkovski: Peili
  • Andrei Tarkovski: Stalker
  • Luis Bunuel & Salvador Dali: Andalusialainen koira
  • Buster Keaton: Kenraali
  • Fritz Lang: M
  • Fritz Lang: Metropolis
  • Werner Herzog: Aguirre der Zorn Gottes
  • Werner Herzog: Woyzeck
  • David Cronenberg: The Brood
  • David Cronenberg: Scanners
  • David Cronenberg: The Dead Zone
  • John Carpenter: The Thing
  • Jörn Donner: Perkele! Kuvia Suomesta
  • Francois Truffaut: Jules et Jim
  • Francois Truffaut: 400 kepposta
  • Francois Truffaut: Fahrenheit 451
  • Michael Curtiz: Casablanca
  • Bernardo Bertolucci: Novecento
  • Jari Halonen: Lipton Cockton In The Shadows Of Sodoma
  • Jari Halonen: Aleksis Kiven elämä
  • Virginie Despentes: Baise-moi
  • Vsevolod Pudovkin: Pietarin viimeiset päivät
  • Orson Welles: Citizen Kane
  • Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä
  • Aki Kaurismäki: Calamari Union
  • Aki Kaurismäki: Varjoja paratiisissa
  • Aki Kaurismäki: Ariel
  • Mika Kaurismäki: Arvottomat
  • John Ford: Mies, joka ampui Liberty Valancen
  • John Ford: Etsijät
  • Terry Gilliam: Monty Python ja hullu maailma
  • Terry Gilliam: 12 Apinaa
  • Terry Gilliam: Brazil
  • Jacques Tati: Enoni on toista maata
  • Risto Jarva: Bensaa suonissa
  • Catherine Breillat: Sisarelleni
  • Catherine Breillat: Sex Is Comedy
  • Woody Allen: Manhattan
  • Woody Allen: Hannah and her sisters
  • Woody Allen: Rikoksia ja rikkomuksia
  • Woody Allen: Match Point
  • Sofia Coppola: Virgin Suicides
  • Sofia Coppola: Lost in translation
  • Aku Louhimies: Paha maa
  • Aku Louhimies: Valkoinen kaupunki
  • Tobe Hooper: The Texas Chain Saw Massacre
  • George A. Romero: Elävien kuolleiden yö
  • Michelangelo Antonioni: Blow Up
  • Dario Argento: Suspiria
  • Pedro Almodovar: Kaikki äidistäni
  • Pedro Almodovar: Huono kasvatus
  • Pedro Almodovar: Puhu hänelle
  • Pedro Almodovar: Volver
  • Leo McCarey: Duck Soup
  • Rauni Mollberg: Maa on syntinen laulu
  • George Miller: Mad Max 2
  • Oliver Stone: Salvador
  • Oliver Stone: Wall Street
  • Oliver Stone: JFK
  • Tim Burton: Saksikäsi Edward
  • Billy Wilder: Auringonlaskun katu
  • Billy Wilder: Stalag 17
  • Spike Jonze: Being John Malkovich
  • Spike Jonze: Adaptation.
  • Michel Gondry: Eternal Sunshine Of The Spotless Mind
  • Michel Gondry: Science Of Sleep
  • Spike Lee: Do the Right Thing
  • Spike Lee: Malcolm X
  • Wong Kar-Wai: 2046
  • Wong Kar-Wai: Chunking Express
  • Ridley Scott: Blade Runner
  • Milos Forman: Amadeus
  • Chris Marker: La Jetée
  • Roman Polanski: Cul-de-sac
  • etc.

Ei kommentteja: