lauantai 18. lokakuuta 2008

Ei merkintöjä, ihmettelette...




Miten vihaankaan puhetta, sanoja
vihaankaan kirjoittamista
kävelen vain kehää tyhjässä talossani
ajatukset pelkkiä houreita
toiveet kuin aamuinen seitti
koko elämänaika tuhkaa ja sumua

Rakkaudesta ruikuttajat, halusta ulvojat
kiertää kaupungin sydäntä vaanien verta
omiin synkkiin linnoihinsa vallitusten taa
pelokkaammat piilee hautomaan haamujaan

Maailmako painajainen, josta ei voi herätä
elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä

Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa hauta haukkaa
ennen iltaa siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään

Tahto tuhoutua lienee eräs sielun loimilanka
toinen vallanhalu yli piirin tunnetun
taistelu on kahden sanan välin mittainen
kyllä vaiko ei - kas siinä pulma

(Inspiraatio tähän merkintään tulee Rauno Räsäsen viimeisimmästä blogimerkinnästä. Kirjallista bluesia. Ajatus on kohmeessa, mitään järkevää - kovinkaan älyllistä - ei päässä liiku. Muutamia pieniä oivalluksia syntyy, koskien nyt erityisesti Lacania, jonka filosofiaan olen vihdoin pääsemässä sisälle. Platonin "Valtiokin" tuottaa aivan uudenlaista hedelmää aloitettuamme opiskelijaporukalla sitä koskevan lukupiirin. Utopia on ovella, ja ovella se tulee pysymäänkin, sillä oven avaaminen tarkoittaisi historian ja sen liikkeen kieltämistä. Se tarkoittaisi uutta punafasismia, uutta Neuvostoliittoa. Utopia ei voi toteutua paikkana, tilana. Silloinhan se rikkoisi oman olemuksensa, paikkana "jota ei ole". Utopia on aina staattinen ja ideaalinen, eikä sitä sen vuoksi voida saavuttaa. Ainoastaan naiivit idealistit - kuten suurinosa vasemmistonuorista - uskovat utopian toteutumiseen. Jumalan valtakuntaa ei ole eikä tule. Sen olemukseen kuuluu ideaalisuus, joka ei voi koskaan täydellisesti materialisoitua todelliseksi. Jumalan valtakunta on lupaus. Ei yhtään sen enempää. Se on lupaus, joka tarvitaan; joka tarvitaan kritiikin viittauspisteeksi.)

Ei kommentteja: