lauantai 2. elokuuta 2008

Minä muutun, filosofia muuttuu

Aloittaessani filosofian harjoittamisen lukion toisella luokalla, olin aivan varma, että "tietysti" ihmisoikeudet ovat ilman muuta luonnolliset, ja että myös demokratia on luonnollinen olotila ihmisyhteisöille. Myös Jumalan olemassaolo oli täysin luonnollinen asia minulle. Kuitenkin jo ensimmäisillä filosofian tunneilla kaikki tämä kyseenalaistui. Ihmisoikeudet ja demokratia kyseenalaistuivat Platonin ja Linkolan kautta. (Kyllä, opettajamme opetti Linkolaa.) Jumalusko Marxin ja Nietzschen kautta.

Kyseenalaistaminen yhdistettynä yksinäisyyteen ja ujouteen johti itselläni kaiken varman katoamiseen ja kuoleman jatkuvaan läsnäoloon. Tuntui banaalilta ja keskiluokkaiselta ajatellakaan mitään muuta tulevaisuuden uraa kuin filosofia. Filosofia maailmankuvan ja maailmankatsomuksen rationaalisena rakentamisena - vastakohtana luterialaiselle indoktrinaatiolle, jonka vuoksi olin jo aiemmin masentunut pahasti rippikouluikäisenä.

Lukion jälkeen olin aivan rikki. Kaikki läheisimmät ihmiset katosivat maailmalle ja jäin yksin kotikaupunkiini vaeltelemaan. Päädyin kotikaupunkini kirjaston vakioasiakkaaksi. Luin paljon. Kuolemanpelossani olin eksynyt jo tutustumaan luonnontieteisiin, erityisesti biologiaan ja fysiikkaan. Ajatuksena oli, että pystyisin pelastamaan itseni kuolemalta bioteknologian avulla. Päädyinkin hyvin pian transhumanististen ajatusten pariin.

Neuroottinen kuolemanpelkoni jatkui hyvin pitkälle tulevaisuuteen. Kaiken kaikkiaan noin 8 kuukautta. Siirtyminen ruumiillisen työn pariin Kemiin pelasti hyvin pitkäksi aikaa minut masennukselta. Myös ajatus armeijaan menemisestä aiheutti sen verran ahdistusta, ettei mieltä painaneet enää abstraktit ja kaukaiset maailmanloppuvisiot auringon sammumisesta ja universumin lämpökuolemasta. Armeijasta en ollut saanut normaalin kansalaisuuden statuksen nimissä lupaa kieltäytyä.

Armeija-ajat olivat filosofisesti köyhät. Luin hiukan Karl Jaspersia ja Kari Enqvistiä. Pääsykoekirjan lukemisesta ei tullut kertakaikkiaan mitään yleisen idiotian ympäröimänä. Minut valtasi fatalismi ja nihilismi. Aloin kuuntelemaan black metallia ja industriaalia. Mielentilastani kertoo hyvin paljon se, että suosikkiyhtyeitäni tuohon aikaan olivat Deicide, Burzum ja Blood Axis. Alistuin maailman pahuudelle, kyllästyin itseeni. En uskonut ikinä olevani mitään merkittävää tai tärkeää. Jatkuva sosiaalinen eristys intissä ja syrjityksi tuleminen armeijatovereideni taholta ei tehnyt mielentilalleni mitään positiivista.

Armeijasta päästyäni muutin suorinta päätä Helsinkiin opiskelemaan filosofiaa Avoimeen yliopistoon. Filosofiani alkoi muotoutua Teemu Mäen taiteen, Kari Enqvistin populaaritieteen ja eksistentialismin näköiseksi. Kiinnostus Marxiin alkoi hiipua, vaikka Marx oli koko ajan ollut motivoimassa minua optimismiin. Enää en jaksanut uskoa mihinkään tai kehenkään. Koko vuosi 2006-2007 Helsingissä oli tältä osin todella synkkää. Filosofiani tärkeimmät tuotokset tuolta ajalta ovat runo "Usko, Toivo, Pelko" ja essee "Nihilistin tunnustuksia". Mielenkiintoni elämään alkoi olla jo niin turhaa, että ensimmäistä kertaa elämässäni tartuin alkoholiin. Ja sitä kyllä sitten menikin. Tammikuusta heinäkuuhun ryyppäsin vähintään kerran viikossa. Usein kolmestikin viikossa. Masentuneisuuteni ja yksinäisyyteni ei ollut millään tavoin yhteensopiva Helsingin tavoin vieraantuneen, tylyn ja kylmän kaupungin maisemaan.

Lukija varmaan kysyy tässä kohdin itseltään: "Mitä tää oikein avautuu? Mikä on tän merkinnän pointti?" Vastaan seuraavaa: kun kesällä 2008 kuulin päässeeni Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan, muuttui mielentilani ohella positiivisempaan ja optimistisempaan suuntaan myös ajatteluni. Aloin jälleen lukemaan kaikenlaista maailmanparannuskirjallisuutta ja kiinnostukseni Marxiinkin syttyi uudelleen. Kiinnostukseni empatiaan, sääliin ja rakkauteen moraalin psykologisina ehtoina nousi myös. Jonathan Gloverin kirja "Ihmisyys" tuli jälleen ajankohtaiseksi.

Tarkoitukseni on ollut herättää kysymys siitä, kuinka paljon suurtenkin filosofien ajattelussa on kyse sellaisista kontingenteista asioista kuin yksinäisyys/sosiaalisuus, masennus/pirteys, jne. Kuinka paljon vaikkapa Nietzschen filosofia olisi ollut erilaisempi mikäli hänen elämänsä erilainen? Ohjaako filosofin rakentama filosofinen systeemi hänen elämäänsä vai hänen elämänsä hänen filosofista systeemiään? Itse arvelisin jälkimmäistä. Filosofiaa ei tietenkään pidä jättää psykologien ja sosiologien tutkittavaksi, sillä heidän tutkimusaluettaanhan filosofia olisi, mikäli asia olisi näin yksinkertainen. On nimittäin myös niin, että ihminen järjellisenä olentona, vaikka hänen järkensä onkin kietoutunut yhteen hänen ruumiinsa kanssa, kykenee ylittämään annetun materiaalisen todellisuuden ja esittämään jotain yleispätevää.

Filosofia on luonnontieteistä poiketen syvästi subjektiivinen ja henkilökohtainen projekti. Sitä ei ainoastaan motivoi henkilökohtaiset intohimot ja henkilökohtainen elämänhistoria, vaan nämä usein antavat ajattelulle muodon - ja joskus jopa sisällön. Analyyttinen filosofia pyrkii ohittamaan tämän tosiseikan ja pyrkiikin luomaan yleisen filosofisen metodin minimoidakseen henkilökohtaisten intohimojen vaikutukset. Analyyttinen filosofia on siis vain yhdenlaisen persoonallisuuden (puritaanisen ja konformistisen) projekti, joka on universalisoitu yleiseksi ja "neutraaliksi" menetelmäksi. Filosofialla on monessa suhteessa käytännöllinen suhde ajattelevaan subjektiin ja yhteisöön jossa tämä subjekti ajattelee. Kuitenkaan tämä käytännöllinen suhde ei ole missään nimessä mitään "ongelmanratkaisuun" liittyvää käytännöllisyyttä, vaan käytännöllisyyttä suhteessa ajattelevan persoonallisuuden luonteeseen. Analyyttinen filosofia pelkää henkilökohtaisuutta kun se epäilevästi katsoo kaikkea kaunokirjallisempaa filosofiaa. Analyyttinen filosofia haluaa tasapäistää, pyyhkiä kaiken persoonallisen ja samalla henkilökohtaisen.

Ei kommentteja: