Ilmiö, jota kutsun nimellä 'sunnuntaihumanismi', voidaan kuvailla seuraavasti: ihminen, joka on ensisijaisesti moraalinen olio, ja toteuttaakin tätä ominaisuuttaan varsin tiuhaan tahtiin niin internet-forumeilla kuin sanomalehtien yleisönosastollakin. Sunnuntaihumanisti kauhistelee niin lapsityövoimaa kuin ympäristö-ongelmiakin ja vaatii "päättäjiä tekemään Jotain!" Hänen mieltään häiritsevät niin median viihteellistyminen kuin yhteiskunnan pornoistuminenkin. Sunnuntaihumanistihan katsoo televisiosta ainoastaan YleTeemaa - ja sieltäkin ainoastaan kehitysmaissa tehtyjä elokuvia (koska köyhät ovat niin paljon aidompia ja juurevampia). Etnisten ihmisten musiikki on sunnuntaihumanistin mielestä ihanaa... Niin aitoa ja elämänmyönteistä. Ah... Toisin kuin kaikki tämä länsimainen huttu. Hän on myös kaikkien etnisten ihmisten kaveri - vaikka nämä olisivat ihmisinä kuinka tylsiä, tavanomaisia, konformistisia, rasistisia, kusipäisiä, etc. tahansa. Sunnuntaihumanisti harrastaa vapaa-aikanaan SPR:ä ja flamencoa.
Sunnuntaihumanisti keskittää ylitsevuotavan filantropiansa vapaapäivilleen, jolloin hän on vapaa töistä ja velvoitteista (joita hän tietysti kunnon luterilaisena kunnioittaa suuresti. Kaikille hän toivoo täystyöllisyyttä.) Hän vaatii yhteiskunnallista vastuuta ja inhoaa kaikkea epäsiveää. Hyi, hyi.
Sunnuntaihumanismi muistuttaa ilmiönä entisaikain kukkahattutätiä, mutta sunnuntaihumanisti on kuitenkin täysin sukupuolineutraali termi (naisten ja miesten tasa-arvo ahdistaa sunnuntaihumanistia kovasti) kuten esim. Matti Wuoren tapauksesta näemme. Sunnuntaihumanisti eroaa kukkahattutädistä myös poliittisuudessaan. Suurin osa sunnuntaihumanisteista on nimittäin joko Vasemmistoliiton tai Vihreän liiton jäseniä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) he ovat punaisia kuin puolukat:
"Nykyvasemmisto on puhdas moraalinen tuomari, joka on edustavinaan universaaleja arvoja, hyveen voittokulkua. Se vuokraa muille hyvän ja oikean maatilkkuja. Vasemmistolaisuudessa ei ole yllätyksellisyyttä, taistelua, ylistystä eikä todellista intohimoa. Vasemmisto on ajautunut politiikan nolla-asteeseen. Vasemmistopoliitikota puhuvat moraalista ja kansalaisoikeuksista. He kuulostavat kansakoulunopettajilta, ohjaajilta, managereilta ja taloudenhoitajilta." - Jakke Holvas & Jussi Vähämäki kirjassa "Odotustila - Pamfletti uudesta työstä", s. 174
Sunnuntaihumanisti keskittää ylitsevuotavan filantropiansa vapaapäivilleen, jolloin hän on vapaa töistä ja velvoitteista (joita hän tietysti kunnon luterilaisena kunnioittaa suuresti. Kaikille hän toivoo täystyöllisyyttä.) Hän vaatii yhteiskunnallista vastuuta ja inhoaa kaikkea epäsiveää. Hyi, hyi.
Sunnuntaihumanismi muistuttaa ilmiönä entisaikain kukkahattutätiä, mutta sunnuntaihumanisti on kuitenkin täysin sukupuolineutraali termi (naisten ja miesten tasa-arvo ahdistaa sunnuntaihumanistia kovasti) kuten esim. Matti Wuoren tapauksesta näemme. Sunnuntaihumanisti eroaa kukkahattutädistä myös poliittisuudessaan. Suurin osa sunnuntaihumanisteista on nimittäin joko Vasemmistoliiton tai Vihreän liiton jäseniä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) he ovat punaisia kuin puolukat:
"Nykyvasemmisto on puhdas moraalinen tuomari, joka on edustavinaan universaaleja arvoja, hyveen voittokulkua. Se vuokraa muille hyvän ja oikean maatilkkuja. Vasemmistolaisuudessa ei ole yllätyksellisyyttä, taistelua, ylistystä eikä todellista intohimoa. Vasemmisto on ajautunut politiikan nolla-asteeseen. Vasemmistopoliitikota puhuvat moraalista ja kansalaisoikeuksista. He kuulostavat kansakoulunopettajilta, ohjaajilta, managereilta ja taloudenhoitajilta." - Jakke Holvas & Jussi Vähämäki kirjassa "Odotustila - Pamfletti uudesta työstä", s. 174
3 kommenttia:
Sunnuntaihumanisti on selvästi liberalistinen lässyvasuri! Asiallinen huomio kyllä. Ja Matti Wuori, kuinka vihaankaan sellaisten uljaiden moralistien paatostekstejä. Argh, argh.
Tosin en tiedä kumpi on pahempi, sunnuntaihumanisti vai koko viikon humanisti.
Tätä kuvaa hyvin yksi lempipätkistäni Sartren Inhosta:
"- Mielestäni ihmisiä ei voi enempää vihata kuin rakastaakaan. Itseoppinut silmäilee minua ylimielisenä ja ikään kuin matkan päästä. Hän mutisee puolittain itsekseen:
- Heitä on rakastettava, heitä on rakastettava...
- Keitä? Näitäkö, jotka istuvat täällä?
- Heitäkin. Kaikkia.
Hän kääntyy katsomaan paria, joka säteilee nuoruuttaan: siinä kaksi joita on rakastettava. Sitten hän heittää pari silmäystä valkotukkaiseen herraan ja lopuksi minuun. Hänen kasvoillaan kuvastuu mykkä kysymys. Pudistan päätäni. Hänen näyttää käyvän minua sääliksi.
- Ette tekään rakasta heitä, sanon ärtyneesti.
- Minäkö, monsieur? Sallinette minun olla toista mieltä.
Hän on jälleen muuttunut kunnioittavaksi sormenpäiteen myöten, mutta hänen katseensa on pilkallinen kuin ihmisen jota jokin seikka tahattomasti huvittaa. Hän vihaa minua. Taipuminen tuon maanikon edessä olisi ollut aivan väärin.
Kysyn vuorostani:
- Te siis rakastatte noita kahta jotka istuvat takanamme?
Hän vilkaisee heitä uudelleen ja sanoo miettivästi ja samalla epäluuloisena:
- Haluatte minun sanovan, että rakastan heitä vaikken heitä tunne. Olkoon niin. Myönnän, etten tunne heitä. Mutta ei kai rakkaus välttämättä edellytä kohteensa täydellistä tuntemista? hän lisää nauraen.
- Miksi sitten rakastatte heitä?
- Näen, että he ovat nuoria, ja rakastan heissä juuri heidän nuoruuttaan. Muun ohella.
Hän keskeyttää ja höristää korvaansa.
- Saatteko selvän heidän puheestaan?
Saanko selvän! Joka taholta henkivän myötätunnon kannustamana mies kertoo kuuluvalla äänellä jalkapallo-ottelusta, jonka hänen joukkueensa on viime vuonna pelannut jotakin havrelaista seuraa vastaan.
- Mies tuntuu kertovan toverilleen jotakin, selitän.
- Niinkö? En erota sanoja. Mutta kuulen äänet. Toinen on lempeä, toinen vakava, On kovin miellyttävää kuunnella niiden vuorottelua.
- Minä valitettavasti kuulen myös sen, mitä he sanovat.
- Mitä he sitten sanovat?
- Esittävät komediaa.
- Komediaa? Ehkä nuoruuden komediaa? Hän kysyy pilkallisesti. - Sallinette minun pitää sitä ansiona. Ei kai komedian esittäminen riitä nuorentamaan ketään heidän ikäisekseen.
Minua ei liikuta hänen pilkkansa. Jatkan:
- Olette heihin selin, ettekä erota heidän sanojaan... Minkä värinen naisen tukka on?
Hän hämmästyy.
- Se on...
Hän vilkaisee heitä jälleen ja sanoo vakaumuksenaan.
-... musta.
- Huomasitteko?
- Mitä?
- Ettette rakasta heitä. Ette varmaankaan olisi tuntenut heitä kadulla. He ovat teille vain symboleja. Heltymyksenne ei suinkaan kohdistu heihin, vaan nuoruuteen, miehen ja naisen väliseen rakkauteen, ihmisääneen.
- Entä sitten? Ovat kai nuo mainitsemanne seikat sentään todellisuutta?
- Eivät, ehdottomasti eivät. Ei ole olemassa nuoruutta, ei kypsää ikää, ei vanhuutta, ei kuolemaa.
Itseoppineen kovat kellervät kasvot kouristuvat ja jähmettyvät; ne kuvastavat yksinomaan paheksumista. Jatkan siitä huolimatta:
- Sama koskee tuota vichyä juovaa herraa. Otaksun teidän rakastavan hänessä hänen kypsää miehuuttaan, ihmistä, joka rohkeasti lähestyy elämänsä iltaa ja huolehtii itsestään ja asioistaan loppuun asti.
- Aivan niin, hän sanoo uhitellen.
- Ettekö näe, että hän on heittiö?
Hän nauraa luullen minun hourivan. Ja jälleen hän vilkaisee vanhan herran kauniita valkoisen tukan kehystämiä kasvoja.
- Mutta vaikka otaksumanne myönnettäisiinkin oikeaksi, miten voitte arvostella häntä yksinomaan hänen piirteittensä perusteella? Eivät kasvot ilmaise mitään ollessa levossa.
Sokeat humanistit! Ja niin puhuvat ja selvät kuin nuo kasvot ovat! Mutta humanistien hauras abstraktinen henki ei ymmärrä yksityisten ihmiskasvojen sisältöä."
(Sartre, Inho, s. 172-174)
Sartren "Inho" oli kyllä äärimmäisen hieno lukukokemus.
Lähetä kommentti