tiistai 7. lokakuuta 2008

Järjestyksen teoria vs. kapinan teoria

(Tehty Tuija Parvikon luentojen pohjalta.)

Juutalaisten joukkotuhon logistiikkajohtajan Adolf Eichmannin ongelma oli siinä, ettei tämä kysynyt missään vaiheessa "Mitä olen tekemässä?", vaan jatkoi ylevöitetyn byrokraattisen järjen hengen toteuttamista iloisesti. Tämä poliittisen arvostelukyvyn puute ja ajattelemattomuus johtivat hirvittäviin seurauksiin: kun tekojen ja arvioiden välinen yhteys katkesi, syntyi tietynlainen edesvastuuttomuus. Natsi-Saksaa onkin sanottu organisoidun vastuuttomuuden järjestelmäksi.

Hannah Arendt viittaa poliittisesta arvostelukyvystä puhuessaan Aristoteleen hyvekäsitykseen: hyvettä eikä siis myöskään arvostelukykyä voida opettaa, sitä voidaan ainoastaan harjoitella. Arvostelukyvyn harjoitteleminen on jokaisen omalla vastuulla. Jokaisen tulee ottaa vastuu omista teoistaan - myös kaikkein pienimmistä.

Korkealla natsien hierarkiassa ollut Heinrich Himmler puhui SS:lle siitä, kuinka juutalainen rotu tulisi hävittää niin ettei siitä jäisi edes muistoa. Hän lupasi, että juutalaisten tuhoajat tultaisiin nostamaan myöhemmin kunniaan.

"I am now referring to the evacuation of the Jews, to the extermination of the Jewish people. This is something that is easily said: "The Jewish people will be exterminated", says every Party member, "this is very obvious, it is in our program — elimination of the Jews, extermination, a small matter." And then they turn up, the upstanding 80 million Germans, and each one has his decent Jew. They say the others are all pigs, but this particular one is a splendid Jew. But none has observed it, endured it. Most of you here know what it means when 100 corpses lie next to each other, when there are 500 or when there are 1,000. To have endured this and at the same time to have remained a decent person — with exceptions due to human weaknesses — has made us tough, and is a glorious chapter that has not and will not be spoken of. Because we know how difficult it would be for us if we will had Jews as secret saboteurs, agitators and rabble rousers in every city, what with the bombings, with the burden and with the hardships of the war. If the Jews were still part of the German nation, we would most likely arrive now at the state we were at in 1916/17" - Heinrich Himmler, "Posen Speech"

Eräs tärkeimmistä kohua aiheuttaneista teemoista Arendtin teoksessa "Eichmann in Jerusalem. A report on the banality of evil" oli se, kuinka hän käsitteli Yhdysvaltojen juutalaisten toimintaa toisen maailmansodan aikana. Juutalaisneuvostojen toiminta ja siihen liittyvän vastuun teema olivat valtavan arkoja paikkoja juutalaisyhteisöille. Yhdysvaltoihin sai emigroitua ainoastaan 2000 henkilöä, eikä tätä rajaa milloinkaan sodan aikana nostettu. Arendt arvostelikin juutalaisyhteisöä siitä, ettei tämä tehnyt yhtään mitään rajan nostamiseksi. Vastarintaan olisi pitänyt pyrkiä. Arendtin mielestä juutalaisten olisi tullut myös keskitysleirien olosuhteissa pyrkiä tietoiseen vastarintaan. Hänen mukaansa jokaisella olisi ollut velvollisuus kuolla vastarinnassa pikemminkin kuin yrittää jäädä henkiin. Arendt esittääkin moraalisen ja eettisen velvoitteen rohkeuteen kuolla vastustajana, jos olisi kuollut muutoinkin.

Kontrastina Arendtin ajattelulle voimme nähdä Mahatma Gandhin, joka jo vuonna 1939 oli nähnyt tulevan holokaustin. Gandhi kannatti passiivisen vastarinnan ajatusta, ja ajatteli että Saksan juutalaiset pitäisi uhrata, jotta juutalainen kansa säästyisi. Gandhi vaati juutalaisilta väkivallasta ja aktiivisesta vastarinnasta. Nämä olivat kuitenkin liian kovia vaatimuksia. Arendt ajatteleekin, että ihmisellä on niin kova tarve elää, että ihminen valitsee ennemmin kurjuuden kuin kuoleman, jos mahdollisuus selvitä hengissä on ylipäätään olemassa.

Juutalaisten joukkotuholta säästyneet olivat yleensä kaikkein älykkäintä ja vaurainta juutalaisainesta ja heidän pelastamiseen käytettiin valtavasti juutalaisten varoja. Tavallisen juutalaisen asema pelastusoperaatiossa oli todella huono. Myös tämä oli Arendtin mielestä epäkohta.

Tavallinen kansakaan ei tehnyt juuri mitään joukkotuhon estämiseksi. Kaikki ajattelivat, että kaikki muut kannattavat 'endlösungia', eikä kukaan siksi sanonut yhtään mitään. Himmler tiesi tämän ja ajattelikin että jos halutaan tuhota 6 miljoonaa ihmistä, täytyy uhrit itse saada mukaan järjestelmään. Tämä toteutettiinkin. Juutalaiset saatiin juutalaisneuvostojen avulla kokoontumaan juna-asemille, jonka jälkeen heidät kuljetettiin idän ghettoihin, missä heidät työllistettiin uudelleen. Ghetoista juutalaiset lähetettiin keskitysleireille. Paitsi että juutalaiset itse laittoivat itsensä keskitysleireille päätyviin juniin, niin juutalaiset joutuivat itse myös maksamaan junamatkat. Juutalaisille luotiin myös oma poliisi, jonka tarkoituksena oli valvoa että 'endlösung' toteutuisi. Juutalaiset itse hoitivat oman kansanmurhansa käytännöllisen puolen. Tähän kohdistuu Arendtin kritiikkikin, ja nimenomaan tämä Arendtin ajatus sai hyytävän vastaanoton juutalaisyhteisössä.

Arendt tekee juutalaisneuvostojen toiminnasta sen johtopäätöksen, että paitsi juutalaisten johtajien niin myös tavallisen juutalaisen kansan arvostelukyky oli pettänyt yhdessä Eurooppalaisen arvostelukyvyn mukana. Juutalaiset olivat kuitenkin sen verran eurooppalaisia, etteivät he voineet välttyä tällaiselta yleiseltä hengen ja ajattelun muutokselta. Liittoutuneissakaan juutalaisten kansanmurhaa ei otettu vakavasti. Mm. Winston Churchill tiesi juutalaisten joukkotuhosta hyvissä ajoin, mutta ajatteli ettei liittoutuneiden intressinä ole jonkin ihmisryhmän pelastaminen vaan Natsi-Saksan kukistaminen. Voiton myötä myös juutalaisten murhaaminen loppuisi.

Juutalaiset johtajat noudattivat tukalassa tilanteessaan niin sanotun pienemmän pahan politiikkaa: he pyrkivät toimimaan vähiten huonolla tavalla. Tämä johti kuitenkin samaan lopputulokseen kuin mikäli vastarintaa olisi toteutettu. Vastarinnassa olisi ollut kuitenkin se etu että se olisi levittänyt juutalaisten keskuuteen yleistä kapinahenkeä, joka olisi edesauttanut holokaustin ja sodan päättymistä. Rabbi Leo Baeck oli yksi pahimmista passiivisuuden levittäjistä. Nimenomaan hän päätti ettei juutalaisille kerrota sitä, mihin heitä junilla viedään ja mikä perillä odottaa. Baeck ei halunnut aiheuttaa paniikkia väestön keskuudessa. Tämä oli Arendtin mielestä vakava poliittinen päätös, joka koskettaa sellaisia kysymyksiä, että "Tuleeko ihmisille kertoa totuus?" ja "Kestävätkö ihmiset tämän totuuden?" Arendtin mielestä totuus olisi pitänyt kertoa, jotta ihmisillä olisi ollut mahdollisuus henkilökohtaiseen suhtautumiseen ja reaktioon (itsemurha, kapina...) tilanteessa. Hänen mukaansa ihmisillä olisi ollut oikeus tietää mikä heitä odottaa.

Judenradin (juutalaisneuvoston) toiminta oli Arendtin mielestä äärimmäisen arvellutavaa juutalaisen yhteisön kannalta. Hän syyttääkin neuvoston johtajia elitismistä, koska nämä ostivat itselleen ja ystävilleen vapautta muiden juutalaisten elämän ja vapauden kustannuksella. Arendtin mukaan pienemmän pahan politiikka johtaa hierarkisesti selektiiviseen toimintaan ja yleisesti ottaen epätasa-arvoiseen tilanteeseen. Se on hänen mukaansa "lohdutonta epäpoliittisuutta".

Tässä Arendt nostaa kolme suurta ongelmaa esiin juutalaisten taustassa:

1) Hierarkisuus ja johtajan palvonta. Johtaja on kansaa viisaampi ja parempi. Hänen esimerkkiään tulee seurata.

2) Pienemmän pahan politiikka, joka perustuu itsepetokseen. Luultiin että toimittiin humanististen periaatteiden pohjalta, mutta päädyttiinkin riistämään ihmisiltä toisintoimimisen mahdollisuus.

3) Juutalaisten johtajien mallityypit:

I. Chaim Rumkowski: Negatiivisuuden tyyppi, tyranni. (Painatti ghetoissa mm. omaa rahaansa, jossa oli hänen oma kuvansa.) Yritti hyötyä tilanteesta. Yritti pelastaa ennen kaikkea itsensä. Teki yhteistyötä natsien kanssa.

II. Leo Baeck: Hyvin koulutettu, lempeä intellektuelli. Liian hyvä ihmisille politiikoksi. Kuvitteli että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä.

III. Adam Czerniakov: Warsowan gheton, joka nousi kapinaan, johtaja. Teki itsemurhan ja kieltäytyi selektion tekemisestä. Arendtin mielestä Czerniakov pakeni poliittista vastuuta koska tällöin joku muu sai selektiotehtävän omalla vastuulleen.

Arendt ajattelee, että juutalaiselta yhteisöltä puuttuu yhteisöllisyyden poliittisuuden taju. Juutalaiset eivät tajunneet että mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Tässä Arendt viitta Max Weberin vastuuetiikkaan. Weberin mukaan etiikkaa on kahdenlaista. Vakaumusetiikka näkyy hyvin uskonnollisessa ihmisessä, joka ei halua vastustaa pahaa väkivallalla. Vastuueetikko puolestaan pyrkii ennakoimaan oman toimintansa seurauksia. Vastuueetikko on poliitikko, joka vastustaa pahaa voimalla. Hän ajattelee, että mikäli pahaa ei vastusteta, ollaan vastuussa sen leviämisestä - eli aiheutetaan pahaa.

Arendtin mielestä juutalaisessa yhteisössä ei ollut ollenkaan vastuueetikoita, joita olisi poliittisen epävakauden tilassa tarvittu. Vastuuta ei tunnettu ihmiselle tai maailmalla, vaan vakaumuseetikoille tyypilliseen tapaan Jumalalle ja tuonpuoleiselle. "Maailma ei näe sielua, vaan Jumala näkee", ajateltiin. Pyrkimys pitää kiinni uskonnollisesta ihanteesta petti ihmiset poliittisesti. Tässä Arendt tekee käsitteellisen erottelun yksilön oman vastuun elämästään ja johtajan yhteisölleen kohdistaman vastuun välillä. Poliittinen johtaja joutuu väkisinkin vastuuseen koko yhteisöstä. Koska johtajan toiminnalla on enemmän seurauksia kokonaisuudelle, on johtaja myös enemmän vastuussa. New Yorkin juutalaiset intellektuellit eivät nähneet tätä erottelua ja suuttuivat siksi hänelle. He jäivät jumiin tapahtuneisiin tosiseikkoihin. Tällainen tosiasioiden ajatusapparaatti ei mahdollista arviointia eikä ennakointia. Normaalitilanne ja järjestys on tällaiselle ajattelulle olennaisempaa kuin kriittisyys. Vastakkain tässä asettuvat järjestyksen teoria ja itsepuolustuksen ja kapinan teoria. Järjestyksen teorian sisällä ei ole aineksia kriittiseen ajatteluun.

Ei kommentteja: