maanantai 6. lokakuuta 2008

Filosofinen motivaatio

Karl Jaspers ehdotti aikoinaan filosofian motivaatioksi eksistentiaalista ahdistusta. Jaspersin mukaan tarve filosofiaan syntyy kun ihminen huomaa olevansa rajallinen, kuolevainen yksilö. Hän huomaa olemassaolonsa ainutlaatuiseksi ja juuri tämän ainutlaatuisuuden huomaaminen pakottaa jäsentämään maailmaa ja todellisuutta. Ihminen pyrkii ymmärtämään ympäröivää todellisuuttaan vain siksi että hänen oma rajallisuutensa kävisi ymmärrettäväksi. Inhimillinen ajattelu ei rakennu aksioomien ja deduktioiden yllä vaan juuri näiden rajatilojen ja -kokemusten päälle. Kaikki tieto ja ajattelu rakentuu aina näiden perustavanlaatuisten kokemusten ylle. Itseasiassa tieteellinen tieto, joka ei jollain tavoin vastaa ihmisen eksistentiaalisiin tarpeisiin on degeneroitunutta ajattelua.

Tieto, joka ei ole merkityksellistä inhimillisyyden näkökulmasta ei ole mielenkiintoista. Syntymä, kuolema, rakastuminen... kaikki ne kokemukset, jotka saavat ihmisessä olemisen värähtelyä aikaiseksi, paljasta eräällä tavalla yksilön rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden. Myös vääryyden kokemus voidaan nähdä tällaiseksi - kuitenkin sillä erotuksella, että rajallisuus ja ainutlaatuisuus huomataan tällöin toisessa ihmisessä - ei itsessä. Tai ehkä itsessäkin, mutta ainoastaan toisen kautta. Vääryyden kokemus on totta silloin kun olio kärsii ja kun koemme tämän kärsimyksen itsessämme. Vääryyden kokemus voidaan kenties palauttaa kuoleman käsitteeseen: jos kuolema yksilöi meidät, se yksilöi myös toiset, mikä antaa näille toisille sen ainutlaatuisen olemuksen. Vääryyden kokeminen on siis toisiin projisoitua oman itsen rajallisuuden kokemista.

Jaspers huomasi psykatrisessa työssään kuinka kaikkein masentuneimmat ihmiset hakevat "lääkettä" omaan pahaan oloonsa nimenomaan erilaisista maailmankatsomuksellisista tavoista ajatella. Eksistentiaalinen psykiatria perustuu juuri huomioon. Jyri Puhakainen on huomauttanut kirjassaan "Persoonan kieltäjät" (1998) kuinka moderni aivotutkimus mitätöi ihmisen tarpeen eksistentiaaliseen maailman ymmärtämiseen. Aivotutkimus objektivoi ihmisen ja tekee hänestä hyvin toimivan koneen, jonka masentuneisuus ei johdu filosofisista tekijöistä vaan ainoastaan aivokemioiden epätasapainosta. Puhakainen yliarvioi filosofisen tutkimuksen roolia mielenterveyden kysymyksissä, mutta pointtia hänen ajattelussaan joka tapauksessa on. Ihminen ei ole pelkästään niin-tai-näin toimiva kone, vaan nimenomaan merkityksiä hahmottava ja muodostava olio. Ratkaisu inhimilliseen ahdistukseen tulee lähteä filosofisen tutkimuksen piiristä. Itsemurha ei ole merkki pelkästään aivokemioiden epätasapainosta, vaan kyseessä on myös merkityksellinen filosofinen valinta: se on statement elämän arvosta ja/tai arvottomuudesta.

Tähän asti ovat eksistentialistit ja Jaspers oikeassa. Mikäli kuitenkin jättäisimme ajattelumme tähän, olisimme jääneet matkassamme vain puolitiehen. On nimittäin niin, että merkitykset ovat muodostuneet sosiaalisesti ja sosiaalisesti niitä tulee myös tarkastella. Itsemurha on paitsi aidon valinnan, niin usein myös yhteisön tuottamaa toimintaa. Tämän huomasi jo Durkheim. Ja se, että ihmiset eivät koe elämäänsä merkitykselliseksi on yhteisöllinen ja yhteisön rakenteeseen liittyvä ongelma, ja sellaisena se tulee myös nähdä. En tiedä kumpaa pitäisi tässä painottaa eksistentiaalis-fenomenologista ihmistä vai sosiaalista ja historiallista ihmistä. Ehkä kysymys on väärä; ehkä ne tulee molemmat ottaa huomioon tasavertaisesta, siitäkin huolimatta että viimekädessä niiden voidaan nähdä olevan ristiriidassa keskenään.

Ei kommentteja: