perjantai 5. syyskuuta 2008

Marxismin ja feminismin monimuotoisuudesta

"Koska lähes kaikki feministit ja varsinkin feminismin ikonit ovat järjestään olleet marxilaisia", kirjoitti Takkirauta

En ole suurimmasta osasta tekstiäsi ollenkaan samaa mieltä, mutta tämä on jo suoranainen virhe.

1980-luvulta saakka feministisessä teoriassa ollaan siirrytty joko Michel Foucault'n kaltaisten poststrukturalistien tai lacanilaisten kelkkaan - tai molempien. Kyseisten intellektuaalisten suuntausten voidaan ainakin kahdella tavalla olla ristiriidassa marxismin kanssa: 1) subjekti: Althusserin kaltaisia ajattelijoita lukuunottamatta, marxismi vaatii oletuksen subjektista, koska se viimekädessä pyrkii vapauttamaan yksilön, 2) Modernismi: marxismi jos mikä on moderni ilmiö, ja vaikka sitä onkin yritetty naittaa postmodernististen liikkeiden kanssa, on sitä vaikea erottaa valistukselle tyypillisestä utooppisesta ajattelusta: marxismilla on metanarratiivi. Theodor Adornoa ja Max Horkheimeria mukaillakseni marxismi on tai ainakin sen tulisi olla valistuksen ITSEkritiikkiä.

Siirtyminen poststrukturalismiin on joillekin feministeille ollut luultavammin sekä strateginen että filosofinen. Poststrukturalismissa nähtiin eräänlainen akateeminen vastarinta, jonka marxismin jonkinmoinen kuihtuminen oli jättänyt. Täytyy kuitenkin muistaa että myös analyyttisessä (ns. "selkeässä", oksettava sana, aivan kuin sanoilla olisi "oikea" merkitys) traditiossa on harrastettu feminismiä aktiivisestikin. Tällöin ollaan kuitenkin keskitytty usein miten filosofian historiaan.

"Marxilaisuus ei ole koskaan ottanut tulta luonnontieteilijöiden keskuudessa, ja syy on ilmeinen: se on aivan liian dogmaattinen ja irrationaalinen tunneperäisten termiensä ("sorto", "riisto", "vieraantuminen") kanssa jotta luonnontieteilijä, joka on tottunut toimimaan objektiivisesti ja loogisesti, matematiikan kielellä ja fysiikan sekä kemian lakien kautta, voisi tuntea sitä kohtaan mitään myötätuntoa."

Kyseiselle luonnontieteelliselle tavasta puhua voidaan löytää useitakin kritiikin lähteitä, mutta mielestäni Frankfurtin koulun kriittinen teoria antaa parhaan vastauksen. Luonnontiedekin on historiallinen instituutio ja metodi jolloin sen tavalla puhua voidaan löytää historiallinen alkuperä. Luonnontiede ei tällöin todellakaan voi olla "objektiivinen" missään epähistoriallisessa mielessä.

Valistuksen tuoma loogis-empiirinen järki on ns. välineellistä järkeä. Se ottaa luonnon haltuun ja pyrkii asettamaan luonnon objektit hallittavaksi kokonaisuudeksi. Ihmisetkin ovat vain toisiinsa vaihdettavia abstraktioita.

Välineellinen järki on yksi despotismin muoto, jo siitä syystä että se ei anna mitään mahdollisuutta kritisoida. Välineellinen järki voi operoida vain menneen tai nykyisen kanssa ei tulevaisuuden kanssa. Se ei kykyene sanomaan mitään siitä, miten asioiden tulisi olla. Se ei anna tilaa kritiikille. Tässä tulee kuitenkin huomauttaa etten ole luonnontieteen totuutta kieltämässä, ainoastaan sen, että se olisi riittävä tapa hahmottaa maailmaa.

Kriittinen ajattelu vaatii postuloimaan sellaisen metodisen idealismin ajattelun muodon, joka kykenisi puhumaan jotain siitä, mikä tulisi olla. Luonnontieteellinen henki kulkee käsi kädessä konformistisen ja konservatiivisen ajattelun kanssa.

"Rikkominen on aina helpompaa kuin rakentaminen - tätä eivät marxilaiset ymmärrä, ja joka ainoa kerta kun marxilaisuutta kokeiltiin käytännössä, tuloksena oli Neuvostoliitto - totalitaristinen diktatuuri, valtio joka oli sodassa omaa kansaansa vastaan."

Tässä tulee turhautumisen parkaisu. Voisit tutustua vaikkapa Toiseen Internationaaliin, jossa marxismin teoreettiset jakolinjat tulivat hyvinkin selviksi. Leninin edustama marxismi perustui yhteen käsitykseen vallankumouksen subjektista. Leninillä ei teoriassaan edes ollut yksilöllistä subjektia olemassa lainkaan. Kriittisen teorian näkökulmasta tämä on virhe ja tulee kieltää, koska se johtaa totalitarismiin.

Dekonstruktio ei siis sinällään liity marxismiin taikka feminismiin. Ja kaikki postmoderni filosofia ei ole dekonstruktiivista. Heideggerilaisesta viitekehyksestä käsin Derridan ohjelma ei ole mieletöntä ja "hölynpölyä". Vain siksi, ettei luonnontieteellisellä kielellä voida ymmärtää Derridaa, ei tee siitä hölynpölyä. Derridan ohjelma on kritisoitavissa, mutta ei sokalilaisella, filosofisella kokoomuslaisuudella, vaan ymmärtämällä Derrida ja tämän filosofiset isoisät, Nietzsche ja Heidegger. Ja postauksestasi päätellen et ole Derridaasi edes lukenut.

Ei kommentteja: