sunnuntai 21. syyskuuta 2008

I. Hyvän muunnelmat

(Kun ei ensimmäisellä kerralla mennyt Georg Henrik von Wrightin "Hyvän muunnelmat" jakeluun, niin päätin tehdä teoksesta referaatin. Tai pikemminkin kolmesta ensimmäisestä luvusta. En yleensä harrasta tällaista, mutta nyt se oli pakko tehdä. Halusin saada teoksesta edes jotain irti. Vaikka ei sillä että teos olisi vaikea. Se vaan on jotenkin niin pirstaleinen ja puiseva, että eihän siitä juurikaan jäänyt mitään mieleen. Jos joku käyttää näitä tekstejä tenttiin lukemiseen, niin olkoot hyvä vaan, mutta suosittelen lukemaan itse teoksen jo aivan sen merkittävyyden vuoksi. Ja onhan se myös melko hyvä teos. Missä mielessä 'hyvä'? Se selvinee tämän pienen moniosaisen tekstipaketin lukemisen aikana. Luvut on merkitty roomalaisin ja kappaleet arabialaisin numeroin.)

I. Hyvän muunnelmat

1. Georg Henrik von Wright pyrkii teoksessaan "Hyvän muunnelmat" analysoimaan kaikki mahdolliset sanan "hyvä" variaatiot. Hänen mielestään filosofinen moraalin tutkimus vaatii tämän lingvistisen tutkimuksen perustalleen ollakseen uskottava. Kuitenkin ajatus, että moraali olisi kantilaisen etiikan tradition mielessä autonominen, on von Wrightin mielestä epäuskottava. "[M]oraalinen hyvä ei ole sellainen hyvän muoto, joka olisi samalla tasolla eräiden muiden tässä kirjassa erottamieni hyvän perusmuotojen kanssa. "Hyvän" niin kutsuttu moraalinen merkitys on johdettu eli toissijainen merkitys, joka täytyy selittää sanan ei-moraalisten käyttötapojen avulla" (von Wright, "Hyvän muunnelmat", s. 24)

2. von Wright epäilee että voidaanko Olemista ja pitämistä (velvoituksen) sekä tosiasiaa ja arvoa erottaa niin jyrkästi toisistaan kuin Humeen palautuva etiikan traditio (G.E. Moorea myöten) on tehnyt. Syy tälle selviää myöhemmin.


3. von Wrightin tutkimus on ensisijaisesti käsitetutkimusta. Kuitenkaan hän ei suostu kutsumaan omaa tutkimustaan metaetiikaksi ja erottamaan käsitetutkimusta eettisestä normatiivisessa mielessä. Seuraavaksi hän pyrkii selventämään käsitetetutkimuksen metodia ja käsitetutkimuksen luonnetta yleensä. Käsitteiden tutkimus on olennaisesti sanojen ja käsitteiden merkitysten etsintä. von Wright ajattelee, että käsitetutkimuksessa "metodeja" on useita, eikä hän usko että tietoteoriaan tai metafysiikkaan soveltuva metodi olisi sovelias etiikan ja moraalin tutkimuksessa. Alkusysäyksen filosofialle ja käsitetutkimukselle antaa von Wrightin mukaan "hämmennys", hämmennys joidenkin sanojen merkitysten suhteen. Hän ei kuitenkaan usko että sanojen "merkitys voitaisiin tyhjentävästi löytää. Kirjassa sovellettavan metodin tarkoitus ei ole kertoa jonkun sanan merkitystä, "paljastaa sitä". Tämä liittyy niin voimakkaasti metafyysiseen olettamukseen että tietyt etsityt entiteetit ovat olemassa käsitteistä riippumatta, että sitä on vaikea hyväksyä. Moraalifilosofia on ensisijaisesti sanojen käytön tutkimusta ja näiden sanojen (tai käsitteiden) muokkaamista. Etiikka on tärkeää jotta voisimme suunnistaa maailmassa moraalisina toimijoina.

4. Eettiset relevantit käsitteet ovat jaettavissa kolmeen pääryhmään: arvokäsitteisiin, normatiivisiin käsitteisiin ja (filosofisen) antropologian (psykologian) käsitteisiin. Arvokäsitteisiin kuuluvat mm. sellaisia termejä kuin hyvä ja sen vastakohtana paha tai huono. Normatiivisiin käsitteisiin puolestaan kuuluvat ensi sijassa velvollisuuden, luvallisuuden ja oikeuden käsitteet. Kolmas käsiteryhmä puolestaan kattaa sellaiset inhimillisen teon ja toiminnan kannalta sellaiset relevantit käsitteet kuin valinta, harkinta, aikomus, motiivi, aihe ja tahto. Nämä ovat periaatteessa psykologisia käsitteitä ja ne kuuluvatkin filosofisen antropologian alueelle: nämä käsitteet ”viittaavat ihmiseen kokonaisuutena, eivät hänen määrättyihin kykyihinsä, kuten havaitsemiseen, muistiin tai ajatteluun. Ehkä tämä antaisi aihetta kutsua kyseisiä käsitteitä pikemminkin antropologisiksi kuin psykologisiksi ja niiden tutkimista filosofiseksi teoriaksi ihmisestä eli filosofiseksi antropologiaksi.” (von Wright, s. 31)

Näiden kolmen pääryhmän lisäksi von Wright nostaa esille vielä sellaiset epämääräisemmät käsitteet kuin mielihyvä tai onni. Voidaanko mielihyvän ajatella olevan arvokäsite vai psykologinen käsite? Onko mielihyvä ”naturalistinen” vai ”ei-naturalistinen käsite? Luultavasti se on molempia – tai ei kumpaakaan. Tällaiset käsitteet sijoittuvat ensimmäisen (arvokäsitteet) ja kolmannen ryhmän (filosofisen antropologian käsitteet) väliin.

Toiseksi on olemassa käsitteitä, joilla on yhteistä sekä ensimmäisen (arvokäsitteet) että toisen ryhmän (normatiiviset käsitteet) kanssa. Tällaisia ovat esimerkiksi oikea, väärä ja oikeudenmukaisuus. Ne voidaan ymmärtää sekä legaalisessa että moraalisessa mielessä. Legaalinen näkökulma on puhtaan normatiivinen. Voisiko sanoa ”käskevä”? Nämä käsitteet voidaan kuitenkin ymmärtää myös moraalisessa mielessä, joka liittää ne hyvän ja pahan ideoihin ja antaa niille arvoon viittaavan sävyn.

Kolmanneksi on olemassa käsitteitä jotka jollain tavoin kattavat kaikki kolme pääryhmää. Tällainen on ennen kaikkea ”hyveen” käsite ja sen eri luonteenpiirteet: rohkeus, jalomielisyys, ahkeruus, kohtuullisuus, jne. Ne liittyvät antropologisiin käsitteisiin, koska ovat luonteenpiirteeseen liittyviä käsitteitä. Normatiivisia ne ovat siinä mielessä, että ne ovat yhteydessä oikeaa toimintatapaa koskeviin näkemyksiin: esim. rohkeus on paitsi luonteenpiirteen kuvaus, niin myös rohkeaan toimintatapaan kehoittava tai käskevä käsite. Arvokäsitteen aspekti niissä on siksi, että ne liittyvät hyveelliseen ja paheelliseen (on hyveellistä toimia rohkeasti) sekä hyvään ja pahaan.

Tästä horisontista käsin von Wright kertoo kannattavansa moraalin laajaa näkökulmaa (filosofisen antropologian mielessä) vastakohtana kantilaiselle moraalin autonomian käsitteelle, jonka hän kokee hyvin ahtaaksi näkökulmaksi. Moraali liittyy aina myös kysymykseen ihmisluonnosta.

5. Tässä kohtaa von Wright esittää esimerkkejä sanan hyvä moninaisista käyttötavoista. Tästä tulee kirjan nimikin. Termillä ”hyvä” on eri kielissä erilaisia käyttötapoja, esim. hyvyys tai hyvä idea tai käsite (the good) ja hyvinvointi (welfare). von Wright ajattelee että ”hyvällä” voidaan ymmärtää mitä tahansa toiminnan päämäärää sekä halun, toiveen ja tarpeen kohdetta.

Kun puhumme hyvästä puukosta, on kyseessä instrumentaalinen hyvän laji. Hyvä puukko toteuttaa lajinsa mukaista, käyttötarkoitukseen liittyvää hyvää. Ja kun puhumme hyvästä shakinpelaajasta tai hyvästä putkimiehestä, on kyse teknisestä hyvästä. Heillä on jokin erityinen taito tai kyky. He ovat hyviä jossakin.

von Wright sellaiset terveydellisen hyvän käsitteet omana hyvän lajinaan. Kun puhumme tajunnan tai maksan (tai yleensä jonkin elimen) hyvästä, emme käytä sitä teknisessä tai instrumentaalisessa mielessä, vaan ne liittyvät sairauden ja terveyden käsitteisiin, mitkä taas viittaavat hyvinvoinnin käsitteeseen, hyvä maksa on maksa jossa ei ole mitään vikaa: ihminen kykenee toimimaan normaalisti. Hän on hyvinvoiva. Lääke ja liikunta ovat hyväätekeviä (vastakohtana vahingolliselle), koska nämä edistävät ihmisen hyvinvointia.

Hyväätekevä on puolestaan utilitaarisen hyvän alakategoria. Kuitenkin käsite ”hyödyllinen” eroaa ”hyväätekevästä” siinä, että ”hyödyllinen” suosii jotain tiettyä päämäärää tai pyrkimystä yleensä, ”hyväätekevä” taas edistää jonkun olennon (ihmisen) hyvää. Jonkun olennon hyvä on päämäärä vain tietyssä erityisessä mielessä. ”Ajatus jonkun olennon hyvästä tarkoitusperänä on, sikäli kun voin havaita, sama kuin se monien filosofien esittämä ajatus, että on (joitakin) olentoja, jotka ovat päämääriä sinänsä.” (von Wright, s. 36) Moraalisen hyvän voidaan nähdä kiinnittyvän hyvin pitkälti tähän huomioon.

Hedoninen hyvä (hyvä maku, hyvä tuoksu, mukava asento) on yksi hyvän muoto. Kun hyödyllinen ja hyväätekevä viittaavat siihen mitä ihminen tarvitsee, liittyy hedoninen hyvä siihen mistä ihminen nauttii. Hedonisella hyvällä on useita alalajeja, mutta kuitenkin näitä alalajeja yhdistää käsite ”mielihyvä”. Hedoninen hyvä on aina miellyttävää ja mielihyvää tuottavaa.

6. Hyvän muodot eivät ole yleisen hyvän lajeja, ei ole olemassa mitään sellaista Hyvän ideaa (Platon), jonka variaatioita muut hyvän lajit olisivat. Näin sen vuoksi, että ”hyvien asioiden muunnelmat” ovat toissijaisia ”hyvän käsitteen muunnelmiin”. von Wright väittääkin, että ”koska hyvä on luonteeltaan monimuotoinen, voivat mitä erilaisimmat ja erilaatuisimmat asiat olla hyviä” (s. 40). Hyvän muodot eivät ole alisteisia jollekin yleisemmälle hyvän muodolle.

7. Hyvän monimuotoisuus ei johdu hyvän käsitteen epämääräisyydestä tai hämäryydestä, eikä sanan monimielisyydestä. Hyvän muodot eivät myöskään ole analogisten merkitysten vaihtelevuutta. von Wright myös polemisoi Wittgensteinin ”perheyhtäläisyyttä” vastaan: ”hyvä” ei ole perheyhtäläinen käsite. Hyvän käsite näyttäisi eroavan perinteisistä perhekäsitteistä siinä, ettei hyvän käsitteen alaisuuteen synny uusia jäseniä historian saatossa, kuten perhekäsitteissä on tavallista, vaan uudet ”hyvän” käsitteestä erotellut muodot ja alamuodot ovat tuttuja ilmiöitä, joiden välillä on havaittu uusia eroja. Uudet hyvän käyttötavat eivät luo uutta hyvän muotoa vaan löytävät ainoastaan uusia eroja.

8. Moraalinen hyvä ei ole itsenäinen hyvän muoto, vaan muista hyvän lajeista (utilitaarinen, instrumentaalinen, tekninen ja hedoninen) koostuva, ihmisen hyvää koskeva hyvän muoto. ”Moraalinen hyvä ei siis loogisesti ole samalla tasolla muiden tässä erottelemiemme muotojen kanssa. Se on ’toissijainen’ muoto. Mieluummin en puhuisi siitä hyvän erityisenä muotona lainkaan.” (von Wright, s. 48)


Ei kommentteja: