maanantai 27. lokakuuta 2008

Ernst Bloch-kurssin luentopäiväkirja (27.10.2008)

Näinä sekularisoituneina, postmoderneina aikoina on hankala uskaltaa puhua sellaisista suurista sanoista kuin pelastus, jumala – tai historian merkitys. Metanarratiivejahan ei ole. Näin meille on kerrottu. On kuitenkin joka tapauksessa äärimmäisen mielenkiintoista yrittää pelastaa utooppisen ja eskatologisen ajattelun perinne. Tästä horisontista käsin katsottuna saksalainen marxistifilosofi Ernst Bloch on tärkeä ajattelija, sillä hänen ajattelunsa pohjaa juuri tälle traditiolle.

Blochin ajattelua motivoi hyvin monessa suhteessa tietynlainen, jo koulupoikana opittu uhma nähdä yli hetken rajojen; kaipuu ylittää vallitseva yhteiskunnallinen todellisuus. Bloch on kiinnostunut maailman pienistä detaljeista, hänen käsittelyssään on hyvin usein mikrokosmos, jonka kautta hän pyrkii koko todellisuutta hahmottamaan. Pienet yksityiskohdat, syrjään heitetyt objektit (esim. kynä) kiinnostavat häntä. Hän haluaa purkaa nämä partikulaarit, erityiset esineet ja osoittaa niihin liittyvän universaalin, yleisen. Esimerkkinä voimme ajatella huonosti menestyneen opiskelijan humaltumisen, jonka epäonnistumisen kokemus on aiheuttanut. Tämän tiedostettuaan koulupoika voi omaksua uhman, jonka avulla ylittää epäonnistumisen kokemus. Tällaista kokemusta Bloch nimittää ”siniseksi hetkeksi”. Se on hetki, jossa menneisyys ja tulevaisuus ovat molemmat läsnä. Voimme ajatella esimerkiksi Karl Marxin ja Friedrich Engelsin olleen tässä ”sinisessä hetkessä” kirjoittaessaan ”Kommunistista manifestia”. Koko sen hetkinen historia ja mahdollisuudet muuttaa uhman avulla tulevaisuus toiseksi olivat heillä läsnä. Bloch ajatteli tällaisen sinisen hetken olevan jatkuvasti läsnä: muutos on aina mahdollista. Tässä onkin Blochin filosofian ydin: Toivo.

Itselleni Blochin ajatteluun tutustuminen on äärimmäisen tärkeää. Utooppinen ajattelu oli joskus aiemmin itselleni tärkeä harrastus, ja vasta viimeisen puolen vuoden aikana kiinnostus siihen on palannut. Ajattelen utopian olevan eräänlainen viittauspiste sille kritiikille, jonka kohdistamme vallitsevaan todellisuuteen. Varsinainen utopian toteutuminen (transsendentin Jumalan aktualisoituminen tämänpuolisena järjestyksenä) ei kuitenkaan nähdäkseni ole mahdollista – tai edes toivottavaa. Koen, että jatkuva muutos on eräs metafyysisesti olennaisimpia historian ja maailman piirteitä. Toteutuessaan Utopia muuttuisi väistämättä historian ja muutoksen pysäyttäväksi tyranniaksi, koska ei enää sallisi muutosta. Utopiaa ei siis pidä ajatella konkreettiseksi tilaksi. Sehän on ”paikka, jota ei ole”. Pikemminkin Utopia pitäisi käsittää toiveena, unelmana – unena, jonka ydin on siinä, mitä tämän hetken, tämän nykyisen tilan tuolla puolen on. Utopia on ikuinen mahdollisuus, joka ei voi toteutua.

En käsittele muita luennolla käsiteltyjä asioita, vaan tyydyn toivomaan, että ajatukseni Utopiasta, Jumalasta ja kritiikistä saisivat jonkinlaista uutta muotoa ja selkeyttä.

Ei kommentteja: