maanantai 27. lokakuuta 2008

Bruno Latourin "sosiaalinen"

(Referaatti Olli Pyyhtisen kalvoista.)

Bruno Latour on yksi nykyajan mielenkiintoisimmista postmoderneista tieteenfilosofeista ja -sosiologeista. Hän on syntynyt vuonna 1947 ja on yksi ns. "toimijaverkkoteorian" (Actor-Network-Theory) kehittäjistä. Hänen työnsä ulottuu aina tieteen ja teknologian filosofiasta sosiologiaan ja antropologiaan. Latourin tärkein kontribuutio filosofialle ja sosiologialle on kuitenkin teoriat koskien tieteellisen tiedon ja teknologian tuotamista.

Bruno Latour sanoi itse tekevänsä niin sanottua "empiiristä filosofiaa". Tämä tarkoittaa, että hänen työnsä ovat usein joidenkin filosofisten kysymysten motivoimaa, mutta lähtökohdiltaan ja lähestymistavoiltaan empiiristä. Latour onkin tehnyt merkittävää kontribuutiota etnografisessa kettätyössä. Näitä kenttiä ovat olleet mm. Afrikassa, laboratorioissa Kaliforniassa, sademetsissä Amazonilla ja Ranskan korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Latour hyödyntää tutkimuksissaan sosiaalitieteiden ja ihmistieteiden menetelmiä, mutta usein hänen tutkimuksensa näyttävät ensi katsomalta koskettavan aiheiltaan ennemmin luonnontieteitä ja insinöörejä kuin sosiologeja ja humanisteja. Hänen tutkimuksensa ovat koskeneet mm. mikrobeja, laboratorioelämää ja joukkoliikennevälineitä. Näiden aiheiden lisäksi Latour on tutkinut myös perinteisempiä yhteiskunnallisia aiheita, kuten esim. oikeusjärjestelmää, kaupunkisuunnittelua, uskontoa, politiikkaa ja sosiologian perusoletuksia.

Latourin tärkein väite koskee tieteellistä tietoa ja sen alkuperää. Hän väittää, että tieteelliset faktat ovat sosiaalisesti rakentuneita. Tämä tulee selväksi jo hänen kuuluisan teoksensa "Laboratory Life" (1979) alaotsikosta: "The Social Contruction of Scientific Facts". Yhdessä Steve Woolgarin kanssa Latour väittää teoksessaan, että esim. hormonin fakta on sosiaalisesti konstruoitu, mikä tarkoittaa suomeksi sitä, että myös ihmisestä riippumattomat elottomat objektit, ilmiöt tai faktat, joiden ajatellaan tavallisesti kuuluvan "luontoon" ovat sosiaalisesti rakentuneita.

"Sosiaalinen konstruointi" ei tässä kuitenkaan tarkoita sitä, mitä sillä ollaan sosiologisissa teorioissa yleensä totuttu tarkoittamaan. Itseasiassa sosiologialle olennainen käsite 'sosiaalinen' katoaa "Laboratory life 2":n alaotsikosta. Koko termi oli Latourin mielestä täysin turha:

"Mitä käsite 'sosiaalinen' ilmaisee kun se viittaa yhtälailla kynän kirjaamiin merkkeihin millimetripaperilla, tekrtin rakentamiseen ja aminohappoketjun asteittaiseen tarkentumiseen? Ei paljoakaan." (Latour & Woolgar 1986, 281)

Tämä johtaa siihen, että metaforisen merkityksen sijaan sana 'konstruoiminen' tulee ymmärtää rakentamiseksi kirjaimellisesti, konkreettisessa mielessä - rakentaminen asioiden koostamisen ja kokoon panemisen merkityksessä. "Sosiaalisen" sfääriä parempi konstruoinnin lähde on "rakennustyömaa".

Viimeaikaisissa kirjoituksissa Latour on kuitenkin hieman perunut puheitaan: sosiaalista ei välttämättä tarvitse hylätä, vaan se tulee määritellä uudelleen. Pisimmälle Latour kehittelee näkemystään sosiaalisesta teoksessaan "Reassembling the Social" (2005) Latour suhtautuu kriittisesti sosiaalisen selitysvoimaan: sosiaalinen ei ole jotain mikä selittää asioita, vaan se itsessään kaipaa selitystä. Latourille sosiaalinen on tulosta muiden asioiden yhdistymisestä. Sosiaalinen on muiden asioiden koossapitämää. Teoksessaan Latourin tavoitteena on kehitellä vaihtoehtoista sosiaaliteoriaa (social theory). Sosiaalisen käsitteen määritteleminen uudelleen palaamalla sen "alkuperäiseen" merkitykseen. Sana "sosiaalinen" tulee latinan kielen sanasta "socius", joka tarkoittaa "kumppania". Latourille sosiaalinen onkin joukko erilaisia liitoksia ja assosiaatioita (associations). Sosiologian tehtävä onkin hänen mielestään jäljittää näitä kytköksiä (trace connections).

Täytyy huomauttaa, että tässä sinänsä ei ole mitään radikaalia tai kovinkaan uutta. Esimerkiksi Georg Simmeliltä voidaan löytää samankaltaisia ajatuksia. Latour ajatteleekin, että kytkösten ja yhteenniveltymisten tarkastelu onkin pelkästään uskollisena pysymistä sosiologian "perinteiselle kutsumukselle" (traditional calling). Radikaalia Latourin ajattelussa on kuitenkin se, että hän ei rajoita sosiaalista vain ihmisiin ja yhteiskuntiin, vaan Latour näkee myös ei-ihmiset (nonhumans) toimijoina. Hänelle sosiaalisten suhteiden lujuus ja pysyvyys on monien objektien tukemaa. Tällaisia objekteja ovat esim. kulutushyödykkeet, tekstit, koneet, kaupunkitila, raha, jne. Tästä seuraa Latourin mielestä se, että "[y]hdessä olemisen luonne riippuu ratkaisevasti siitä, minkälaiset aineet ja esineet sitä välittävät." (Lehtonen, "Aineellinen yhteisö", 2008, s. 29)

Latour itse ilmaisee asian seuraavasti:

"The great importance of technology studies to the social sciences is to have shown, for instance, how many features of the former society, durability, expansion, scale, mobility, were actually due to the capacity of artefacts to construct, literally and not metaphorically, social order [...] including the infamous agent/structure dilemma [...] They are not 'reflecting' it, as if the 'reflected' society exists somewhere else and was made of some other stuff. They are in large part the stuff out of which socialness is made [...]." (Latour 2000, 113-114.)

Asian ydin on se, että Latour kääntää Durkheimin kuuluisan teesin siitä kuinka sosiaalisia faktoja tulisi kohdella kuten esineitä jaloilleen: nyt esineitä tulisi kohdella sosiaalisina faktoina.

Tulee huomata sekin, ettei Latour väitä, että ihmisten ja ei-ihmisten välillä olisi mitään eroa. Emme vain hänen mukaansa voi ratkaista etukäteen mitkä elementit ovat toimijoita kussakin tilanteessa - tämä voidaan havaita vain empiirisesti. "Kollektiivi" on Latourille aina tapauskohtainen.

Latour pyrkii koettelemaan "kollektiivia". Hänen mukaansa sosiologian lähtökohtana ei voi olla "yhteiskunnan" käsite. Latourin yleiskäsite erilaisille liitoksille on kollektiivi. Toisin kuin "yhteiskunta", kollektiivi viittaa ihmisten ja ei-ihmisten yhteyksiin. Nämä liitokset, eli kollektiivi, ei kuitenkaan ole stabiili "rakenne", vaan liikkuva suhteiden verkosto - se on toimijaverkko. Kollektiivi on aina tapauskohtainen: kollektiivin laajuus on tulosta koetteluista. Kollektiivin muoto ja laajuus riippuu siitä, "mitä elementtejä vakautetaan yhteismitallisiksi ja jaetun ymmärryksen kohteiksi" (Lehtonen 2000, 279) On seurattava niitä kollektiivisssa eläviä tutkittavia ja myönnettävä, että tutkittavilla on oma "sosiologiansa" ja "metafysiikkansa".

Foucault'n subjektikäsityksestä

(Miikka Pyykkösen kalvoja mukaillen.)

Michel Foucault'a (1926-1984) on pidetty niin filosofina, historioitsijana, oikeustieteilijänä, sosiologina kuin valtiotieteilijänäkin. Ja onpa hän saanut aikoinaan jopa marxilaisen leiman. Hän työskenteli mm. psykologian, ranskankielen, filosofian ja ajattelujärjestelmien historian laitoksille. Hänen tieteellinen kiinnostuksen kohteensa ei ollut niinkään käsitteellinen metataso, vaan ilmiöiden konkreetit ilmentymät. Häntä kiinnosti erityisesti empiiriset käytännöt ja pyrki tarjoamaan teoreettisia ja metodologisia työkaluja (valta)käytäntöjen, tiedon ja subjektin tutkimiselle. Tämän tekstin pääroolissa on kuitenkin hänen käsityksensä subjektista.

Foucault käytti aineistonaan hallinnollisia asiakirjoja, oikeuspöytäkirjoja, instituutioiden arkistojen asiakirjoja, tieteellisiä ja filosofisia teorioita, historiallisia tutkimuksia ja yksilölle suunnattuja ohjetekstejä. Näiden lisäksi hän tarkasteli myös hallinnollisia ohjeita (esim. teoksessaan "Security, Territory, Population).

Foucault'n teorioiden kokonaisvaltainen ymmärtäminen on äärimmäisen vaikeaa, koska hänen tutkimuksensa ovat yht'aikaa sekä laajoja että pikkutarkkoja. Hän myös muutti tutkimusfokustaan ja -perspektiiviään tämän tästä, ja suhtautui usein vanhoihin tutkimuksiinsa kielteisesti. Kaikenlisäksi hän kirjoitti monet teoksistaan tiettyjen lähestymistapojen ja tulosten puolustuspuheiksi - näissä teoksissa Foucault monesti vastasi siihen kritiikkiin, jonka oletti saavansa esim. fenomenologeilta ja eksistentialisteilta. Foucault'n voidaan sanoa olevan eräänlainen kameleontti, filosofian David Bowie.

Hänen kritiikkinsä fenomenologiaa kohtaan kohdistui erityisesti monien fenomenologien oletukseen puhtaasta elämismaailmasta. Foucault myös kiisti intention merkityksen subjektin syntymisessä. Hän huomautti myös strukturalisteille, että kun kielen identiteetit ja merkitykset analysoidaan, ja kielen rakenteissa huomataan homogeenisuutta, on strukturalistinen tutkimus itse ollut tuottamassa kieliin tätä homogeenisuutta.

Foucault'n teosten kolme keskeistä teemaa ja vaihetta olivat arkeologia (tiedon ja diskurssin historiallinen muotoutuminen), genealogia (käytäntöjen kytkeytyminen tietoon ja totuuteen) sekä etiikka ja hallintamentaliteetti (mikä tarkoittaa yksilöä ulkopuolisten voimien ja itseensä kohdistamien minätekniikoiden leikkauspisteenä).

Foucault'n tutkimuksissa tulee huomata ainakin kaksi seikkaa:

1) On väärin ajatella ettei Foucault'n teorioissa subjektilla olisi mitään tahtoa ja toimijuutta, vaikka se ei ensisijainen olisikaan. Tällaisen tulkinnan hänestä tosin antavat monet hänen käyttämänsä aineistot.

2) Yhtä lailla on väärin olettaa että Foucault ajattelisi vallan olevan aina ja kaikkialla negatiivista ja yksilöä alistavaa. Myös liberalistinen oletus yksilön vapauksista on sidottu valtaan.

Foucault ajattelee, että valta pyrkii estämään ja mahdollistamaan subjektin toimintaa. Valta ei ole negatiivista vaan myös tuottavaa. Valta pyrkii sekä normalisoimaan että tuottamaan poikkeavuutta. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä monikulttuurisuus.

Foucault tarkasteli subjektia aina suhteessa valtaan ja tietoon: valta tuottaa subjektiviteettia käyttäen tietoa hyväkseen. Subjekti on toimija suhteessa tietoon ja valtaan - sekä itseensä. Vallalla on taipumus individualisoida. Se ottaa kohteekseen yksilön, tutkii sen äärimmäisen tarkkaan ja toimii yksilön toiminnan kautta. Valta yksilöi subjektin oman edun ja kokonaisuuden edun nimissä. Tämä tarkoittaa, että yksilön toiminta näyttäytyy hänelle itselleen hänen omalta toiminnaltaan.

Jotta valta kuitenkin voisi yksilöidä subjektin, on subjektin tultava esille, tehtävä itsensä näkyväksi, katsottavaksi ja arvioitavaksi. Tämän on paljastettava ruumiinsa, mielensä ja sielunsa liikkeet erilaisille eksperteille (psykologi, pappi, opettaja, etc.) ja "välittäjille". Tähän on puolestaan olemassa erilaisia minä-tekniikoita: huolellinen valmistautuminen (valmistaudut kertomaan psykologille elämästäsi), toden puhuminen (taikka johdonmukaisuus kun muut sinua kuuntelevat), itsensä testaaminen ja itsestään kirjoittaminen (oman minuutensa sanallistaminen). Ohjaajan tai ekspertin on myös osattava kysyä oikeat asiat ja oltava eettisesti kompetentteja asemassaan. Viimekädessä minä-tekniikoissa on kyse siitä, mikä on subjektiviteetin kriteerit. Sellaiset tarvitaan, jotta muut ihmiset kykenisivät tunnistamaan subjektin subjektiksi. Jos näitä kriteerejä rikotaan, hänen subjektiviteettinsa kyseenalaistetaan. Hän saa niin sanotusti "hullun paperit". Mielisairaalat, vankilat, yms. ovat kaikki niin sanottuja "korjaavia liikkeitä", jotka ovat välttämättömiä, jotta subjekti saataisiin takaisin raiteille.

Yksilön on Foucault'n mukaan harjoitettava itseään ennen esille asettumista. Hänen on noudatettava kahta Antiikista tuttua ohjeistusta: tunne itsesi (gnothi seauton) ja huolehdi itsestäsi (epimeleia heauton).

"Ihmistä kehotetaan ottamaan itsensä tiedostuksen ja toiminnan kohteeksi ja siten muuttamaan, korjaamaan ja puhdistamaan itsensä sekä huolehtimaan pelastuksestaan". (Foucault 1998, 309) Tämä tarkoittaa sitä, että itsestä huolehtiminen on vallan kohdistamista itseensä. Tämä edellyttää itsensä tuntemista. Miten tämä tapahtuu? Miten itsensä voi tuntea? Foucault'n mukaan olemalla hiljaa ja kuuntelemalla, itsestään kirjoittamiselle (paitsi itselle myös muille) sekä itserefleksiolla. Itsestä huolehtiminen on nautintojen hallitsemista: pidättyväisyys osoittaa ihmisen olevan riittävän järkevä vapauteen. Vain jos osaa rajoittaa nautintoja, voi sanoa kykenevänsä kontrolloimaan niitä - ja täten olemaan rationaalinen; eli kontrolloimaan itseään. Itsestä huolehtimisen tavat ja periaatteet muodostavat eräänlaisen itsekulttuurin. Tärkeintä tässä on kuitenkin huomata se, että itsensä huolehtimisen substanssina on ennen kaikkea seksuaalisuus. Seksuaalisuuden kautta ihmistä on helppo hallita: seksuaalisuuden kautta itsestä huolehtiminen tulee osaksi yhteisöä, koska se liittyy lisääntymiseen. Näin tulee heteroseksuaalinen kanssakäyminen normalisoitua "yleispäteväksi" seksuaalisuuden malliksi. Täytyy myös huomata, että Antiikissakin homoseksuaalisuus oli sallittua vain jos se ei haitannut yhteisön toimintaa tai ollut haitaksi yhteisön väkiluvulle.

Foucault mielestä yksilön ohjaaminen ja minätekniikat liittyvätkin väestön parhaaksi toimimiseen. Keskeiset hallinnolliset rationaalisuudet ovat yhteisöissä väestön hyvinvointiin, vaurauteen, terveyteen ja onnellisuuteen liittyvät seikat. Näiden täyttämiseen on erilaisia tekniikoita eri aikoina ja eri yhteiskunnissa. Näistä esimerkkeinä mainittakoon paimenen kaikkivoipa ohjaus, tiedonkeruu yksilöistä (lomakkeet, kyselyt), laitosrangaistukset ja -hoito, tiede, keskitetty julkinen ohjaaminen (hyvinvointivaltio), jne. Myös yritysten ja yhteisöjen kautta ohjaaminen sekä yksilön itsevastuun kehittäminen ovat vallan rationaalisuuden muotoja.

Subjektiviteetti muodostuu kaksiulotteisesti: subjetkiossa, johon liittyy ulkoinen ohjaus; se, että tehdään tiedon ja käytäntöjen subjektiksi) - sekä subjektivaatiossa, jossa itsensä tunteminen ja muokkaaminen ovat suhteessa subjektioon.

Moraalisubjektiksi asettumisessa Foucault'n mukaan on neljä aspektia: eettinen substanssi, alistumisen tapa, eettinen työ sekä toiminnan teleologia. Eettinen substanssi on jotain, mitä subjekti muokkaa itsessään, eettinen työ sitä, miten subjekti muuttaa omaa käyttäytymistään. Toiminnan teleologia puolestaan tarkoittaa toiminnan motivaatiota, sitä mihin toiminnalla viimekädessä tähdätään. Esim. kristityillä tämä voisi olla vaikkapa lupaus taivaspaikasta.

Kysymys subjektin mahdollisuuksista onkin monimutkainen. Subjektilla kyllä on mahdollisuuksia, mutta millaisia? Jos valtaa on kaikkialla, niin miten vastarinta on mahdollista? Foucault puhuu taidosta olla olematta liiaksi hallittu. Hänen mukaansa nykyaikaisille antiautoritäärisille kamppailuille on yhteisiä mm. seuraavat piirteet: 1) ne ylittävät valtioiden ja alueiden rajat, 2) kohteena ovat vallan vaikutukset, 3) ne ovat välittömiä kamppailuja, 4) kyseenalaistavat yksilön kohtelun, 5) ne niveltyvät kysymykseen "keitä me olemme?". Viime vuosikymmeninä nimenomaan kamppailut subjektista ja subjektivaation muodoista ovat yleistyneet.

Jos hallinan taito on kytkeytynyt elämisen taitoon, niin kuinka välttää hallitsemista? Tärkeää on Foucault'n mukaan se, että tuntee itsensä eli sen kuinka on tullut hallituksi. Myös sen tunteminen, millaisessa dispositiivissa tällainen hallinta muodostuu, on tärkeää vastarinnan kannalta. Vallan, tiedon ja subjektin käytöntöjen regiimien temporaalisuus on tunnistettava vastarinnan mahdollistamiseksi!

Kuinka siis vastustaa? Foucault'n mukaan voimme pyrkiä estetisoimaan elämämme, niin että eräänlaiset normalisoinnin normit eivät enää yltäisi meihin. Elämän estetisoiminen merkitsee sitä, että yksilö asettaa itsensä hyvän ja pahan tuolle puolen, missä normit eikä siis myöskään normalisointi- taikka asiantuntijavalta pääse vaikuttamaan yksilön toimintaan. Toinen tapa vastustaa valtaa on transgressiossa, jossa tunnistamme normaaliuden rajat, ja tietoisesti (tai tiedostamatta) ylitämme ne. Kolmas, kovin melankolinen vaihtoehto on yhteisöstä syrjäänvetäytyminen ja sille näkymättömissä oleminen.

Johtopäätös:

Voimme siis sanoa, että subjekti muodostuu hallinnoinnista käsin subjektiossa. Jos subjektion muodot menevät subjektin käsityskyvyn, itseidentifikaation taikka oikeustajun ohi, niin yksilö itse tekee korjausliikkeen tullakseen sellaiseksi subjektiksi, minkä muut tunnistavat. Subjekti puolestaan palautuu hallinnointiin subjektivaation kautta. Jos subjektivaation, eli subjektiksi tunnistamisen, muodot ovat hallinnoin ulottumattomissa, tehdään korjausliike. Tästä palataan jälleen subjektioon.

Hankalaa, toivottavasti tämä selventää...

Ernst Bloch-kurssin luentopäiväkirja (27.10.2008)

Näinä sekularisoituneina, postmoderneina aikoina on hankala uskaltaa puhua sellaisista suurista sanoista kuin pelastus, jumala – tai historian merkitys. Metanarratiivejahan ei ole. Näin meille on kerrottu. On kuitenkin joka tapauksessa äärimmäisen mielenkiintoista yrittää pelastaa utooppisen ja eskatologisen ajattelun perinne. Tästä horisontista käsin katsottuna saksalainen marxistifilosofi Ernst Bloch on tärkeä ajattelija, sillä hänen ajattelunsa pohjaa juuri tälle traditiolle.

Blochin ajattelua motivoi hyvin monessa suhteessa tietynlainen, jo koulupoikana opittu uhma nähdä yli hetken rajojen; kaipuu ylittää vallitseva yhteiskunnallinen todellisuus. Bloch on kiinnostunut maailman pienistä detaljeista, hänen käsittelyssään on hyvin usein mikrokosmos, jonka kautta hän pyrkii koko todellisuutta hahmottamaan. Pienet yksityiskohdat, syrjään heitetyt objektit (esim. kynä) kiinnostavat häntä. Hän haluaa purkaa nämä partikulaarit, erityiset esineet ja osoittaa niihin liittyvän universaalin, yleisen. Esimerkkinä voimme ajatella huonosti menestyneen opiskelijan humaltumisen, jonka epäonnistumisen kokemus on aiheuttanut. Tämän tiedostettuaan koulupoika voi omaksua uhman, jonka avulla ylittää epäonnistumisen kokemus. Tällaista kokemusta Bloch nimittää ”siniseksi hetkeksi”. Se on hetki, jossa menneisyys ja tulevaisuus ovat molemmat läsnä. Voimme ajatella esimerkiksi Karl Marxin ja Friedrich Engelsin olleen tässä ”sinisessä hetkessä” kirjoittaessaan ”Kommunistista manifestia”. Koko sen hetkinen historia ja mahdollisuudet muuttaa uhman avulla tulevaisuus toiseksi olivat heillä läsnä. Bloch ajatteli tällaisen sinisen hetken olevan jatkuvasti läsnä: muutos on aina mahdollista. Tässä onkin Blochin filosofian ydin: Toivo.

Itselleni Blochin ajatteluun tutustuminen on äärimmäisen tärkeää. Utooppinen ajattelu oli joskus aiemmin itselleni tärkeä harrastus, ja vasta viimeisen puolen vuoden aikana kiinnostus siihen on palannut. Ajattelen utopian olevan eräänlainen viittauspiste sille kritiikille, jonka kohdistamme vallitsevaan todellisuuteen. Varsinainen utopian toteutuminen (transsendentin Jumalan aktualisoituminen tämänpuolisena järjestyksenä) ei kuitenkaan nähdäkseni ole mahdollista – tai edes toivottavaa. Koen, että jatkuva muutos on eräs metafyysisesti olennaisimpia historian ja maailman piirteitä. Toteutuessaan Utopia muuttuisi väistämättä historian ja muutoksen pysäyttäväksi tyranniaksi, koska ei enää sallisi muutosta. Utopiaa ei siis pidä ajatella konkreettiseksi tilaksi. Sehän on ”paikka, jota ei ole”. Pikemminkin Utopia pitäisi käsittää toiveena, unelmana – unena, jonka ydin on siinä, mitä tämän hetken, tämän nykyisen tilan tuolla puolen on. Utopia on ikuinen mahdollisuus, joka ei voi toteutua.

En käsittele muita luennolla käsiteltyjä asioita, vaan tyydyn toivomaan, että ajatukseni Utopiasta, Jumalasta ja kritiikistä saisivat jonkinlaista uutta muotoa ja selkeyttä.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Vastuu vältetty!

Kävin äänestämässä. Tuli heti helpottunut olo, tuntuu kuin vastuu kaikesta poliittisesta toiminnasta olisi jälleen ulkoistettu parlamentille. Nyt ei tarvitse tehdä mitään: voin moralisoida kettutyttöjä ja anarkisteja hulinoinnista. Mitäs eivät äänestä.

Sitäpaitsi: onhan äänestäminen hieno perinne - kuten joulukuusen ulosvienti loppiaisena. Tuntee olevansa osa jotain yksilön ylittävää, suurta tarinaa. Kuten Ilmari Kiannon teoksessa, vedin minäkin äänestyslipukkeeseen punaisen viivan. Veri on punaista ja sydän vasemmalla puolen. Ja muita kliseitä.

Mutta kuten Kiannon romaanissa, niin myös todellisuudessa luonto voittaa. Ruumis voittaa. Jos parlamentti on yhteiskuntaruumiin järkiosa, joka on alistanut lihan ja emootiot valtaansa, niin myös ihmisyys kärsii. Parlamentarismi onkin sitä, mitä olen kutsunut sosiaaliseksi karteesiolaisuudeksi tai sosiaaliseksi dualismiksi. Yhteiskuntaruumis (yksittäiset ihmiset ja ihmisryhmät) on alistettu yhteiskunnallisen älyn (parlamentin) alle. Kun kansalaisyhteiskunta ja politiikka tällä tavoin erotetaan toisistaan, käy helposti niin kuin on käynytkin: yksityiset instanssit (esim. suuryritykset) tulevat politiikan alueelle ikään kuin vaivihkaa saadessaan taloudellista valtaa yli valtion ja kansalaisten.

Vasemmistolaisuuden tulee lähteä liikkeelle omaksumalla sosiaalisen materialismin (vastakohtana sosiaaliselle karteesiolaisuudelle/dualismille) filosofia, joka käsittää poliittisen vallan viimekädessä yksittäisille ihmisille kuuluvaksi, ei parlamentaariselle älylle. Vaikuttamisen keinot eivät löydy äänestyskopista vaan kaduilta ja kansalaisjärjestöistä.


Kommentti

Matias Slavov lähetti kommentin sähköpostitse tekstiini "Kadonneen opintopisteen metsästäjät":

"Jep. Jätkä puhuu kyllä täyttä asiaa. Hyvän sosiologisen analyysisi lisäksi itse olen kelaillut suorituskeskeisyyttä myös evolutiivisesta perspektiivistä.


Keinorationaalisuus kehkeytyy oleellisesti primitiivisestä selviytymisvietistämme: äly on vahvasti darwinilainen impulssi, jonka evolutiivinen funktio on luonnonvalinnassa selviytyminen. Äly on mahdollistanut monien "luonnollisten" toimien kehittymistä: metsästys, viljely, suojien rakentaminen, kommunikaatio - listaa voisi jatkaa vaikka loputtomasti. Juuri ylivertaisen kognitiivisen osaamisensa vuoksi ihminen on ollut luonnonhistoriassa niinkin menestyksellinen laji kuin se nyt on.


Kuitenkin älyllisten resurssien suuntaaminen selviytymiskeinojen erittelyyn (opintopisteet, aikataulu, työ, taloudellinen tilanne) muodostaa nimenomaan älyolentomaista tietoisuutta, joka ei ymmärrä omaa rajallisuuttaan. Älystä on muodostunut valistushumanismin vastakohta: alitajuinen, itseaiheutettu, alistava rakenne.


Järki voi olla "vapaata" (ei kuitenkaan absoluuttisessa mielessä) kun se saa inspiraationsa vapaaehtoisesta, leikillisestä uteliaisuudesta, ei pakollisesta työstä tai vaivannäöstä. Tenttien takominen onkin monelle juuri tuota pakollisuutta, selviytymistä. Tiukan tenttistressin purettua on helpottunut olo, haitallisella tavalla älyllistä uteliaisuutta alentavasti.


En tässä kannata missään nimessä evolutiivisen näkökulman ensisijaisuutta, tarkoituksena on pikemminkin ottaa se osaksi ilmiön monimuotoista selittämistä, sosiaalisen, yksilöpsykologisen sekä alitajuisen psyykeen analyysin lisäksi."

lauantai 25. lokakuuta 2008

Tuttuja tuntemuksia

"Filosofien keskuudessa kyynisyys on yleistä. Sitä käytetään suojakeinona varmasti myös siksi, että ketään ei kiinnosta AINA selittää kaikille, että mitä he tekevät valmistuttuaan ja mistä saavat töitä. Filosofit eivät yleensä ole kiinnostuneita tällaisista kysymyksistä kuin vasta valmistumisen kynnyksellä ja sen jälkeen. Siksipä tyypillinen vastaus on sanoa menevänsä töihin nakkikioskille tai Norjan kalatehtaille. Tätä säestetään puolivaivaantuneella naureskelulla. Totuus ei kuitenkaan ole kovin kaukana, sillä tiedän kyllä opintonsa keskeyttäneitä ja siivoojiksi tai posteljooneiksi alkaneita filosofeja. Tähän voivat tosin johtaa myös filosofiset syyt, jolloin tällainen ammatti valitaan aivan tietoisesti.

Filosofeille gradun kirjoittaminen on erityisen vaikeaa. Filosofien itsetunto rakentuu mm. sen varaan, että he katsovat olevansa älykkäitä ja kyvykkäitä ymmärtämään vaikeita asioita. Gradusta ei makseta ja sen jälkeen ei muutenkaan ole välttämättä luvassa upeaa uraa, joten kynnys nousee korkealle. Suurin kynnys on kuitenkin se, että filosofi saattaa kokea oman älykkyytensä ja kyvykkyytensä joutuvan gradussa arvioitavaksi. Huono gradun arvosana on siksi kova isku hänen egolleen. Jos kynnys nousee tarpeeksi korkealle, niin filosofi jättää vaikka koko gradun tekemättä ja menee mieluummin töihin siivoojaksi kuin asettaa älynsä kyseenalaiseksi kirjoittamalla gradun. Uhka on kerta kaikkiaan liian suuri. Filosofit kärsivätkin ehkä keskimääräistä yleisemmin suuruudenhulluus ja kaikkivoipaisuuskuvitelmista kuten myös toisesta ääripäästä, alemmuudentunteesta ja itsensä tyhmäksi kokemisesta. Nämä voivat samallakin henkilöllä nätisti vuorotella.

Jos filosofi ei menesty opinnoissaan, hän kertoo sen itse ensimmäisenä kaikille ympärillään. Tähän hän käyttää erinäisiä itseään halventavia ylisanoja. Näin hän ehkäisee sen, että kukaan ehtisi sanoa asiasta ensiksi tai arvostella häntä. Filosofi kokee, että jollain tapaa hänen itsetietoisuutensa rappiotilastaan nostaa hänet tilanteen yläpuolelle. Ts. koska hän itse tuomitsee itsensä ankarimmin, ei kukaan muu voi häntä enää tuomita. Tämä onkin tavallaan totta." - Hurina

torstai 23. lokakuuta 2008

Kadonneen opintopisteen metsästäjät

Max Weberin mukaan modernia aikakautta leimaa olennaisesti rationaalisuuden lisääntyminen. Tämän rationaalisuuden lisääntymisen selvimpiä merkkejä on hänen mukaansa byrokratian lisääntyminen. Kaikkialla tehtävät eriytyvät ja ihmisten kokemus muuttuu yhä kapealaisemmaksi. Weber puhuu ns. byrokratian ideaalityypistä. Se tarkoittaa byrokratiaa, joka "olisi parhaalla mahdollisella tavalla sopeutettu julkituotuihin päämääriinsä niin ettei mikään häiritsisi sen toimintaa" (Zygmunt Bauman, "Sosiologinen ajattelu", s. 101). Tehtävät eriytyvät tiukan logiikan mukaan kurin ja nuhteen pitäessä huolta koko prosessista. Ihmiset vieraantuvat täydellisesti maailmasta. Heidän kokemuksensa maailmasta on hyvin suppeaa.

Toinen rationaalisuuden ilmentymä Weberille oli kodin ja työn (tai ehkä myös työn ja vapaa-ajan) erottaminen toisistaan. Työ on täydellisen rationaalisuuden alue, jossa tehtävät tulee saada tehdyksi hinnalla millä hyvänsä. Moraalisia tunteita ei työssä sallita, ne on jätettävä kotiin. Koti nimittäin on ainoa paikka jossa välittäminen ja toisten tarpeista huolehtiminen on sallittua. Vain kotona voivat intohimot löytää paikkansa.

Suurin osa tuntemistani filosofian opiskelijoista on juuri tällaisen työn ja kodin (vapaa-ajan) erottamisen uhreja. Kukaan ei lue tai kirjoita ymmärtääkseen maailmaa paremmin, vaan siksi, että saisi tarpeeksi opintopisteitä plakkariin. Kukaan ei näe vaivaa tutustua omaehtoisesti ja -aloitteisesti filosofian historiaan ja nykyteorioihin. Mielenkiintoiseksi koetaan pikemminkin salibandy ja Big Brother. "En lue muuta kuin sen mikä on pakko!", tuhahti minullekin eräs vanhempi filosofian opiskelija valistaessani tämän syksyn fukseja siitä, kuinka filosofia vaatii korkean intohimon asteen, eikä sitä voida harjoittaa pelkästään tutkinto ja opintopisteet silmissä.

Filosofin täytyy lukea, lukea, lukea - ja vielä kerran: lukea - tolkuttomat määrät filosofista (mutta myös sosiologista, historiallista, psykologista, luonnontieteellistä, kaunokirjallista) kirjallisuutta ennen kuin voi kutsuta itseään filosofiksi. Eikä tämäkään riitä. Filosofin täytyy olla kiinnostunut ja valmis reflektoimaan filosofisia aiheita myös vapaa-aikanaan. Täytyy siis jättää jumppatunnit ja BB vähemmälle.

Kaikkein kummallisin (ja kaikkein perverssein) tapa suhtautua filosofian opiskeluun on suorituskeskeinen, rationaalinen, opiskelumetodi. Jos luet pelkät tenttikirjat et voi kutsua itseäsi filosofiksi. Työtä ja vapaa-aikaa ei tule, tai voi erottaa toisistaan filosofian kohdalla: työ on vapaa-aikaa ja toisin päin. Tämä ei tarkoita mitään protestanttista työetiikkaa vaan sitä, että mikäli sinulla on aito intohimoinen suhde filosofiaan et kertakaikkiaan koe ja näe asioita suorituskeskeisen opiskelun näkökulmasta. Halveksun ihmisiä jotka eivät kykene ylittämään Max Weberin huomaamaa työn ja kodin välistä eroa. Minulle tällaiset ihmiset ovat pelkkiä Adolf Eichmannin äpärälapsia.

On surullista nähdä kuinka moni filosofian opiskelija ei välitä tuon taivaallista filosofisista kysymyksistä vaan hakevat ainoastaan suorituspisteitä. Keskiluokkaiset perheleikit poika-/tyttöystävien kanssa saa jäädä; ja elämä järjestettävä filosofian ehdoilla. Näin ainakin minulle, filosofina, asia näyttäytyy. Suorituskeskeinen suhtautuminen filosofian opiskeluun (ja tämä koskee myös muita oppiaineita) johtaa ainoastaan sellaiseen älyihmiseen, joka ei kykene näkemään toimintansa seurauksia vaikka työskentelisi ydinasetehtaassa. Työt on tehtävä mukisematta. Eläkkeellä voi sitten rentoutua. Tai haudassa. Tai joskus, jossain. Työnteon on loputtava, leikin ja pelin astuttava tilalle.

Tämän suorituskeskeisen opiskelukulttuurin vastustaminen oli ideana myös meidän Jyväskylän Yliopiston filosofian opiskelijoiden järjestämässä Filosofisessa klassikkolukupiiristä. Siinä ei jaeta opintopisteitä ollenkaan eikä järjestetä tenttiä tai kuulustelua. Lukupiiriin osallistuminen ei tarkoita minimaalisen panoksen antamista, ja silti näennäisen hyvän arvosanan saamista. Arvosanoja ei jaeta. Kaikki riippuu lukupiirissämme pelkästään opiskelijan omasta kypsyys- ja motivaatiotasosta. Kaikki on kiinni intohimosta filosofiaa kohtaan. Opiskelun (ja työn yleensä) on lakattava olemasta opiskelua, muututtava leikin kaltaiseksi.

-------

Lisää filosofian opiskelusta - hauskasti - täällä.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Kieli, Totuus ja tosiasiallisuus

Olematon sanoi...

"Dawkinsin ja Enqvistin poppoo hakeutuu itselleen sopivan vastuksen äärelle, joka löytyykin sitten fundamentalisteista ja heidän olevasta tosiasia jumalasta, koska molemmat ryhmät jakavat saman jumalakuvan.

Fundamentalistit ovat yhtä riippuvaisia dawkinsin ja enqvistin poppoon kritiikistä, kuin dawkinsin ja enqvistin kritiikki on riippuvainen fundamentalistien tosiasia jumalasta."

Toisin sanoen: heidän diskurssinsa asian tiimoilta on jokseenkin naiivia ja lapsellista. Kinastelu siitä "onko jumalaa vaiko ei?" on omasta mielestäni täysin turhaa: ei tietenkään ole. Jos siis Jumala käsitetään jonain läsnäolevana (havaittana, käsinkosketeltavana).

Agnostikot (tyyliin Esko Valtaoja) ovat saman asian vankeja. Heille asiat voivat näyttäytyä ainoastaan toisistaan erillisinä tosiasioina: ei kokonaisuuksina, muuta kuin teorian tasolla. Oleminen ei "koostu" pelkästään asioista jotka ovat läsnä, vaan myös asioista joita ei ole. Olemisen kysyminen heideggerilaisesti tarkoittaa kokonaisuuden kysymistä. Tämä nähdäkseni on filosofian oikeutus: filosofia maailmankatsomusten (ja maailmankatsomuksen - vallitsevan ideologian) kriittinen tarkastelu.

Kriittisyyttä ei tässä tule ymmärtää metodisena seikkana (a la kriittinen teoria), vaan myös uusien käsitteiden luominen ja siten eron tekeminen vallitsevaan kuuluu määritelmäni alaisuuteen: luomalla uusia käsitteitä luot uutta kuvaa maailmasta, jolloin suhtaudut väkisinkin kriittisesti näitä käsitteitä edeltäneeseen maailmankuvaan. Uusien käsitteiden luominen sanoo: vallitsevat käsitteet, tai mitkään käsitteet ylipäänsä, eivät ole ikuisia!

Samoin on myös laita luonnontieteellisen kielen. Se voi olla totta pragmaattisessa mielessä. Esineet todellakin ovat olemassa - tämän voimme havaita toiminnassamme. Törmäämme seinään koettaessamme kävellä siitä läpi - seinä ei siis voi olla pelkkä kielellinen konstruktio. Kuitenkin tämä tapa "todistaa" "ulkomaailma" on jokseenkin riittämätön: se jää läsnäolevien tasolle. Vaikka kuinka törmäilemme seiniin ja tolppiin, emme ole vielä törmänneet Totuuteen. Totuus koskee aina Olemisen kokonaisuutta. Totuus ei ole tosiasioiden kokonaisuus. Vaikka luokittelisimme kaikki maailmankaikkeuden tosiasiat emme vielä olisi päässeet Totuuteen. (vrt. Wittgenstein) Totuus on filosofian tutkimusalueeseen kuuluvaa.

Huh. Tulipas pitkä vastine. Näin sitä käy kun päästää ajatuksen liitelemään!

maanantai 20. lokakuuta 2008

Jotakuinkin tällainen fiilis...




Jumala ja Utopia

"Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Jumala ei ole olento samassa mielessä kuin vaikkapa kivi on. Jumalan nimeä ei voida lausua, tai hänen olemustaan kuvailla positiivisin määrein. Vain alkukantaiselle paimentolaiselle - sekä hänen henkisille jälkeläisilleen - Jumala on tosiasiallinen olio taivaassa, jossain ajan ja avaruuden tuolla puolen. Jumala ei ole maailman sisäinen oleva. Jumala on koko olemista käsittävä eettinen absoluutti, jotain minkä kaltaiseksi ihminen haluaisi tulla. Feuerbach on oikeassa siinä, että jumaluudet ainoastaan heijastelevat ihmisen omaa ideaalikuvaansa. Jumala todellakin on se, millaiseksi ihminen haluaisi tulla.

Jumaluus on yhteisöllinen käsite, koska ihmisyksilökin on viimekädessä yhteisön kautta rakentuva. Voimme tässä samaistaa jumaluuden Utopiaan. Utopia on ihmisyyden täydellistymä. Mutta koska Utopia on olemuksellisesti staattinen ja epähistoriallinen, ei Utopia voi koskaan toteutua - silloinhan se rikkoisi historian. Juuri tässä on sekä Fukuyama että monet marxilaiset väärässä: historiaa ei voida pysäyttää, muutos on ikuista. Historia ei voi päätyä ristiriitojen raukeamiseen. Tämän vuoksi kärsimyksen, riiston ja alistamisen poistamisen voidaan nähdä olevan ainoastaan ideaali, eettinen absoluutti, jota emme voi milloinkaan saavuttaa. Utopiaa ei voida kuvailla positiivisesti, vaan se syntyy kritiikkien kautta. Kuten Marxilla kommunismi, yhtä pientä pätkää lukuunottamatta, rakentuu täydellisesti kapitalismin analyysin ja kritiikin kautta, eikä positiivisella, suoralla utooppisuudella, niin myös minulle Utopia on ennen kaikkea moraalin minimin (ruumiillisuuden, lihallisuuden; kivun ja tuskan) ja sen pohjalta rakentuvan kieltämisen kautta rakentuva tila. Utopia ei voi materialisoitua muuttumatta dystopiaksi. Utopia ei milloinkaan voi tulla osaksi havaittavaa todellisuutta.

Sama on jumalan laita. Jumala ei ole osa olevaista. Jumala ei ole olevaisen tasolla olemassa, emmehän voi häntä havaita. Ateismi on siis tässä mielessä tosi. Sen sijaan olemiseen liittyvä ateismi, nihilismi, ei ole totta. Nihilismi on seurausta tietystä kulttuurisesta prosessista, jonka päätepiste oli holokausti. Jumala tarkoittaa elämän ja historian merkitystä. Jumala tarkoittaa sitä, että ihmisen elämällä on merkitys, olkoonkin, ettei tämä merkitys koskaan voi tulla osaksi todellisuutta.

Tästä perspektiivistä Dawkinsin ja Enqvistin kaltaiset luonnontieteelliset ateistit eivät paljoakaan eroa fundamentalisteista. Molemmille ryhmillä kysymys Jumalasta on kysymys tosiasioista, olevasta - ei Olemisesta.

Morricone e Pasolini: "Uccellacci e Uccellini"



Elokuvan musiikin kokonaisuudessaan löytää täältä.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Ei merkintöjä, ihmettelette...




Miten vihaankaan puhetta, sanoja
vihaankaan kirjoittamista
kävelen vain kehää tyhjässä talossani
ajatukset pelkkiä houreita
toiveet kuin aamuinen seitti
koko elämänaika tuhkaa ja sumua

Rakkaudesta ruikuttajat, halusta ulvojat
kiertää kaupungin sydäntä vaanien verta
omiin synkkiin linnoihinsa vallitusten taa
pelokkaammat piilee hautomaan haamujaan

Maailmako painajainen, josta ei voi herätä
elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä

Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa hauta haukkaa
ennen iltaa siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään

Tahto tuhoutua lienee eräs sielun loimilanka
toinen vallanhalu yli piirin tunnetun
taistelu on kahden sanan välin mittainen
kyllä vaiko ei - kas siinä pulma

(Inspiraatio tähän merkintään tulee Rauno Räsäsen viimeisimmästä blogimerkinnästä. Kirjallista bluesia. Ajatus on kohmeessa, mitään järkevää - kovinkaan älyllistä - ei päässä liiku. Muutamia pieniä oivalluksia syntyy, koskien nyt erityisesti Lacania, jonka filosofiaan olen vihdoin pääsemässä sisälle. Platonin "Valtiokin" tuottaa aivan uudenlaista hedelmää aloitettuamme opiskelijaporukalla sitä koskevan lukupiirin. Utopia on ovella, ja ovella se tulee pysymäänkin, sillä oven avaaminen tarkoittaisi historian ja sen liikkeen kieltämistä. Se tarkoittaisi uutta punafasismia, uutta Neuvostoliittoa. Utopia ei voi toteutua paikkana, tilana. Silloinhan se rikkoisi oman olemuksensa, paikkana "jota ei ole". Utopia on aina staattinen ja ideaalinen, eikä sitä sen vuoksi voida saavuttaa. Ainoastaan naiivit idealistit - kuten suurinosa vasemmistonuorista - uskovat utopian toteutumiseen. Jumalan valtakuntaa ei ole eikä tule. Sen olemukseen kuuluu ideaalisuus, joka ei voi koskaan täydellisesti materialisoitua todelliseksi. Jumalan valtakunta on lupaus. Ei yhtään sen enempää. Se on lupaus, joka tarvitaan; joka tarvitaan kritiikin viittauspisteeksi.)

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Rocky VI



"My revenge on Mr Stallone, who I think is an asshole."
- Aki Kaurismäki
-

maanantai 13. lokakuuta 2008

Muoti ja talous

Georg Simmelin mukaan rahatalouden kiinnostavin piirre ei ole talous itsessään vaan siihen liittyvät kulttuuriset käytännöt. Modernissa kaupunkikulttuurissa jatkuva ärsykkeiden virta tekee ihmisistä tylsistyneitä ja pinnallisen älyllisiä olentoja. Walter Benjamin osoitti teoksessaan "Silmä väkijoukossa" kuinka jatkuva shokkien virta tekee meistä kykenemättömiä kohtaamaan toinen ihminen, näkemään hänen kasvonsa - tunnustamaan hänet ihmiseksi. Simmel ajattelee modernin ihmisen puhtaaksi älyolennoksi, jonka emotionaaliset sitoumukset ovat karisseet ja tilalle on tullut psyykeen päälimmäinen kerros, äly. Rahatalouden korostuminen korostaa myös tietynlaista päämäärärationaalisuuden muotoa. Raha on keino päästä jonnekin. Raha on keino saavuttaa päämäärä. Rahatalous edistää yksilöllistymistä ja traditioiden hajoamista.

Yhdessä rahatalouden kanssa modernin ytimessä lepää muoti. Kuten moderni yhteiskuntakin, myös muoti on jotain, jonka olemukseen kuuluu ohimenevyys ja satunnaisuus. Jo sana 'moderni' implikoi jatkuvaa uudistumista ja nykyaikaisuuttaa. Modernin täytyy uudistua ollakseen modernia - eli nykyaikaista. Ellei se uudistu, se lakkaa olemasta uutta, siis modernia. Moderni on jatkuvasti uudistuvaa impressionistista virtaa. (Jos taide on tietyn historiallisen kokemuksen muodon representointia, niin juuri tätä kokemusta pyrkivät impressionistiset kuvataiteilijat ja säveltäjät, esimerkiksi Claude Debussy, representoimaan. Myös Charles Baudelairen taiteessa tämä piirre näkyy. Hänhän pyrki kaappaamaan ikuisen ohitsekiitävästä.)

Muoti on myös yksilöllistymisen merkki. Jokainen yksilö toteuttaa itseään muodin kautta ja antaa sopivan tavan erottautua toisista ihmisistä. Mitään radikaalia erilaisuutta ei muoti voi sallia, koska muoti on oleellisesti myös jäljittelyä. Tässä on muodin radikaali duaalisuus. Muodit luovat ihmisille turvallisen naamion, jonka suojissa voi olla erilainen. Simmelille kaikki ovat erilaisia - samalla tavalla. Simmelille muoti oli pakko hyväksyä. Hän kieltää antimuodin ja ajattelee, että muoti täytyy olla. Tämä on nähdäkseni Simmelin ongelma. Ja juuri tämä seikka ajaa itseni kannattamaan juuri Pierre Bourdieun analyysia muodista. Simmel ei huomioi samalla tavoin kuin Bourdieu luokkayhteiskunnan ja valtahierarkioiden alistavaa vaikutusta ihmisiin, ja nimenomaan muotia tämän luokkayhteiskunnan uusintamisen välineenä. Muoti yksilöllistymisen välineenä on valheellista yksilöllistymistä: se ainoastaan peittää sen tosiseikan että kapitalistinen järjestelmä ei toteuta aitoa ihmisen potentiaaleja vapauttavaa yksilöllisyyttä.

Muoti on aina yhteydessä myös talouteen: koska nykyisessä kapitalismissa ei tarvitse enää tuottaa maidon tai perunan kaltaisia välttämättömyystarvikkeita, niistä on paikoitellen jopa ylituotantoa, tarvitaan jotain millä kasvattaa pääomaa. Yksi keino tähän on juurikin muoti. Mitä pidemmälle kapitalismi on edennyt sitä suurempi on muodin uusiutuminen. Kapitalismille ominaista hyvinvoivissa länsimaissa on juuri jatkuva uusiutuminen ja jatkuvien uusien tuotteiden virta. Jatkuva uusien identiteettien ja elämäntapojen tuotanto on länsimaalaisen kuluttajan kannalta kaikkein mielenkiintoisinta.

Muoti on vallankäyttöä. Ajatellaan vaikka vaatemuotia, joka uusiutuu pahimmillaan jopa kahdesti vuodessa - ellei useamminkin. Vaatteet jos mitkä ovat nykyisessä estetisoivassa kulttuurissa (ja yläluokalle, aatelistolle se on ollut sitä myös aiemmin) ruumiin idealisointia. Muotivaatteilla pyritään tekemään oma ruumis vallitsevan ideaalin mukaiseksi. Muotivaatteet ovat ruumiin kuvia, ideaaleja. Vaatemuodin suunnittelu on näin ollen myös ideaalisen kehon suunnittelua. Tästä näkökulmasta ei ole kummallista se, että vaatemuotibisnekseen liittyy niin paljon anoreksiaa ja muita syömishäiriöitä.




keskiviikko 8. lokakuuta 2008

tiistai 7. lokakuuta 2008

Järjestyksen teoria vs. kapinan teoria

(Tehty Tuija Parvikon luentojen pohjalta.)

Juutalaisten joukkotuhon logistiikkajohtajan Adolf Eichmannin ongelma oli siinä, ettei tämä kysynyt missään vaiheessa "Mitä olen tekemässä?", vaan jatkoi ylevöitetyn byrokraattisen järjen hengen toteuttamista iloisesti. Tämä poliittisen arvostelukyvyn puute ja ajattelemattomuus johtivat hirvittäviin seurauksiin: kun tekojen ja arvioiden välinen yhteys katkesi, syntyi tietynlainen edesvastuuttomuus. Natsi-Saksaa onkin sanottu organisoidun vastuuttomuuden järjestelmäksi.

Hannah Arendt viittaa poliittisesta arvostelukyvystä puhuessaan Aristoteleen hyvekäsitykseen: hyvettä eikä siis myöskään arvostelukykyä voida opettaa, sitä voidaan ainoastaan harjoitella. Arvostelukyvyn harjoitteleminen on jokaisen omalla vastuulla. Jokaisen tulee ottaa vastuu omista teoistaan - myös kaikkein pienimmistä.

Korkealla natsien hierarkiassa ollut Heinrich Himmler puhui SS:lle siitä, kuinka juutalainen rotu tulisi hävittää niin ettei siitä jäisi edes muistoa. Hän lupasi, että juutalaisten tuhoajat tultaisiin nostamaan myöhemmin kunniaan.

"I am now referring to the evacuation of the Jews, to the extermination of the Jewish people. This is something that is easily said: "The Jewish people will be exterminated", says every Party member, "this is very obvious, it is in our program — elimination of the Jews, extermination, a small matter." And then they turn up, the upstanding 80 million Germans, and each one has his decent Jew. They say the others are all pigs, but this particular one is a splendid Jew. But none has observed it, endured it. Most of you here know what it means when 100 corpses lie next to each other, when there are 500 or when there are 1,000. To have endured this and at the same time to have remained a decent person — with exceptions due to human weaknesses — has made us tough, and is a glorious chapter that has not and will not be spoken of. Because we know how difficult it would be for us if we will had Jews as secret saboteurs, agitators and rabble rousers in every city, what with the bombings, with the burden and with the hardships of the war. If the Jews were still part of the German nation, we would most likely arrive now at the state we were at in 1916/17" - Heinrich Himmler, "Posen Speech"

Eräs tärkeimmistä kohua aiheuttaneista teemoista Arendtin teoksessa "Eichmann in Jerusalem. A report on the banality of evil" oli se, kuinka hän käsitteli Yhdysvaltojen juutalaisten toimintaa toisen maailmansodan aikana. Juutalaisneuvostojen toiminta ja siihen liittyvän vastuun teema olivat valtavan arkoja paikkoja juutalaisyhteisöille. Yhdysvaltoihin sai emigroitua ainoastaan 2000 henkilöä, eikä tätä rajaa milloinkaan sodan aikana nostettu. Arendt arvostelikin juutalaisyhteisöä siitä, ettei tämä tehnyt yhtään mitään rajan nostamiseksi. Vastarintaan olisi pitänyt pyrkiä. Arendtin mielestä juutalaisten olisi tullut myös keskitysleirien olosuhteissa pyrkiä tietoiseen vastarintaan. Hänen mukaansa jokaisella olisi ollut velvollisuus kuolla vastarinnassa pikemminkin kuin yrittää jäädä henkiin. Arendt esittääkin moraalisen ja eettisen velvoitteen rohkeuteen kuolla vastustajana, jos olisi kuollut muutoinkin.

Kontrastina Arendtin ajattelulle voimme nähdä Mahatma Gandhin, joka jo vuonna 1939 oli nähnyt tulevan holokaustin. Gandhi kannatti passiivisen vastarinnan ajatusta, ja ajatteli että Saksan juutalaiset pitäisi uhrata, jotta juutalainen kansa säästyisi. Gandhi vaati juutalaisilta väkivallasta ja aktiivisesta vastarinnasta. Nämä olivat kuitenkin liian kovia vaatimuksia. Arendt ajatteleekin, että ihmisellä on niin kova tarve elää, että ihminen valitsee ennemmin kurjuuden kuin kuoleman, jos mahdollisuus selvitä hengissä on ylipäätään olemassa.

Juutalaisten joukkotuholta säästyneet olivat yleensä kaikkein älykkäintä ja vaurainta juutalaisainesta ja heidän pelastamiseen käytettiin valtavasti juutalaisten varoja. Tavallisen juutalaisen asema pelastusoperaatiossa oli todella huono. Myös tämä oli Arendtin mielestä epäkohta.

Tavallinen kansakaan ei tehnyt juuri mitään joukkotuhon estämiseksi. Kaikki ajattelivat, että kaikki muut kannattavat 'endlösungia', eikä kukaan siksi sanonut yhtään mitään. Himmler tiesi tämän ja ajattelikin että jos halutaan tuhota 6 miljoonaa ihmistä, täytyy uhrit itse saada mukaan järjestelmään. Tämä toteutettiinkin. Juutalaiset saatiin juutalaisneuvostojen avulla kokoontumaan juna-asemille, jonka jälkeen heidät kuljetettiin idän ghettoihin, missä heidät työllistettiin uudelleen. Ghetoista juutalaiset lähetettiin keskitysleireille. Paitsi että juutalaiset itse laittoivat itsensä keskitysleireille päätyviin juniin, niin juutalaiset joutuivat itse myös maksamaan junamatkat. Juutalaisille luotiin myös oma poliisi, jonka tarkoituksena oli valvoa että 'endlösung' toteutuisi. Juutalaiset itse hoitivat oman kansanmurhansa käytännöllisen puolen. Tähän kohdistuu Arendtin kritiikkikin, ja nimenomaan tämä Arendtin ajatus sai hyytävän vastaanoton juutalaisyhteisössä.

Arendt tekee juutalaisneuvostojen toiminnasta sen johtopäätöksen, että paitsi juutalaisten johtajien niin myös tavallisen juutalaisen kansan arvostelukyky oli pettänyt yhdessä Eurooppalaisen arvostelukyvyn mukana. Juutalaiset olivat kuitenkin sen verran eurooppalaisia, etteivät he voineet välttyä tällaiselta yleiseltä hengen ja ajattelun muutokselta. Liittoutuneissakaan juutalaisten kansanmurhaa ei otettu vakavasti. Mm. Winston Churchill tiesi juutalaisten joukkotuhosta hyvissä ajoin, mutta ajatteli ettei liittoutuneiden intressinä ole jonkin ihmisryhmän pelastaminen vaan Natsi-Saksan kukistaminen. Voiton myötä myös juutalaisten murhaaminen loppuisi.

Juutalaiset johtajat noudattivat tukalassa tilanteessaan niin sanotun pienemmän pahan politiikkaa: he pyrkivät toimimaan vähiten huonolla tavalla. Tämä johti kuitenkin samaan lopputulokseen kuin mikäli vastarintaa olisi toteutettu. Vastarinnassa olisi ollut kuitenkin se etu että se olisi levittänyt juutalaisten keskuuteen yleistä kapinahenkeä, joka olisi edesauttanut holokaustin ja sodan päättymistä. Rabbi Leo Baeck oli yksi pahimmista passiivisuuden levittäjistä. Nimenomaan hän päätti ettei juutalaisille kerrota sitä, mihin heitä junilla viedään ja mikä perillä odottaa. Baeck ei halunnut aiheuttaa paniikkia väestön keskuudessa. Tämä oli Arendtin mielestä vakava poliittinen päätös, joka koskettaa sellaisia kysymyksiä, että "Tuleeko ihmisille kertoa totuus?" ja "Kestävätkö ihmiset tämän totuuden?" Arendtin mielestä totuus olisi pitänyt kertoa, jotta ihmisillä olisi ollut mahdollisuus henkilökohtaiseen suhtautumiseen ja reaktioon (itsemurha, kapina...) tilanteessa. Hänen mukaansa ihmisillä olisi ollut oikeus tietää mikä heitä odottaa.

Judenradin (juutalaisneuvoston) toiminta oli Arendtin mielestä äärimmäisen arvellutavaa juutalaisen yhteisön kannalta. Hän syyttääkin neuvoston johtajia elitismistä, koska nämä ostivat itselleen ja ystävilleen vapautta muiden juutalaisten elämän ja vapauden kustannuksella. Arendtin mukaan pienemmän pahan politiikka johtaa hierarkisesti selektiiviseen toimintaan ja yleisesti ottaen epätasa-arvoiseen tilanteeseen. Se on hänen mukaansa "lohdutonta epäpoliittisuutta".

Tässä Arendt nostaa kolme suurta ongelmaa esiin juutalaisten taustassa:

1) Hierarkisuus ja johtajan palvonta. Johtaja on kansaa viisaampi ja parempi. Hänen esimerkkiään tulee seurata.

2) Pienemmän pahan politiikka, joka perustuu itsepetokseen. Luultiin että toimittiin humanististen periaatteiden pohjalta, mutta päädyttiinkin riistämään ihmisiltä toisintoimimisen mahdollisuus.

3) Juutalaisten johtajien mallityypit:

I. Chaim Rumkowski: Negatiivisuuden tyyppi, tyranni. (Painatti ghetoissa mm. omaa rahaansa, jossa oli hänen oma kuvansa.) Yritti hyötyä tilanteesta. Yritti pelastaa ennen kaikkea itsensä. Teki yhteistyötä natsien kanssa.

II. Leo Baeck: Hyvin koulutettu, lempeä intellektuelli. Liian hyvä ihmisille politiikoksi. Kuvitteli että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä.

III. Adam Czerniakov: Warsowan gheton, joka nousi kapinaan, johtaja. Teki itsemurhan ja kieltäytyi selektion tekemisestä. Arendtin mielestä Czerniakov pakeni poliittista vastuuta koska tällöin joku muu sai selektiotehtävän omalla vastuulleen.

Arendt ajattelee, että juutalaiselta yhteisöltä puuttuu yhteisöllisyyden poliittisuuden taju. Juutalaiset eivät tajunneet että mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Tässä Arendt viitta Max Weberin vastuuetiikkaan. Weberin mukaan etiikkaa on kahdenlaista. Vakaumusetiikka näkyy hyvin uskonnollisessa ihmisessä, joka ei halua vastustaa pahaa väkivallalla. Vastuueetikko puolestaan pyrkii ennakoimaan oman toimintansa seurauksia. Vastuueetikko on poliitikko, joka vastustaa pahaa voimalla. Hän ajattelee, että mikäli pahaa ei vastusteta, ollaan vastuussa sen leviämisestä - eli aiheutetaan pahaa.

Arendtin mielestä juutalaisessa yhteisössä ei ollut ollenkaan vastuueetikoita, joita olisi poliittisen epävakauden tilassa tarvittu. Vastuuta ei tunnettu ihmiselle tai maailmalla, vaan vakaumuseetikoille tyypilliseen tapaan Jumalalle ja tuonpuoleiselle. "Maailma ei näe sielua, vaan Jumala näkee", ajateltiin. Pyrkimys pitää kiinni uskonnollisesta ihanteesta petti ihmiset poliittisesti. Tässä Arendt tekee käsitteellisen erottelun yksilön oman vastuun elämästään ja johtajan yhteisölleen kohdistaman vastuun välillä. Poliittinen johtaja joutuu väkisinkin vastuuseen koko yhteisöstä. Koska johtajan toiminnalla on enemmän seurauksia kokonaisuudelle, on johtaja myös enemmän vastuussa. New Yorkin juutalaiset intellektuellit eivät nähneet tätä erottelua ja suuttuivat siksi hänelle. He jäivät jumiin tapahtuneisiin tosiseikkoihin. Tällainen tosiasioiden ajatusapparaatti ei mahdollista arviointia eikä ennakointia. Normaalitilanne ja järjestys on tällaiselle ajattelulle olennaisempaa kuin kriittisyys. Vastakkain tässä asettuvat järjestyksen teoria ja itsepuolustuksen ja kapinan teoria. Järjestyksen teorian sisällä ei ole aineksia kriittiseen ajatteluun.

maanantai 6. lokakuuta 2008

Filosofinen motivaatio

Karl Jaspers ehdotti aikoinaan filosofian motivaatioksi eksistentiaalista ahdistusta. Jaspersin mukaan tarve filosofiaan syntyy kun ihminen huomaa olevansa rajallinen, kuolevainen yksilö. Hän huomaa olemassaolonsa ainutlaatuiseksi ja juuri tämän ainutlaatuisuuden huomaaminen pakottaa jäsentämään maailmaa ja todellisuutta. Ihminen pyrkii ymmärtämään ympäröivää todellisuuttaan vain siksi että hänen oma rajallisuutensa kävisi ymmärrettäväksi. Inhimillinen ajattelu ei rakennu aksioomien ja deduktioiden yllä vaan juuri näiden rajatilojen ja -kokemusten päälle. Kaikki tieto ja ajattelu rakentuu aina näiden perustavanlaatuisten kokemusten ylle. Itseasiassa tieteellinen tieto, joka ei jollain tavoin vastaa ihmisen eksistentiaalisiin tarpeisiin on degeneroitunutta ajattelua.

Tieto, joka ei ole merkityksellistä inhimillisyyden näkökulmasta ei ole mielenkiintoista. Syntymä, kuolema, rakastuminen... kaikki ne kokemukset, jotka saavat ihmisessä olemisen värähtelyä aikaiseksi, paljasta eräällä tavalla yksilön rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden. Myös vääryyden kokemus voidaan nähdä tällaiseksi - kuitenkin sillä erotuksella, että rajallisuus ja ainutlaatuisuus huomataan tällöin toisessa ihmisessä - ei itsessä. Tai ehkä itsessäkin, mutta ainoastaan toisen kautta. Vääryyden kokemus on totta silloin kun olio kärsii ja kun koemme tämän kärsimyksen itsessämme. Vääryyden kokemus voidaan kenties palauttaa kuoleman käsitteeseen: jos kuolema yksilöi meidät, se yksilöi myös toiset, mikä antaa näille toisille sen ainutlaatuisen olemuksen. Vääryyden kokeminen on siis toisiin projisoitua oman itsen rajallisuuden kokemista.

Jaspers huomasi psykatrisessa työssään kuinka kaikkein masentuneimmat ihmiset hakevat "lääkettä" omaan pahaan oloonsa nimenomaan erilaisista maailmankatsomuksellisista tavoista ajatella. Eksistentiaalinen psykiatria perustuu juuri huomioon. Jyri Puhakainen on huomauttanut kirjassaan "Persoonan kieltäjät" (1998) kuinka moderni aivotutkimus mitätöi ihmisen tarpeen eksistentiaaliseen maailman ymmärtämiseen. Aivotutkimus objektivoi ihmisen ja tekee hänestä hyvin toimivan koneen, jonka masentuneisuus ei johdu filosofisista tekijöistä vaan ainoastaan aivokemioiden epätasapainosta. Puhakainen yliarvioi filosofisen tutkimuksen roolia mielenterveyden kysymyksissä, mutta pointtia hänen ajattelussaan joka tapauksessa on. Ihminen ei ole pelkästään niin-tai-näin toimiva kone, vaan nimenomaan merkityksiä hahmottava ja muodostava olio. Ratkaisu inhimilliseen ahdistukseen tulee lähteä filosofisen tutkimuksen piiristä. Itsemurha ei ole merkki pelkästään aivokemioiden epätasapainosta, vaan kyseessä on myös merkityksellinen filosofinen valinta: se on statement elämän arvosta ja/tai arvottomuudesta.

Tähän asti ovat eksistentialistit ja Jaspers oikeassa. Mikäli kuitenkin jättäisimme ajattelumme tähän, olisimme jääneet matkassamme vain puolitiehen. On nimittäin niin, että merkitykset ovat muodostuneet sosiaalisesti ja sosiaalisesti niitä tulee myös tarkastella. Itsemurha on paitsi aidon valinnan, niin usein myös yhteisön tuottamaa toimintaa. Tämän huomasi jo Durkheim. Ja se, että ihmiset eivät koe elämäänsä merkitykselliseksi on yhteisöllinen ja yhteisön rakenteeseen liittyvä ongelma, ja sellaisena se tulee myös nähdä. En tiedä kumpaa pitäisi tässä painottaa eksistentiaalis-fenomenologista ihmistä vai sosiaalista ja historiallista ihmistä. Ehkä kysymys on väärä; ehkä ne tulee molemmat ottaa huomioon tasavertaisesta, siitäkin huolimatta että viimekädessä niiden voidaan nähdä olevan ristiriidassa keskenään.