maanantai 22. syyskuuta 2008

Bernard Lazaren kapina

(Tehty Tuija Parvikon luentojen pohjalta.)

Alain Resnais'n elokuvan "Yö ja usva" (1955) loppupuolella kysytään "Kuka on vastuussa holokaustin kaltaisesta tapahtumasta? Eikö kukaan?" Tähän täytyy tietyin varauksin vastata kyllä. Tietysti ihmisillä on kyky toimia hirmutekoja vastaan. Tietysti jokainen voi sanoa "EI!" joutuessaan tappamaan viattomia ihmisiä. On kuitenkin sanottu Natsi-Saksan poliittisen järjestelmän olleen ns. organisoitua vastuuttomuutta. Yhteiskunta oli siinä määrin hierarkinen, että kaikki kykenivät juutalaisten joukkotuhoon liittyen viittaamaan ylempiinsä: "Minä vain tottelin määräyksiä. En ole vastuussa." Natsit eivät sinällään olleet hirviöitä, mutta kuinka ihmeessä holokausti oli mahdollista?

Menneisyyspolitiikkatutkimus ja varsinkin siihen liittyvä holokaustitutkimus ("Holocaust studies") on onnistunut piilottamaan näköpiiristä muiden kuin juutalaisten joukkomurhan. Vaikka juutalaiset itseasiassa olivat vähemmistö natsien joukkoteurastuksen uhreista. Vankileireille kuolleista 15-20 miljoonasta vain 6 miljoonaa oli juutalaisia. Se, että juutalaisten joukkomurhaa korostetaan (ehkä jopa ylikorostetaan paikoitellen suhteessa muihin uhreihin) johtunee luultavasti siitä, että Hitler niin avoimesti ja aggressiivisesti korosti juutalaisten ali-ihmisyyttä sekä teksteissään että puheissaan. Kuitenkin täytyy muistaa muutkin uhrit.

Natsien olivat vankileiriaspektissa hyvin johdonmukaisia. Aluksi he, tyypillisen diktatuurin tapaan, laittoivat vankileireille ensin kommunistit ja muun opposition. Tämän jälkeen leiereille laitettiin strategisesti vähemmän merkittävät, mutta ideologisesti sitäkin tärkeämmät, ihmisryhmät. Rotuhygienian nimissä leireille laitettiin kaikki kehitysvammaiset, perinnöllisiä sairauksia sairastavat ja mielisairaat. (Natseilla ei ilmeisesti käynyt mielessä se tosiseikka, että sisäsiittoisissa väestöryhmissä, jota natsit arjalaisideologiassaan käytännössä ihannoivat, on todennäköisempää saada perinnöllinen sairaus.) Sairaiden jälkeen leireille lähtivät homoseksuaalit.

Ennen juutalaisia murhattiin 2 miljoonaa romania, mustalaista. Heidän kohtalostaan ei ole julkisuudessa niin vahvasti keskusteltu, johtuen siitä, että romaneita on aina pidetty ikävänä ihmisryhmänä. Romanien murhaaminen ei ole ollut tieteellisesti seksikästä. Ja kun miettii romanivihamielisyyden yleisyyttä Suomessakin, asiasta tuskin koskaan tullaan keskustelemaankaan.

6 miljoonan juutalaisen jälkeen natsien oli tarkoitus tappaa slaavit (mukaan lukien suomalaiset, joita natsit pitivät mongoleina), mutta tähän pisteeseen ei (onneksi) päästy.

Hannah Arendt ihmetteli - juutalaisena - juutalaisten vastarinnan puutetta. Kuten on jo todettu aiemminkin, suuri syy vastarinnan puutteelle oli Arendtin mukaan se, että juutalaisen ajattelun traditioon ei tyypillisesti ollut kuulunut kriittinen poliittinen ajattelu. Juutalaisten emigraatiokin koettiin kovin vähäiseksi. Tästä huolimatta oli yksi juutalainen, jonka Arendt näki hyvin esimerkilliseksi toimijaksi. Hänen nimensä oli Bernard Lazare. Hän nosti esille ajatuksen tietoisesta paariasta. Paarian, syrjityn ihmisryhmän, on tiedostettava oma alistettu asemansa ja noustava kapinaan. (Arendtin sanoin: juutalaisuus on tuotava poliittiselle areenalle.)

Lazare syntyi vahvasti assimiloituneeseen juutalaiseen perheeseen vuonna 1865. Lazare eli hyvin epäpoliittista elämää varhaisen elämänsä, mutta aikakauden antisemitistinen henki pakotti hänet ottamaan vahvan poliittisen asenteen elämään.

1800-luvulla antisemitistisistä kirjoituksistaan kuuluisaksi tullut Eduard Drumont oli tärkeä poliittinen herättäjä. Kun antisemitismi politisoitui, olisi juutalaisten kuulunut järjestäytyä poliittisesti. Juutalaiset olivat ajatelleet antisemitismin olevan jonkinlainen eurooppalaiseen mielentilaan kuuluva ikuinen vitsaus, joka juutalaisten oli vain kestettävä. Perinteinen antisemitismi oli kuitenkin ollut uskonnollisiin oppiriitoihin perustuvaa ja politiikan nykytutkimuksessa on hyvin tärkeää tärkeää erottaa tällainen kulttuurinen antisemitismi poliittisesta, järjestäytyneestä antisemitismistä. Ohjelmallisen antisemitismin tunnuspiirteenä 1800-luvulla oli se, että nämä kykenivät käyttämään hyväkseen juutalaisista leviteltyjä perättömiä huhuja.

Lazare kiinnostui juuri politisoituneen antisemitismin vuoksi juutalaiskysymyksestä. Hän jopa yritti päästä keskusteluyhteyteen Drumont'n kanssa, mutta ajautui keskustelun sijaan kaksintaisteluun tämän kanssa.

Lazare alkoi tämän tapauksen jälkeen tutkia juutalaisuuden historiaa ja oletti naiivisti, ettei juutalaisviha koske hänen kaltaisiaan assimiloituneita juutalaisia, vaan pikemminkin Itä-Euroopan juutalaisten kaltaista "roskasakkia". Tämä hyväuskoisuus uusinsi käsitystä siitä, että Ranskan juutalaiset olisivat jotenkin muita juutalaisryhmiä parempia. Lazaren hyväuskoisuus uusinsi juutalaisyhteisöille tyypillistä hierarkisuutta.

Pian Lazare kuitenkin tajusi, että antisemitismi kohdistuu myös assimiloituneisiin juutalaisiin. Ns. Dreyfus-juttu, jossa juutalaista upseeria syytettiin vakoilusta Venäjän hyväksi, avasi Lazaren silmät. Dreyfusin syyte ja leimaaminen oli antisemitistien tempaus. Päämääränä oli osoittaa juutalaisten epäluotettavuus ja epäisänmaallisuus. Juutalaisista haluttiin päästä eroon Ranskan armeijasta. Jotain vikaa assimiloitumisessa on, mikäli se ei kykene vastustamaan tällaista. Assimilaatiostrategia on yksinkertaisesti huono strategia.

Miksi juutalaisyhteisöissä ei sitten tajuttu strategian heikkoutta? Miksi politiikkaa ei ole traditionaalisissa juutalaisyhteisöissä ollut? Lazare ajatteli, että syy tähän on se, että perinteiset juutalaisyhteisöt olivat olleet vahvan hierarkisia ja epädemokraattisia sekä epäsolidaarisia ja konservatiivisia. Tällainen tilanne on kykenemätön tuottamaan yhteisöön radikaalia, ajantasaista poliittista ajattelua ja analyysia.

Lazare pyrki tarjoamaan tilanteeseen ratkaisun. Lähtökohta oli, että juutalaiset tunnustavat ja tiedostavat oman asemansa alistettuna Paaria-kansana. Tämän jälkeen tuli jakaa vastarinta kahdelle rintamalle: 1) Täytyy hyökätä oman kansan yläluokkaa vastaan ja pyrkiä murskaamaan hierarkia ja 2) Täytyy koota joukot taistelemaan antisemitismiä vastaan. On vaadittava oikeuksia juutalaisina, ei abstrakteina kansalaisina.

Täytyy huomauttaa, ettei Lazare halua siirtää vastuuta kokonaan juutalaisille, vaan hän haluaa vain korostaa, että hyvä ja voimakas poliittinen toiminta lähtee liikkeelle vain ja ainoastaan omasta toiminnasta. Lazaren poliittisen vastuun etiikan mukaan jokaisen ihmisen velvollisuus on vastustaa sortoa parhaimpansa mukaan. Juutalaisyhteisössä ja siionistisessa liikkeessä Lazare jäi kuitenkin vähemmistöön. Miksi? Koska hän oli juutalaiseen valtavirtaan nähden liian radikaali, liian anarkistinen.

Ei kommentteja: