keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Poliittinen juutalaisuus Arendtilla

(Tehty Tuija Parvikon luentojen pohjalta.)

Käsittelen tässä kirjoituksessani Hannah Arendtin ajatuksia juutalaisuuden poliittisuudesta Natsisaksassa. Tämä voidaan nähdäkseni yleistää koskemaan mitä tahansa inhimillisyyden piirrettä joka on osaltaan luomassa ryhmäidentiteettiä: esimerkiksi musta ihonväri tai tietty uskonnollinen vakaumus. Arendt kysyy juutalaisten omaa roolia holokaustin toteutumisessa. Hän sanoo, että "kun sinua vastaan hyökätään juutalaisena, tulee sinun myös puolustautua juutalaisena." Hänen tärkeimmiksi opettajikseen nousevat tässä Bernard Lazare, Max Weber ja Rahel Varnhagen. Viimeinen tosin esimerkin muodossa. Arendt kysyy: mikseivät juutalaiset kyenneet kapinoimaan joukkomurhaansa vastaan? Mikseivät juutalaiset puolustautuneet?

Tärkein lähde kysymyksen ratkaisemiseen Arendtille olivat Max Weberin uskonnonsosiologiset tekstit. Niissä Weber käsittelee ns. Paariaa, kastittomia, joka terminä on peräisin Intian kastilaitosjärjestelmästä. Termi on myös sopiva analogia kuvaamaan juutalaisen kansan tilannetta eurooppalaisessa kulttuurissa. Weber väittää, että juutalaiset ovat tätä paariakansaa, he ovat kastittomia, hyljeksitty ryhmä euroopassa. Juutalaiset asustavat valtaväestön ulkopuolella eristyksissä. Tämä eristyksissä olo on juutalaisille paitsi reaktiota valtaväestön asenteisiin myös aktiivista eristäytymistä. Eristäytyminen ulkoisesti johtui keskeisestä oppiriidasta kristinuskon kanssa, kristityt eristivät juutalaiset omista yhteisöistään, ja myönsivät näille oikeuden harjoittaa ainoastaan niitä ammatteja joita kristityn ei ollut soveliasta harjoittaa (esim. kaupankäynti ja lääkärintoimi). Sisäinen syy juutalaisten eristäytymiseen on ajatus juutalaisista valittuna kansana, joka on erittäin sisäänpäinlämpiävä oppi ja erottelee juutalaiset jollain tavoin paremmiksi ihmisiksi kuin muut.

Juutalaisessa perinteessä myös tietoisesti korostetaan ja glorifioidaan paariatilannetta. Juutalaisuuteen ei kuulu sellaista aktiivisen vastarinnan käsitettä, joka ajaisi poliittiseen vastarintaan sortajia vastaan. Juutalaisuus on hyvin pitkälti eskatologinen uskonto ja siihen kuuluukin voimakkaasti kärsimyksen kestämisen palkitseminen Messiaan ja Taivaan Valtakunnan saapumisen myötä. Juutalaisuudessa parempi maailma projisoidaan "tuonne jonnekin", tuonpuoleiseen tulevaisuuteen, jonka saavuttamiseen ei itse voi vaikuttaa. Kaikki on kiinni Jumalan armosta. Juutalaisten paariaeksistenssi on tässä mielessä historiatonta. Kaikki maallinen (kärsimykset mukaanlukien) on yksilöillä ohimenevää ja väliaikaista.

Vaikka Arendt ei täysin hyväksykään Weber paariakansa-teoriaa, hän soveltaa sitä kyllä pragmaattisemman ja konkreettisemman huomion ohella: diasporassa elävät juutalaiset elivät ympäri maailmaa syrjittyinä joukkoina (juutalaisvainot venäjällä, juutalaisten karkottaminen Espanjasta 1400-luvulla, yms.) eikä hajallaan oleva kansa kykene järjestäytymään poliittisesti. Juutalaiset olivat poliittisesti avuttomia.

Arendtin mielestä vapaaehtoinen eristäytyminen voi toimia vain niin kauan tämä eristäytyminen on sosiaalista, mutta juutalaisuuden politisoituessa eristäytyminen ainoastaan vie pohjan pois kaikelta poliittiselta järjestäytymiseltä. Tämä politisoituminen tapahtui 1800-luvulla, jolloin ikiaikainen oppiriita kristinuskon ja juutalaisuuden välillä tuotti kaikenlaisia perättömiä huhuja juutalaisista lastensyöjinä ja rutonlevittäjinä. Myös samoihin aikoihin kehittyneet "tieteelliset" rotuteoriat olivat omiaan tuottamaan vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan.

1800-luvun optimistinen, radikaali, valistunut henki sosialismeineen ja anarkismeineen tuotti myös siionismin kaltaisen emansipatorisen ideologian. Se oli Arendtin mielestä tärkeä poliittinen edistysaskel, mutta siinä myös näkyy juutalaisen uskonnon historiaton ja eskatologinen luonne: välitöntä ympäristöä (Eurooppaa) ei pyritä muuttamaan, vaan toivo projisoidaan jonnekin kaukaiseen tuonpuoleiseen (Palestiina). Arendt luokittelee kolme strategiaryhmää, jotka pyrkivät vastaamaan juutalaisiin kohdistuvaan sortoon:

(1) Eläminen ghetoissa joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna. Perinteinen strategia, jonka epäonnistuminen näkyy Holokaustin toteutumisessa. Holokaustin mahdollisti omalta osaltaan juuri tällainen strategia

(2) Moderni assimiloitunut juutalaisuus. Arendt haluaa nostaa tällaisen strategian mahdottomuuden esimerkiksi Rahel Varnhagenin (1771-1833), juutalaisen salongin omistajan, jonka salonki oli äärimmäisen menestyksekäs pitkän aikaa, mutta heti ilmapiirin muuttuessa juutalaisvihamieliseksi ihmiset alkavat hyljeksimään häntä ja hänen salonkiaan. Arendt ajattelee tämän pohjalta että assimilaatiostrategia voi toimia ainoastaan niin kauan kuin valtaväestö hyväksyy syrjityn ryhmän. Juutalaiset jäävät valtaväestön armoille, eikä heidän poliittisen aktiivisuuden potentiaali aktualisoidu.

(3) Siionismi. Tämän suuntauksen ongelmat tulivat jo osittain esille. Nämä ongelmat koskevat ainoastaan sellaista konservatiivista, hierarkista, uskonnollista ja eskatologista siionismia jota Maailman siionistiorganisaation perustaja Theodor Herzl (1860-1904) edusti. Siionismin toinen tärkeä hahmo Bernard Lazare (1865-1903), jonka ajatteluun Arendt oli tutustunut oleskeltuaan Ranskassa, oli huomattavasti Herzliä anarkistisempi. Hänen mielestään juutalaisvaltion perustaminen ei ole alkuunsakaan hyvä idea vaan juutalaiskysymyksen ratkaisu tulee lähteä sieltä, missä juutalaisia sorretaankin - Euroopasta. Tämä miellytti Arendtia, jonka iskulauseena oli ollut jo lapsesta saakka: kun sinua vastaan hyökätään juutalaisuutesi vuoksi, tulee sinun puolustautua juutalaisena. Toinen seikka mikä Arendtiin teki vaikutuksen Lazaressa oli se, että tämä ei ollut eskatologi, eikä projisoinut parempaa maailmaa kaukaisuuteen, vaan näki paremman maailman mahdollisuudet Euroopassa, juutalaisten välittömässä elinympäristössä.

Ei kommentteja: