maanantai 15. syyskuuta 2008

Hannah Arendt, totuus, politiikka ja vapaus

(Tehty Tuija Parvikon luentojen pohjalta.)

En kirjoita tässä Hannah Arendtin suhteesta Martin Heideggeriin, joka johti siihen, että Arendt hakeutui psykiatrin ja eksistenssifilosofin Karl Jaspersin oppiin. Tämä korostaisi Hannah Arendtin toiseutta naisena suhteessa Martin Heideggeriin. Arendtilla on myös omaa sanottavaa, paikoitellen jopa mielenkiintoisempaa kuin Heideggerilla. Otettakoon tämä johdanto tekstiini kantana kritisoida sellaista puhetta filosofiasta, jossa tärkeäksi koetaan kulloisenkin ajattelijan elämä ja omituisuudet. Kirjoitan sen sijaan Arendtin käsitystä politiikasta ja demokratiasta totuuden ehtoina.

Arendtin käsitys politiikasta ei torju ristiriitojen välistä taistelua, vaan hän kokee sen jopa olennaisena puhuttaessa politiikasta. Politiikka on ihmisten yhteenkokoontumista, yhteisiä asioita koskevia uusia avauksia. Politiikka ei ole hallintoa, resurssien käsittelemistä, vaan yhdessä toimimista tärkeiden asioiden hyväksi. Politiikka ei ole uusintamista vaan uutuuksien esilletuomista, siihen sisältyy kontingenssi. Tässä Arendt näyttäisi jakavan perinteisen jaottelun yksityisen ja julkisen välillä. Arendt väittää, että ainoastaan maailma voidaan jakaa, yksityisiä kokemuksia maailmasta puolestaan ei voida.

Ihmisten välinen välinen maailma on keinotekoinen. Se syntyy interaktiossa toisten ihmisten kanssa, se syntyy toiminnassa. Maailma on Arendtille "in-between". Se muodostuu väliimme kuin pöytä. Ja kuten pöytä, sekin sekä yhdistää että erottaa ihmisiä. Olemme samassa maailmassa, mutta kuitenkin jotain on välillämme. Tämä on tärkeä huomio. Tällainen ajatus nimittäin näyttäisi edellyttävän demokratiaa, tasa-arvoisuutta ja vapautta totuuden ehtoina. Arendt ajattelee, että poliittinen toiminta on mahdollista vain tasavertaisten kesken (orjan ja isännän välillä ei ole politiikka; ainoastaan alistussuhde). Ilman politiikkaa ei ole maailmakaan. Kun ihmisten ei ole mahdollista toimia yhdessä, he eristäytyvät toisistaan, jolloin maailma ei voi muodostua heidän väliinsä pöydän tavoin. Totalitarismissa ihmiset ajatuvat eristyksiin, ja kuten empiirisistä tutkimuksista käy ilmi, yhteiskunta täyttyy paranoialla, huhupuheilla ja kansalaisten keskinäisellä vihanpidolla. (Vrt. DDR) Jos ei ole maailmaa jota jakaa tasavertaisten kesken, ei voi syntyä realiteettejakaan. Totalitarismissa maailma ei pääse syntymään. Realiteetin taju katoaa ajattelukyvyn mukana.

(Voimme ajatella myös vaihtoehtoisesti C.S. Peircen ajatusta tiedeyhteisöstä eräänlaisena kommunismina, jossa kaikki tieto on yhteisomistuksessa ja vain tieto määrää, ei asema tai varallisuus. Totuuden saavuttaminen näyttäisi siis myös Peircellä vaativan demokraattisen ja egalitaarisen tilan, josta herruus on poistettu.)

Nykykapitalismiin siirrettynä tämä ajatus näyttäisi olevan edelleen hedelmällinen. Kun ihmisten toisaalta eristetään kilpailemaan keskenään, ja julkinen tila kaupallistetaan, ei totuutta pääse syntymään. Ihmiset ei pääse tasavertaisina "saman pöydän ääreen". Voisi olla hedelmällistä yhdistää tämä ajatus marxilaisen filosofian ajatukseen työstä ihmisen antropogenesiksenä. Jos työ inhimillisenä asioita tuottavana voimana vapautettaisiin työnjaosta, ja työn (myös tietotyön) annettaisiin toteutua ihmisissä leikin tai pelin lailla vapaasti, myös totuus toteutuisi. Sama koskee Arendtia. Hänelläkin näyttäisi olevan taipumus antaa totuuden kriteeriksi vapaus. Vain todella demokraattinen, ihmiset omina aitoina yksilöinä yhteen tuova järjestelmä toteuttaa politiikan ja siten myös maailman - totuuden.

Hannah Arendt (1906-1975)

Ei kommentteja: