tiistai 23. syyskuuta 2008

Historia, politiikka ja tarinankerronta

(Tehty Tuija Parvikon luentojen pohjalta.)

Hannah Aredtin ajattelussa maailma koostuu kahdenlaisista komponenteista: fyysisistä esineistä sekä puheista, sanoista ja teoista. Sanoilla erityisesti on tärkeä merkitys. Ne tuottavat maailman ihmisten välisen maailman. Totalitarismissa ei ole todellisuutta (maailmaa), koska siellä ei puheaktien ja tekojen muodostaminen ole vapaata. Totalitarismissa ei näin ollen ole politiikkaa. Totalitarismissa tehdä historiaa (joka tarkoittaa Arendtilla yhteistä poliittisten tarinoiden kokoelmaa), koska ei ole politiikkaa, eikä siten myöskään maailmaa. Historia katoaa. (Toisin sanoen: totalitarismissa pyritään oikeuttamaan ideologialla vallitseva järjestelmä ikuiseksi, muuttumattomaksi - ideaaliseksi.)

Arendt ajattelee, että ollakseen merkityksellisiä ja ainutlaatuisia, tulee ihmisten teot kertoa tarinoiksi. Seuraavaksi hieman Arendtin tarinankerronnan käsitteestä:

Arendtille tarinoita voidaan muodostaa ainoastaan jostain, mikä on jo ollut. Tarina on aina jotain mitä kerrotaan jälkeenpäin. Tämä johtuu siitä epäsuhdasta, jonka voimme havaita toiminnan ja sen seurauksien välillä: vaikka toimimmekin intentionaalisesti, ovat toimintamme seuraukset usein arvaamattomia ja ennustamattomia. Tämä ei tarkoita, sitä että ihmisten toiminta olisi jotenkin huonoa, vaan yksinkertaisesti sitä, että ihmiset toimivat maailmassa yhdessä. Ja kun he toimivat maailmassa yhdessä, tulee eri ihmisten intentioiden ja toiminnan kautta muuttuvan ympäristön vuoksi heidän intentioihinsa enemmän tai vähemmän suuria muutoksia. Tärkeätä tässä on huomata, että Arendtilla toimijuus voi olla ainoastaan yksilöllistä. Mitään yliyksilöllistä periaatetta (henki, historia, jne.) tai ryhmäsubjektia (Suomi, EU, Kokoomus, jne.) ei toimijaksi voi mieltää. Arendtilla ei ole yliyksilöllistä toimijaa.

Tarinalla ei Arendtin mukaan ole tekijää (merkityksessä 'author'), koska yksittäinen ihminen ei voi tehdä tekoja ja odottaa että teko tulkitaan tietyllä tavalla. Ihminen ei itse kykene kertomaan omaa tarinaansa. Tarinan sankarin paljastaa ainoastaan 'somebody', joku toinen kuin sankari itse. Sankari on aina Hän. Esimerkiksi Sokrates ei itsessään ollut sankari, ennen kuin Platon ja Aristoteles hänet sellaiseksi kirjoittivat.

"The real story in which we are engaged as long as we live has no visible or invisible maker because it is not made. The only 'somebody' it reveals is its hero, and it is the only medium in which the originally intangible manifestation of a uniquely distinct 'who' can become tangible ex post facto through action and speech. Who somebody is or was we can know only by knowing the story of which he is himself the hero - his biography, in other words; everything else we know of him, including the work he may have produced and left behind, tells us only what he is or was. Thus, although we know much less of Socrates, who did not write a single line and left no work behind, than of Plato or Aristotle, we know much better and more intimately who he was, because we know his story, than we know who Aristotle was, about whose opinions we are so much better informed." - Hannah Arendt, "The Human Condition", s. 186

Ihminen ei oikeastaan voi tietää kuka hän on ennen kuin muut sen hänelle kertovat. Vain ulkopuoliset voivat sen kertoa ja usein myös vasta henkilön kuoltua. Kertomus siitä, "kuka" joku on, on kertomus yksilön ainutlaatuisuudesta. Hän oli joku tietty henkilö. Ei vain kuka tahansa. Tarinaa henkilöstä ei kerrota ihmisen itsensä vuoksi, vaan koko maailman tähden. Vain sellaiset teot joilla on poliittista merkitystä, ovat sankarillisia tekoja.

Pieni huomautus tässä välissä "sankarin" käsitteestä. Hannah Arendt käyttää sankaria siinä merkityksessä, jossa sitä Antiikin Kreikassa käytettiin. Se ei tarkoita sankarillisia tekoja sinänsä tai sankarillisia ominaisuuksia, vaan se "heros" tarkoitti alunperin Troijan sotaan osallistuneita vapaita miehiä, joista kerrottin tarinoita. Sankariudessa on siis olennaista se, että he ovat jättäneet niin vahvan jäljen yhteisöön, että heidän muistoaan halutaan ylläpitää ja heistä halutaan kertoa tarinoita.

Koska toiminnan merkitys paljastuu vasta jälkikäteen (koska ihmiset eivät kykene ennakoimaan tekojensa seurauksia), on tarinankertojalla (Arendtille historioitsija, "his story": tarina kerrotaan "hänestä" - kolmas persoona -, ei "minusta" tai "sinusta") erityinen poliittinen merkitys:

"All accounts told by the actors themselves, though they may in rare cases give an entirely trustworthy statement of intentions, aims, and motives, become mere useful source material in the historian's hands and can never match his story in significance and truthfulness. What the storyteller narrates must necessesarily be hidden from the actor himself, at least as long as he is in the act or caught in its consequences, because to him the meaningfulness of his act is not in the story that follows. Even though stories are the inevitable results of action, it is not the actor but the storyteller who perceives and 'makes' the story." - Hannah Arendt, "The Human Condition", s. 192

Omaelämänkerta on Arendtille mahdottomuus. (Itse olisin tässä kenties eri mieltä: ihminen jatkuvasti muuttuvana voi kertoa oman tarinansa ollessaan teon hetkellä erilainen kuin kerronnan hetkellä.) Omat muistelmat voidaan kyllä kertoa, mutta se on pohjimmiltaan sama asia kuin toisten kertoma tarina. Tarinankertoja on aina jälkiviisas, koska hän tietää enemmän kuin toimija itse. Jälkiviisaus ei tarkoita tässä mitään huonoa, vaan juuri jälkiviisauteen voidaan kiteyttää toiminnan merkitys. Ihmisen koko tarina voidaan puolestaan kertoa vasta kun hän on kuollut.

Konkreettinen esimerkki Arendtin väitteeseen löytyy Eichmannin oikeudenkäynnin todistajista. He usein puhuivat keskitysleireistä ja omista kokemuksistaan mitä sylki suuhun toi. He väittivät olevansa siellä, missä he eivät todellakaan voineet olla, jne. Todistajat eivät tietenkään valehdelleet, vaan holokaustin kaltaisilla traumatisoivilla tapahtumilla on paha taipumus laittaa muisti lujille. Muistikuvat kerrotaan aina omasta perspektiivistä käsin - ja usein epäkronologisesti. Lisäksi traumatisoiviin muistoihin liittyy voimakkaasti torjuntaa, kaunaa ja vihaa (jne.) Ääriesimerkki muistamiseen löytyy holokaustista: uhrit eivät usein edes tienneet mitä heille tapahtui. Heille ei kerrottu minne heidät viedään, eikä vankileireilläkään usein tiedetty, missä Saksaa oltiin. On kertakaikkiaan vaikeaa muista asiat oikein! Tämän Arendt tiesi hyvin ja ottikin sen huomioon tarinankerronan teoriassaan. Juuri muistamisen vaikeuden vuoksi tarvitsemme tarinankertojia (eli historioitsijoita). Historioitsijat voivat luoda/löytää historialliset tapahtumat monista eri lähteistä käsin. Historia konstruoidaan jälkeenpäin.

Historioitsijan jälkiviisaasta näkökulmasta voi kuitenkin olla vaikea ymmärtää ihmisten toimintaa ja motiiveja. (Esim. miksi ihmeessä natsisysteemi pääsi tai pystyi syntymään?)

Arendtin teoriaan täytyy kuitenkin tehdä yksi varaus: kun holokaustin uhrit, vielä joukkomurhan ollessa käynnissä, tajusivat mitä on tapahtumassa, alkoivat he kirjoittamaan omaa tarinaansa papereille ja piilottivat ne maahan. Myöhemmin näitä kirjoituksia on löydetty paljon. Holokaustin uhrit siis ymmärsivät että mikäli natsit onnistuvat, ei ketään jää kertomaan joukkomurhasta. Oman tarinan kirjoittaminen oli kapina tätä ajatusta vastaan. Ihmiset siis jossain määrin pystyvät ennakoimaan historian kulkua ja sitä mihin historioitsijat (eli tarinankertojat) kiinnittävät huomionsa, mutta ainoastaan - tietysti - poikkeusoloissa.

Mikä on tarinoiden yhteys politiikkaan? Arendtilla on tässä mielessään kreikkalainen ideaali ja se millä tavoin antiikin Kreikassa ymmärrettiin elämän tarkoitus. Kreikkalaiset pyrkivät eudaimoniaan, joka tulee sanasta eudaimon. Eudaimon puolestaan tarkoittaa henkilöä joka on elänyt hyvän elämän. Henkilöä, joka elää muista erottuvan elämän. Eudaimonia ei siis tarkoita pelkästään hyvää elämää vaan hyvää elämää ennen kaikkea yhteisön näkökulmasta. Kreikkalaiset ajattelivatkin, että ainoastaan yhteisöllä, muilla ihmisillä on valta tehdä arvostelma siitä, oliko henkilön elämä hyvä vai ei.

Eudaimonin etymologia on tässä mielenkiintoista: se tulee sanasta daimon, joka tarkoittaa eräänlaista suojelusenkeliä. Jokaisella kreikkalaisella uskottiin olevan oma suojelushenkensä tai enkelinsä. Tämän daimonin avulla ihminen voi saavuttaa hyvän elämän, eudaimonian, noudattaen vilpitöntä sisäistä näkemystä siitä, miten tulee elää ja mitä pitää tehdä.

Ja kuten on tullut jo monesti todettua: ihmisen poliittinen merkitys voi paljastua ainoastaan ihmisen jo kuoltua. Tullakseen kuolemattomaksi (eudaimon) tulee ihmisen uhrata oma elämänsä yhteisönsä hyväksi. Tällainen ajatus on peräisin Ateenan vahvasta individualismista ja siihen liittyvästä kuolinkamppailun hengestä. Vapailla ateenalaisilla oli tuolloin valtavat tarve esittää itsensä mahdollisimman sankarillisessa valossa. Tämän vuoksi kreikkalainen poliittinen väittely oli hyvin sotaisaa. Siihen liittyi vahva itsekorostus. Politiikkaa ei Kreikassa pidetty lainsäädäntönä ja asioiden sosiaalisena uusintamisena, vaan arvojen ja uusien esitysten areenana. Ateenalaiset, vaan ei Ateena, on polis. Polis on ihmissuhdeverkko, jossa tärkeää ovat toiset ihmiset, toiminnan todistajat - mahdolliset tarinankertojat. Polis on näin ollen eräänlainen organisoitu, yhteisöllinen muisti, josta syntyy tarinoiden verkko.

"The polis, properly speaking, is not the city-state in its physical location; it is the organization of the people as it arises out of acting and speaking together, and its true space lies between people living together for this purpose, no matter where they happen to be. 'Wherver you go, you will be polis': these famous words became not merely the watchword of Greek colonization, they expressed the conviction that action and speech create a space between the participants which can find its proper location almost any time and anywhere. It is the space of appearance in the widest sense of the word, namely, the space where I appear to others as others appear to me, where men exist not merely like other living or inanimate things but make their appearance explicitly." - Hannah Arendt, "The Human Condition", s. 198-199

Toiminta ja puhe luovat toimijoiden välisen maailman, ja kun näin ei ole, arvostelukyky ja muisti horjuvat, koska ei ole tekoja joista kertoa tarinoita.

"To be deprived of [the space between men] means to be deprived of the reality, which, humanly and politically speaking, is the same as appearance. To men the reality of the world is guaranteed by the presence of others, by its appearing to all; 'for what appears to all, this we call Being,' and whatever lacks this appearance comes and passes away like a dream, intimately and exclusively our own but without reality." - Hannah Arendt, "The Human Condition", s. 199 (tummennukset minun)

Ei kommentteja: