maanantai 6. lokakuuta 2008

Pahan banaalisuus Arendtilla

(Tehty Tuija Parvikon luentojen pohjalta.)

Adolf Eichmannin voidaan sanoa olevan yksi merkittävimmistä ja pelottavimmista natseista ja sotarikollisista. Ei kuitenkaan siksi, että tämä olisi ollut jokin Saatanallinen demoni tai sadistinen pervertikko, vaan yksinkertaisesti siksi, että oli niin harmaa ja tavallinen byrokraatti. Eichmann oli hoitanut juutalaisten joukkotuhon logistiikan ja muutoinkin kaiken suunnittelun. Hän oli työssään jopa niin innokas, ettei suostunut lopettamaan juutalaisten joukkomurhaa ja sulkemaan keskitysleirejä vaikka itse Heinrich Himmler häntä niin käski tekemään. Eichmann ei tietenkään ollut mikään erityisen innokas antisemiitti vaan mikäli olisi lakkauttanut keskitysleirit, olisi hän itse joutunut itärintamalle sotimaan, ja se olisi tiennyt tuhoa. Eichmann siis pelasti oman nahkansa jatkamalla juutalaisten joukkotuhoa.

Hannah Arendtin ajattelun kannalta Eichmann on tärkeä hahmo. Arendt oli ollut aikanaan sen verran älykäs, että oli tajunnut natsihallinnon merkitsevän huonoa happea juutalaisille, ja oli paennut Yhdysvaltoihin. Tämän vuoksi Arendt ei ollut koskaan nähnyt aitoa natsia koskaan, ja hakeutuikin The New Yorkerin toimittajaksi seuraamaan Jerusalemissa järjestettyä Eichmann-oikeudenkäyntiä. Arendt julkaisi kokemuksiensa pohjalta vuonna 1963 teoksen "Eichmann in Jerusalem. A Report on the banality of Evil", joka pyrki ymmärtämään Eichmannin persoonaa ja tämän pahuutta - sekä erityisesti tämän pahan luonnetta.

Eichmann oli sodan jälkeen karannut liittoutuneiden käsistä Itävaltaan ja sieltä Punaisen ristin pakolaispassin avulla etelä-Amerikkaan, Argentiinaan, jossa hän eli useita vuosia maan alla teknikko Riccardo Klementin roolissa. Vuonna 1960 Eichmann jäi kuitenkin kiinni ja hänet viedään Israeliin oikeudenkäyntiin.

Arendt oli paikalla kyseisessä oikeudenkäynnissä ainoastaan kolmen viikon ajan johtuen hänen muista kiireistään ja täydensikin omia muistiinpanojaan oikeudenkäyntiä koskevilla julkisilla asiakirjoilla. Oikeudenkäynti järjestettiin hepreaksi johtuen Israelissa tuolloin (ja miksei nykyisinkin) vallinneen nationalismin vuoksi.

Vuonna 1963 Arendt julkaisee kokemuksistaan kirjan. Kirjan sisältö suututtaa Manhattanin juutalaiset intellektuellit, mikä on kummallista, koska Arendt ei tuo juutalaisten joukkotuhoon liittyen mitään uutta aineistoa, eikä kerro mitään, mitä joku toinen ei olisi jo kertonut ennen häntä. Ilmeisesti Arendt oli tyylissään liian suorasanainen ja ironinen, mikä tulkittiin vihamielisyydeksi. Arendt oli "politically incorrect" ja kertookin muutamista ikävistä asioista koskien juutalaisten toimintaa toisessa maailmansodassa. Mm. juutalaisneuvostojen toiminnasta Arendt löytää huomautettavaa. Juutalaisneuvostot olivat nimittäin monessa suhteessa täysin Natsivallalle alistuneita ja noudattivat tunnollisesti natsien antamia määräyksiä. Juutalaisneuvostot saatiin jopa organisoimaan juutalaisten joukkotuhoa. Arendtin mielestä tällainen toiminta oli turhaa alistumista. Hänen mukaansa juutalaiset olivat tottelevaisempia kuin oli todella tarpeen. Olisiko vastarinta ollut mahdollista laajemmassa mittakaavassa kuin sitä esiintyi? Tähän liittyen yleisempi kysymys olisi: mitä ylipäänsä uskalletaan tehdä? Mitkä ovat vastarinnan mahdollisuudet yleensä poliittisesti hankalassa tilanteessa?

Kuten on jo todettu Arendtin motiivi lähteä Jerusalemiin seuraamaan Eichmannin oikeudenkäyntiä, oli hänen halunsa nähdä aito, elävä natsi. Myös Arendtin aviomies, vasemmistolainen (spartakisti, mm. Rosa Luxemburg) sotahistorioitsija oli tärkeä vaikuttaja Arendtin lähtöön: mies ei ollut uskoa holokaustia todeksi. Sotastrategian kannalta juutalaisten joukkotuho oli mieletön ja irrationaalinen, söihän se hirveästi voimavaroja varsinaiselta sodankäynniltä. Miten kaikki oli mahdollista? Tämä kysymys oli motiivina Arendtin teoksille "Origins of totalitarianism" ja "Eichmann in Jerusalem. A Report on the banality of Evil".

Arendt oli kaiken aikaa yhteydessä vanhaan opettajaansa Karl Jaspersiin. He kävivät keskenään kirjeenvaihtoa ja Arendt silloin tällöin jopa vieraili Jaspersin luona keskustelemassa. Jaspers oli jo etukäteen sitä mieltä, että koko Eichmann-oikeudenkäynti on turha. Siellä ei tultaisi käymään oikeutta vaan tultaisiin politikoimaan ja lietsomaan epä-älyllistä natsivihaa. (Natsiviha on tietysti oikeutettua mutta asiaankuulumatonta tässä.) Ja näin kävikin.

Jaspers ajatteli, että tässä kyseisessä tapauksessa ongelmana oli se, että kun poliittisen valtakunnan asioita (poliittisesti merkittäviä tapahtumia) pyritään käsittelemään juridis-normatiivisella kielellä, ajaudutaan väistämättä umpikujaan. Politiikka oli Jaspersin mukaan subjektin oman arviointikyvyn varassa. Paitsi tämän oikeudenkäynnin poliittisen luonteen, niin myös länsimaisen oikeuslaitoksen kykenemättömyys käsitellä Eichmannin rikosten luonnetta oli syy oikeudenkäynnin turhuudelle. Eichmannin rikokset olivat niin paljon käsityskykyjemme ulkopuolella, että mikään oikeuslaitoksen määräämä rangaistus ei olisi ollut riittävä Eichmannille. Holokausti on niin suuri rikos ettei sitä voida mitenkään sovittaa. Jaspers ajattelikin, että Eichmann olisi vain pitänyt todeta syylliseksi ja sitten vapauttaa.

Arendt oli tästä eri mieltä: vaikka Eichmannin rikosta ei voitaisikaan sovittaa, on oikeudenkäynti ainoa ratkaisu edes jotenkin käsitellä Eichmannin rikoksia mielekkäästi. Tuolloin ei vielä ollut olemassa kansainvälistä rikostuomioistuinta ja ongelmana olivatkin pikemminkin kysymykset siitä missä oikeudenkäynti pitäisi järjestää ja kuka Eichmannin saisi tuomita?

Oikeudenkäynti muutti Arendtin ajattelua ainakin sikäli, että ennen oikeudenkäyntiä Arendt oli ajatellut että Eichmannin rikos oli rikos nimenomaan juutalaista kansaa kohtaan, mutta myöhemmin tämä rikos oli Arendtin mielessä muuttunut rikokseksi koko ihmiskuntaa kohtaan. Arendt ottaa roomalaisesta oikeudesta tutun sanonnan "Hostis humani generis" ("ihmiskunnan viholliset"), joka tarkoitti sitä, että kun henkilö suoritti tällaisen rikoksen, ei hän suorittanut mitään yhtä ryöstöä tai murhaa tai kavallusta, vaan rikoksen, joka jollain tavoin koskettaa koko ihmiskuntaa. Natsien teot loukkasivat Arendtin mielestä ihmisen perustavaa oikeutta olla olemassa. Natsit kuvittelivat voivansa määritellä sen, kuka saa olla olemassa ja kuka ei. Natsiet teot olivat Arendtin mielestä poliittisia koska ne hyvin perustavalla tavalla liittyvät siihen, kuinka "jaamme maailman". Tämä "maailman jakaminen" jos mikä on poliittista, pelkkä valtataistelu ei sitä ole.

Mielenkiintoisinta Arendtin Eichmann-teoksessa on kuitenkin sen filosofinen aspekti. Se kysyy: mitä paha on filosofisessa, käsitteellisessä mielessä? Arendt nostaa Kantin radikaalin pahan käsitteen rinnalle käsitteen "banaali paha". Natsit olivat juuri tällaisen pahan edustajia. Heidän pahuutensa muodostui hyvin arkipäiväisistä toiminnoista, eikä tämä pahuus johtunut natsien demonisuudesta. Arendt väittää, että olemme kaikki potentiaalisesti pahoja, ja että juuri kaikkein arkipäiväisimmät tekomme voivat olla pahaa aiheuttavia. Paha on banaalia, ja tämän banaalisuuden kautta myös natsismi olisi ymmärrettävä.

Arendtin mielestä länsimainen ajattelu ei kykene vastaamaan holokaustiin, koska se ei huomaa pahan perustavaa banaalisuutta. Tämä puolestaan johtuu siitä, että länsimaisessa filosofiassa ja poliittisessa ajattelussa vaikuttaa vahvasti kristillinen teologia, joka näkee Pahan olevan tiukasti riippuvainen Hyvän olemassaolosta. Saatanahan on nimenomaan langennut enkeli. Länsimainen ajattelu ei kykene ajattelemaan pahaa itsenäisenä ilmiönään. Ja koska se ei kykene tähän, ei se myöskään kykene ymmärtämään natsien toimintaa. Paha ei ole Arendtille riippuvainen Hyvästä, vaan se on itsenäinen ilmiö. Pahuus on piiloutunut ihmisten tekoihin ja sen seurauksiin. Pahan tekeminen on Arendtin mielestä mahdollista, vaikka tekojen motiivit eivät olisikaan pahoja. Tylsän ja harmaan byrokraatti Eichmannin ongelma ei ole se, että tämä haluaisi ja ajattelisi toimivansa moraalisesti tuomittavalla tavalla, vaan hänen ongelmansa on siinä, ettei hän ylipäänsä ajattele! Eichmann ainoastaan tottelee määräyksiä ja toteuttaa hänelle suodut tehtävät tunnollisesti.

Arendt ajattelee, että Eichmannin ongelma on siinä, ettei tämä kykene kommunikaatioon toisten kanssa - eikä myöskään empatiaan. Tämä puolestaan johtuu siitä, että todellisuus voi muodostua ainoastaan ihmisten vapaan yhteyden kautta. Vapaus on Arendtille totuuden ehto, koska ainoastaan mahdollisimman vapaassa kohtaamisessa voi ihmisille syntyä maailma. Maailma on ihmisten välinen tila. Ja jos tämä tila riistetään vapauden riiston myötä, riistetään myös todellisuus. Ja kun todellisuus katoaa, katoaa myös kyky kommunikoida toisten ihmisten kanssa ja olla tietynlaisessa empaattisessa suhteessa heihin. Ihmisillä ei totalitarismissa ole muuta kuin oma itsensä ja tehtävä joka heille on annettu. Totalitarismissa katoaa kantilainen "enlarged mentality" eli kyky ajatella omaa itseään laajemmin. Sen tilalle tulee sokean sääntöjen noudattamisen eetos: Führerin sana on laki! Eichmannin ottaakin kunnon sihteerin, byrokraatin lailla tämän sanan tottelemisen tosissaan. Eichmann yleivöittää byrokraattisen mentaliteetin, jonka seurauksena ihminen ei kykene näkemään omaa itseään laajemmin, mikä puolestaan eristää ihmiset. Tämä eristyminen puolestaan kadottaa ihmisten yhteisen tilan - maailman, todellisuuden - mikä puolestaan johtaa siihen että arvostelukyky katoaa. Arvostelukyvyn katoaminen puolestaan johtaa auktoriteetin kritiikittömään tottelemiseen.

Ei kommentteja: