tiistai 4. marraskuuta 2008

Ernst Bloch-kurssin luentopäiväkirja (3.11.2008)

Ernst Bloch ajattelu on hyvin paljolti velkaa paitsi Marxille, niin myös Hegelin ja Schellingin kaltaisten idealistien ajattelulle. Erityisesti Hegeliin hänellä oli erityisen lämmin suhde. Hegelin ajattelun kautta Bloch ajatteli löytävänsä mielekkään, dynaamisen tavan käsittää historia. Erityisesti Hegelin ensyklopedinen tapa tehdä filosofiaa (eli: tajuta koko todellisuus) oli Blochille tärkeä inspiraation lähde. Pohdinkin tässä Ernst Blochin filosofiaa Hegelin (ja Schellingin) antamasta viitekehyksestä käsin.

Hegelin ajattelua voidaan kuvata prosessiteologiasta peräisin olevan myytin avulla. Prosessiteologeille ja prosessifilosofeille tyypillistä oli käsittää maailma ja sen historia vieraantumisen kehittymisenä. Heidän mukaansa alussa kaikki oli täydellistä: jumala kellui omassa itseriittoisuudessaan ja täydellisyydessään avaruudessa – kunnes hän kyllästyi kaikkeen tähän. Jumala päätti luodan maailman. Tämä Jumalasta itsestään peräisin oleva maailma alkoi kuitenkin elämään omaa elämäänsä ja Jumala vieraantui luomuksestaan. Jumalasta syntynyt maailma kyseenalaistaa Jumalan itseyden. Moneus syntyy ykseydestä. Maailma on Jumalan itsevieraantumista. Hegelin mukaan tämä moneuden, epätäydellisyyden tila palaa tulevaisuudessa takaisin ykseyteen.

Bloch ei kuitenkaan ole hegelisti. Hegelille kokonaisuus on periaatteellisesti suljettu: Hegelin metafyysinen systeemi päättyy yhteen Ajatukseen, joka kattaa kaiken. Tämä ajatus on Jumala. Bloch korosti aina omassa ajattelussaan historian periaatteellista avoimuutta, eikä voinut tällaista hyväksyä. Bloch tukeutuukin Schellingiin korjatakseen Hegelin virheen. Schelling (säilyttäen Hegelille tyypillisen dynaamisuuden) kumoaa Hegelille tyypillisen ajan ja historian syklisyyden. Väittäessään historian etenevän epätäydellisyydestä täydellisyyteen, eikä täydellisyydestä epätäydellisyyden kautta täydellisyyteen, Schelling tulee samalla puhuneeksi lineaarisen, eskatologisen aikakäsityksen puolesta. Maailma on epätäydellinen, mutta joskus se tulee olemaan täydellinen – silloin historia loppuu. Bloch eroaa kuitenkin Schellingistä siinä, ettei historia hänen mukaansa voi loppua. Tässä hän viittaa edelleen ajatukseensa historian periaattellisesta avoimuudesta. Tämä avoimuus on Blochille hänen ”avoimen metafysiikkansa” tärkein piirre: avoimuus antaa tilaa Toivolle, joka inhimillistä toimintaa johdattava voima.

Utopian kannalta Blochin ajattelun avoimuus tarkoittaa sitä, ettemme voi milloinkaan väittää Utopian jo toteutuneen. Se jää aina pelkäksi mahdollisuudeksi. Voimme aina toivoa enemmän, voimme aina pyrkiä parempaan. Bloch lainaa Marxilta ajatuksen, jonka mukaan historia on tarpeiden tyydytyksen historiaa. Nämä tarpeet ovat Blochille ensisijaisesti nälän kaltaisia fyysisiä tarpeita. Nälkä on jotain, jonka ylle muut tarpeet kasautuvat. Nämä konkreettiset, materiaaliset tarpeet ovat se lähtökohta, josta käsin Utopia perustellaan.

Itse olen ajatellut moraalin perustuvan tietynlaiseen samaistumisen ja empatian kykyyn. Moraali perustuu nähdäkseni sille, että tunnustamme (ja tunnistamme) maailmassa olevan kivun ja kärsimyksen. Vasta tämän lihallisen tuskan tunnistaminen voi ajaa ihmisen toimimaan tämän kärsimyksen poistamiseksi. Ihminen, kuten muutkin eläimet, pyrkii pois kivusta. Jos samaistumme toisten ihmisten kärsimykseen, eli: olemme kuin itse kokisimme tuon kärsimyksen, koemme tiettyä vastenmielisyyden tunnetta. Tämä tunne ajaa (ideaalitilanteessa) meidät poistamaan tuota kärsimystä. Tämän voisin kuvitella olevan Blochinkin ajatus kun hän viittaa historiaan tarpeiden tyydytyksen historiana. Tämä historia on jatkuvaa liikettä pois puutteesta ja kärsimyksestä.

Toivon metafyysinen periaate ajaa ihmiset toimimaan tämän puutteesta ja kärsimyksestä vapaan maailman, Utopian, puolesta. Niin kutsuttujen ”realistien” höpinät ”elämän periaatteellisesta rajallisuudesta” ja ”varojen niukkuudesta” ei voi – eikä saa! – poistaa ihmisten perustavanlaatuista kokemusta ikuisuudesta, Utopiasta, jonka voidaan nähdä manifestoituvan esim. suurissa mielenosoituksissa sotia vastaan. Ihmiset toivovat parempaa – tämä on uskonnollis-metafyysisen kokemuksen tyypillinen piirre. Utopiaa ei voida kuitenkaan kuvailla ja suunnitella etukäteen: se rikkoisi historiaa vastaan. Historia on jatkuvasti muuttuva ja periaatteellisesti auki. Toteutunut Utopia ei voi olla muuta kuin toteutunut Dystopia – itsensä vastakohta.

Ei kommentteja: