lauantai 4. lokakuuta 2008

Salò (1975)

"Salò eli Sodoman 120 päivää" on italialaisen elokuvaohjaajan, filosofin ja kirjailijan Pier Paolo Pasolinin upeimpia teoksia. Sen väkivaltaisuus ja nihilistisyys on saanut ympäri maailmaa hyvin ikävän vastaanoton, ja Suomessakin elokuva julkaistiin vasta 30 vuoden jälkeen leikkaamattomana. Edelleen: esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuvaa ei saa käsiinsä kuin joistain satunnaisista homo- ja lesbokirjakaupoista - ja kenties joidenkin liberaalien suurkaupunkien erikoisliikkeistä.

Elokuva perustuu, kuten on tiedettyä, Markiisi de Saden samannimiseen romaaniin, joka koko pituudellaan on yli tuhat sivua pitkä. Suomeksi sitä ei ole julkaistu kokonaan milloinkaan. Ainoastaan Loven kustantama johdanto on löydettävissä suomeksi. Pasolini ottaa elokuvassaan Saden alkuperäisen asetelman, jossa valtaapitävät kaappaavat ja houkuttelevat nuoria tyttöjä ja poikia seksiorjiksi omiin orgioihinsa, mutta sijoittaa tarinan toisen maailmansodan aikaiseen fasistien halittsemaan Salòn tasavaltaan. Tarinaan en mene käsiksi sen enempää koska se ei oikeastaan ole kovinkaan kiinnostava: väkivaltaa ja seksiä vuorotellen tai yht'aikaa. Sen sijaan lähden avaamaan elokuvaa marxilaisesta näkökulmasta käsin.

Kuvataiteilija Teemu Mäki on useaan otteeseen kuvaillut Markiisi de Sadea "kylmäkiskoiseksi kommunistiksi". Mielestäni taiteilija Mäki osuu tässä määritelmässään hyvinkin oikeaan. Sade on kylmäkiskoinen siksi ettei oikeastaan moralisoi porvarillisen, välineellisen järjen hallitsemaa yhteiskuntaa, vaan pyrkii osoittamaan kapitalismin dehumanisoivan mekanismin myöntämällä sen, viemällä sen loogiseen konkluusioonsa. Kuten Sadelle, myös kapitalismille olennaista ei ole kaikkien ihmisten onnellisuus tai edes enemmistön onnellisuus, vaan nimenomaan vahvemman oikeus heikkoon nähden. Heikko enemmistö on alistettu valtaapitävän vähemmistön perversioiden toteuttamista varten. Marxin työvoima, joka on työläisen persoonallisuuden ja ruumiin olennainen piirre, on analoginen Saden seksuaalisuudelle. Pitääkseen yllä kapitalistisen järjestelmän logiikkaa, joutuu kapitalisti riistämään sen lisäarvon, jonka työläinen on työllään tuottanut. Kapitalismi ei ole kapitalismia ilman riistävää luonnettaan.

Voidaan väittää, että Pasolini siirtää elokuvassaan marxilaisen riistoteorian seksuaalisuuden kontekstiin ja tuo tämän porvarillisen yhteiskunnan riistoluonteen esille viemällä sen äärimmäisyyteen asti. Porvarillinen järjestelmä on kuin sadelaiset orgiat: ihmisen sisältä kumpuavaa rakentavaa voimaa (seksuaalisuus Sadella ja työvoima Marxilla) ohjataan ja rajoitetaan valtaapitävien toimesta ylhäältäpäin. Tähän marxilaiseen Salò-tulkintaan antaa avaimet kohtaus elokuvan loppupuoliskolla: eräs valtaapitävien palkkaamista sotilaista rakastuu mustaan palvelijattareen ja jää kiinni (vapaasta ja omaehtoisesta) yhdynnästä tämän kanssa. Sotilas ammutaan siihen paikkaan. Ennen kuolemaansa sotilas nostaa kätensä nyrkkiin (sosialisteille tuttu symboli) kuin uhmatakseen kuolemaa.

(Täytyy myös huomata Pasolinin tapa kritisoida elokuvassaan kulutuskapitalismia. Yksi seksiorjista pakotetaan syömään omaa paskaansa. Kulutusyhteiskuntahan oli Pasolinin aikaan juuri tätä: työläinen teki ensin tuotteen töissä ja vapaa-ajan sama työläinen käytti itse tekemänsä tuotteen parissa näpertämiseen.)

Voimme tietysti kinastella aina siitä, tarkoittiko Sade teoksensa yhteiskuntakritiikiksi vai oliko hän ainoastaan niin täydellinen välineellisen järjen ja valistuksen hengen täyttämä subjekti että tuli kuin vahingossa paljastaneeksi kapitalismin kieroutuneisuuden. Minusta tällä ei sinällään ole väliä: tarkoitti Sade teoksensa yhteiskuntakritiikiksi tai ei, voidaan sellainen siitä löytää. Sade tulee kritisoineeksi kapitalismia ikään kuin "vahingossa". Ja tämä on paitsi Saden, niin myös Pasolinin "Salòn" tärkein anti. Kuten Marxille myös Pasolinille olennaista kapitalismikritiikissä on ihmisen kaikkien potentiaalien vapautuminen ja ihmisen täydellistyminen.

Taiteen ja filosofian yhteyksien kannalta Sade on mielenkiintoinen, ja nähdäkseni Pasolinikin on tavoittanut tämän aspektin Saden tuotannosta. Sade ei anna vastauksia, vaan hän pyrkii rikkomaan vallitsevan moraalin. Sadea ei pysty lukemaan minkään moraaliteorian puolestapuhujana: Sade ei julista. Kun luen "Justinea" tai "Filosofiaa budoaarissa", en näe tekstissä valmista sanomaa, vaan sanoma muodostuu aina oman positioni mukaan. Nihilisti tai misantroopikko voi lukea Sadea arvojen tuhoajana ja tyhjyyden profeettana; sosialisti voi Pasolinin ja Mäen tapaan lukea Sadea "kylmäkiskoisena kommunistina". Mitään lopullista vastausta ei Sadesta voida antaa. Moraali muodostuu aina kulloisestakin perspektiivistä. Taideteos on itsensä perspektiiviksi tiedostava ja tätä perspektiiviluonnettaan esiintuova kokemuksen muoto. Kun katson (tai kuuntelen, jne.) taideteosta, tulen katsoneeksi perspektiiviä tietystä perspektiivistä. Tällainen perspektiivien törmäyskurssi on filosofisen ajattelun kannalta inspiroivaa. Ja juuri tässä sekä Sade että Pasolini onnistuvat.

"Salòkin" voidaan Saden tapaan lukea monella tapaa: kuvailemani tulkinnan lisäksi elokuva voidaan nähdä ainakin 1970-luvulla, jolloin elokuva valmistui, tutuksi tulleen termin "seksuaalinen vapautuminen" kritiikkinä. Seksuaalinen vapautuminen ei ole tarkoittanut mitään aitoa vapautumista, vaan lähinnä se on tarkoittanut vapaaseen seksuaalisuuteen pakottamista. Kaikkien on pakko olla äärettömän seksuaalisia ja viehättäviä - panettavia - ennen kuin toteutat ihmisyyttäsi autenttisesti. Kun puhumme kulttuurin "pornoistumisesta", puhumme juuri tästä läpeensä seksuaaliseen olemiseen pakottamisesta. Tämän kriittisen näkökulman vuoksi Pasolinin elokuvassa seksi ei ole kiihottavaa, eikä siinä juurikaan ole erottisille elokuville tai pornoelokuville tyypillistä elokuvallista esileikkiä.

Ei kommentteja: