keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Psykoanalyyttinen politiikka

Kiitos kommentistasi herra Finnsanity.

Oma psykoanalyyttinen tietämykseni on hyvin vähäistä, enkä siksi osaa ottaa kantaa psykoanalyysiin sinänsä - saati kovinkaan hyvin Freudiin. Olin hyvin pitkään kriittinen Freudin ja psykoanalyysin suhteen, mutta viimeaikoina, luultavammin Marcusen ja muun kriittisen koulukunnan tyyppien ansiosta, olen alkanut ymmärtämään Freudin ansioita ja psykoanalyysin mahdollisuuksia. Muutamia ajatuksia kommenttisi kuitenkin herätti.

"Antiikin tragediathan keskittyivät nimenomaan sankarien hybriksen kritisoimiseen.

Sankari ei ollut esikuvallinen sankari näytelmien kirjoittajille. Hybridi-sankari, jolla oli jumalien voima mutta joka mokasi jumalallisesti kun unohti inhimillisen/rajallisen puolensa.

Sankaruudesta tragediana tuli äärimmäisen katastrofin katharttinen kokemus katsojalle: Katso, olen nähnyt pahimman toteutuvan. Zeukselle kiitos voin arvioida elämääni ja valintojani nyt uudestaan."

Edelleen: antiikin tragediatkaan eivät niin hyvin ole hallussa kuin sinulla, mutta nähdäkseni olet oikeassa. Sankarin epäonnistuminen ja kärsimys saavat katsojan ja lukijan toisaalta tuntemaan myötätuntoa sankaria kohtaan tämän epäonnistuessa (esim. Oidipuksessa tämä näyttäisi olevan olennaista) ja tämän vuoksi on nämä tarinat myös pyrkivät toteuttamaan moraalisuutta. Kärsivään sankariin samaistuminen toteuttaa moraalin myötätunnon ja empatian kautta.

Ajatteluni voi mennä tässä kohdin pieleen johtuen heikosta psyoanalyysin tuntemuksestani, mutta itse näkisin tietyn analogian Marxin työn käsitteen ja Freudin viettienergian välillä. Siinä missä Marxille työ on hegeliläistä idean materialisoimista ja todellistamista (antropogenesista), siinä Freudille viettienergia on (väljästi puhuen) eräänlainen rakentava voima sekin. Sivilisaatio on hyvin pitkälti perustunut näiden kahden alistamiseen ja ohjaamiseen ylhäältä päin. Kapitalistinen työnjako ja sivilisaatio laajemmin tuottavat kärsimystä niin fyysisesti kuin henkisestikin (masennus, neuroosit) ohjaamalla näitä kahta rakentavaa voimaa ylhäältä päin, jolloin ihmisyksilöiden potentiaalit eivät aktualisoida täydellisesti. Työnjako ja viettienergian tukahduttaminen ovat saman asian eri puolia.

Alkuperäinen pointtini tässä kirjoituksessa oli se, että Oidipusta (tai mitään muutakaan taideteosta) ei pitäisi pyrkiä tyhjentämään psykoanalyyttiseen tulkintaan. Taideteoksen lähestyminen valmiilla sapluunalla tekee ainoastaan hallaa itse taideteokselle, oli taideteos kuinka käyttökelpoinen kulloisellekin teorialle tahansa.

"Lisäksi avuttomasti unohdetaan että Freud muutti ajatuksiaan koko ajan ja että niin teoria kuin elämä oli Freudille prosessi. Ajattelua. Freudin tulkintoja ei voi lukea ilman tulkintoja eli ei ole olemassa suoraa ja ainoaa freudilaista luentatapaa mm Oidipukselle."

Kyllä. Freudille käsitteet perustuivat käytännön terapiatyön kokemuksiin, konkretiaan. Ja koska konkretia on historiallisesti liikkuvaa ja muuttuvaa, myös käsitteitä tulee muuttaa konkretian muuttumisen myötä. Käsitteillä "tehdään asioita". Käsitteet eivät tässä mielessä ole viattomia ja neutraaleja todellisuuden kuvauksia, vaan niillä on käytännölliset ja kenties poliittisetkin seuraamukset. Kieli on aina puolueellista. Ajattelu on aina (myös) toimintaa. Teoria aina (myös) käytäntöä.

Ei kommentteja: