keskiviikko 27. elokuuta 2008

Go West!


En ole mikään kovin suuri John Waynen lännenelokuvien ystävä, vaikka John Fordin "Etsijöistä" pidinkin. Päätin kuitenkin tutustua amerikkalaisen taiteen tärkeimpään suuntaukseen (Clint Eastwoodin mukaan jazzin ohella ainoaan puhtaasti amerikkalaiseen taidemuotoon) ostamalla "John Wayne - DVD Gift Setin". (Hinta 19,95€)* Jotta elokuvista jäisi jotain käteen kirjoitan alustavia pohdintoja niin tänään katsomastani "Rio Grandesta" (John Ford, 1950) kuin lännenelokuvista ylipäänsä - ja varsinkin niiden moraalista.

Lukion filosofian oppikirjassani "Etiikan odysseia" kuvaillaan John Waynen lännenelokuvien hahmoja eräänlaisiksi kantilaisen velvollisuusetiikan ruumiillistumiksi, joille ei henkilökohtainen hyvinvointi tai onnellisuus merkitse tuon taivaallista - ainoastaan ikuisen, rationaalisen moraalilain toteutuminen on tärkeää. Tällainen on myös "Rio Granden" John Waynen näyttelemä everstiluutnantti York.

York on 15 vuotta aiemmin jättänyt perheensä voidakseen toteuttaa velvollisuutensa yhteisöään kohtaan. Kun tämän poika värväytyy hänen joukkoihinsa, joutuu York kohtaamaan menneisyytensä ja velvollisuutensa ahdistavat puolet. Hänen kykynsä rakastaa on kärsinyt Maureen O'Haran näyttelemää vaimoaan kohtaan ja välit omaan poikaansakin ovat viileät. Vaimo ei oikein kunnioita sotilaallista "velvollisuutta" noin muutenkaan. Tämän lisäksi Yorkea uhkaavat villit apache-intiaanit.

"Rio Granden" loppukohtaus on erityisen kiinnostava. Se ylistää protestanttista luottamusta Velvollisuuteen ja Lakiin - Jumalalliseen moraaliin, joka tulee aina voittamaan saastaisen lihan epävarmuuden. Kohtaus on yhtä aikaa sekä (moraalisesti) oksettava että (elokuvallis-esteettisesti) vaikuttava: Yorkin johtamat joukot voittavat intiaanit kirkon suojista käsin. God hates indians too!

Intiaanit ovatkin kaikkien klassisten lännenelokuvien moraalin paljastavat ihmiset. Suuri Velvollisuuseetikko Wayne osoittautuu ainoastaan valkoisen "sivilisaation" rationaalisuuden edustajaksi, jolle sekä naisellinen tunteilu, että punanahkaisten villien eläimellinen älämölö on liikaa - ja siten epäsiveellistä. Ja kuten aina, periamerikkalaiseen tyyliin Järki ja Auktoriteetti voittaa villin emotionaalisuuden.

"Rio Grande" on tyypillinen 1950-1960-lukujen amerikkalainen, kohtuullisen konservatiivinen lännenelokuva. Sen roolijako on selvä: miehet ovat miehiä ja naiset naisia, isä määrää ja poika vikisee. Elokuvien yleisilme on ylevä, harmoninen ja rationaalinen. Mikään ei voita järkeä, universaalia moraalilakia. Ja vaikka ohjaaja John Ford itse koki ajavansa myös intiaanien asiaa elokuvissaan (hän tiesi irlantilaisena miltä tuntuu tulla syrjityksi), ei rasistisilta mielikuvilta voi "Rio Grandea" katsellessa välttyä.

Tämä klassisen lännenelokuvan filosofia alkoi kuitenkin murtua niin italialaisen Sergio Leonen kuin amerikkalaisen Sam Peckinpahin teoksissa. Leonen elokuvat lähenivät usein jopa postmodernismia (vrt. "Huuliharppukostaja", 1968) - molempia ohjaajia yhdistää tietty moraalinen ambivalenssi sekä yleinen relativismi. Leonen dollaritrilogian keskeinen motiivi on raha (lue: pääoma) ja sen liikkeen muodostamat moraaliset positiot. Hyvä ja Paha on relatiivisia seikkoja kuten kaunis ja Ruma. Peckinpahin lännenelokuvat puolestaan haikailevat menneen harmonisen moraalijärjestyksen perään. (Peckinpahin elokuvat ajoittuvat usein Villin Lännen aikakauden loppuun ja modernin yhteiskunnan saapumisen alkuun. Tämä on tärkeä huomio.) Varsinkin Peckinpahin mainio "The Wild Bunch" (1969) keskittää huomionsa yhden ryhmän (miehisen rikollisjoukon) moraalikoodistolle, eikä anna minkäänlaista tilaa yleisellä, universaalille moraalille. (Tämä on löydettävissä myös Peckinpahilta paljon vaikutteita saaneelta Quentin Tarantinolta, ja varsinkin tämän "Reservoir Dogs" (1992) elokuvasta.)

"The Wild Bunch" on myös äärimmäisen väkivaltainen elokuva, ja sitä syytettiinkin nihilismistä elokuvan julkaisuaikana. Peckinpah oli kuitenkin Vietnamin sodan vastustaja ja halusikin elokuvissaan pikemminkin purkaa inhimillisen väkivaltaisuuden niin sanotun katharsiksen avulla. Hän halusi, että ihminen puhdistaa itsensä väkivallasta elokuvasalissa pikemminkin kuin Hanoissa. Tässä mielessä sekä Peckinpah että Leone vain ilmaisevat oman aikansa moraalista epäjärjestystä.

Verrattuna nykypäivän "lännenelokuviin", 60-luvun lännenelokuvissa sen sijaan on ylipäänsä jokin moraali tai filosofia. 2000-luvun lännenelokuvat, kuten muutkin elokuvat, keskittyvät lähinnä leikittelemään aihepiirillään ironisesti ja tekemään kliseistä entistä näyttävämpiä. Tästä suuntauksesta on karmeimpina esimerkkeinä kenties Barry Sonnenfeldin kaamea "Wild Wild West" (1999). Toinen lännenelokuvan selkeä trendi nykypäivänä on Kevin Costnerin kaltaisten ohjaajien patrioottis-pateettiset lännenspektaakkelit - tästä mainioita esimerkkejä ovat Lawrence Kasdanin "Wyatt Earp" (1994) ja Kevin Costnerin "Open Range" (2003). Ainoa poikkeus näistä trendeistä näyttäisi olevan westernkonkari Clint Eastwood, jonka elokuva "Unforgiven" (1993) oli onnistunein western moniin vuosikymmeniin.

Kts. myös:
-Elitistin artikkeli Sam Peckinpahista.
-Suomen Länkkäriseura


-----------------------

*Ostin kyseisen Wayne-boksin lisäksi Hitchcockin varhaistuotantoa esittelevän "The Hitchcock Collection - The Early Years Of Master Of Suspense" boksin (17,95€). Se sisältää samat elokuvat kuin oheisessa linkissä, paitsi viimeinen "Number Seventeen" (1932) on suomalaisessa boksissa korvattu elokuvalla "Foreign Correspondent" (1940). "Hitchcock: The Early Years"- dokumenttia ei sitäkään suomiboksista löydy.

Ei kommentteja: