sunnuntai 31. elokuuta 2008

Todd Solondz

Maailma on groteski. Ihmiset sairaita ja yhteiskunta kiero. Näin ainakin, mikäli uskomme elokuvaohjaaja Todd Solondzia. Hänen elokuvansa ovat pinnalta katsoen samankaltaisia keskiluokkaisen valkoisen amerikan kritiikkejä kuin vaikkapa P.T. Andersonin "Magnolia" (1999) tai Sam Mendesin "American Beauty" (1999) - sekä tietysti mainio TV-sarja "Mullan alla" (2001-2005). Solondzin elokuvat eivät kuitenkaan ole liberaaleja. Toisaalta ne eivät myöskään ole konservatiivisiakaan. Solondzilla ei ole elokuvissaan minkäännäköisiä kulttuuris-eettisiä iskulauseita, eikä moraalia yleensäkään. Hän pyrkii murskaamaan paitsi amerikkalaisen, valkoisen keskiluokan, niin myös heidän liberaalit ja "radikaalit" vastustajansa.

Elokuvan "Storytelling" (2001) ja varsinkin sen ensimmäinen puolisko on paljastava. Siinä sekä kehitysvammaisuuden mukanaan tuoma sympatia kyseenalaistetaan että myytti mustan miehen ylivoimaisesta seksuaalisesta kyvykkyydestä osoitetaan toteen. (Vaikka ei tietystikään niin kuin rasistit toivoisivat.) Kehitysvammainen opiskelijapoika jättää tyttöystävänsä, koska on suuttunut pahan päiväisesti, saatuaan suoran tuomion suurelta mustalta kirjallisuuden opettajalta: "tarinasi on lattea ja kliseinen... siitä huolimatta että olet kehitysvammainen. Vammasi ei tuo tekstiisi mitään lisä-arvoa. Se on huono." Tyttöystävä ajautuu epätoivossaan baariin, missä törmää mustaan opettajaansa. Opettaja raiskaa tytön. Lopuksi tyttö kirjoittaa kokemuksistaan novellin kirjallisuudenkurssilleen. Opettaja tyrmää tekstin epärealistisena ja rasistisena - muut oppilaat yhtyvät opettajan kritiikkiin.

Kyseinen elokuva on siitä järkyttävä, että se ei aseta perinteisiä heikkouksia (kehitysvamma) tai liberaalin hyssyttelyn kohteita (musta ihonväri) merkeiksi puhtaudesta ja hyvyydestä. Pikemminkin tämä aiheuttaa päähenkilölle, joka on ilmiselvä hömppäliberaali, "sunnuntaihumanisti", ongelmia: tämä ei uskalla kieltäytyä peppuseksistä opettajansa kanssa, jotta ei vaan leimautuisi rasistiksi.

Se, mikä kyseisessä elokuvassa on olennaista, on se, että Solondz ei pyri antamaan mitään positiivista moraalista sanomaa elokuvissaan. Hän ainoastaan pyrkii murskaamaan ja kritisoimaan koko moraalia kokonaisuudessaan. Hänelle moraali on ihmisen perinpohjaisen kieroutuneisuuden siloittelua. Esimerkiksi pedofiilin symppaaminen elokuvassa "Happiness" (1998) pelkkää pyrkimystä rehelliseen kuvaan ihmisestä. Ihminen ei ole Solondzille ensisijaisesti moraalinen vaan seksuaalinen olento. Moraali on Solondzin elokuvissa pelkkää pintaa, joka kätkee taakseen ihmisten halujen monimuotoisuuden.

Mutta koska Solondzin elokuvat sijoittuvat useinmiten amerikkalaiseen keskiluokkaan, on niiden tulkitseminen kyseisen yhteiskuntaluokan kritiikiksi luonnollista. Valkoinen keskiluokka tuottaa kieroutuneen ihmisyyden. Tämä voisi olla ns. kriittinen tulkinta Solondzin elokuvista. Ns. nihilistinen tulkinta puolestaan ottaa kaiken elokuvissa nähdyn ihmisyyden totuudellisena kuvauksena, ja näkee ettei ihmisyys kertakaikkiaan ole kovinkaan herkullinen asia. Se ei niin sanoakseni ole "lasten katseltavaa". Mielenkiintoista tässä on, että se, mihin tulkintaan päätyy, riippuu täysin katsojan omista arvoista.

Oli miten oli, pahaa Todd Solondzin tuotanto kuitenkin suurimmalle osaa ihmiskunnasta tekee.


“The movies I make are not friendly or polite. I don’t think movies have the obligation to be. I think that’s for real life. In movies, I like to be provoked. Not in a cheap, sensationalistic way, but in the best way. I want to be moved in a way that forces me to reevaluate or reconsider my preconceptions. When you go to the movies, you’re asked to relate to a very attractive protagonist who says and does the right things and maybe even behaves heroically. So you walk out of the movie having made this identification and feeling so much better about yourself. There’s this great, fantastic, narcissistic high. But when you go to one of my movies, you’re not going to get that narcissistic high. I’m not there to pat you on the back. I bristle at any kind of complacency." - Todd Solondz

Hans Richter, Marcel Duchamp & John Cage



Marcel Duchampin kohtaus Hans Richterin elokuvasta "Dreams that money can buy". Kohtaukseen musiikin on säveltänyt John Cage.

perjantai 29. elokuuta 2008

4’33

Usein kuulen naureskeltavan John Cagen teoksella "4'33". Sanotaan sen todistavan nykytaiteen omituisuuden, naurettavuuden tai jopa vaarallisuuden. Angtisia humanisti-intellektuelleja lukuunottamatta suurin osa ihmisistä on raivon partaalla kuullessaan puhuttavan nykytaiteesta - ja sama pätee puheeseen Cagen kuuluisimmasta teoksesta. Cagen teoksen filosofinen ulottuvuus on itselleni sen kaikkein kiintoisin ulottuvuus. Esteettinen ja filosofinen kietoutuvat niin tiukasti yhteen ettei enää voida erottaa Buddhaa Heideggerista, eikä Tyhjyyttä Aineesta.

Aloittaessani filosofian opiskelun, olin kuolla naurusta kun luennoitsija Sami Pihlström ehdotti reiän filosofiaa mahdolliseksi gradun aiheeksi opiskelijoille. Hymyni hyytyi pian, ja varsinkin luettuani Heideggeria ymmärsin, kuinka olennainen kysymys reiästä onkaan. Myös Cagen teos voidaan tulkita reiän filosofiaksi.

Kuten Heidegger, myös Cage ontologisoi teoksessaan Tyhjyyden. Musiikkia ei ole vaan ainoastaan hiljaisuus. Hiljaisuus on musiikki. Hiljaisuus tuottaa musiikin kuten tyhjyys tuottaa aineen - ja toisin päin. Kaikkien äänten tasavertaisuus. Satakielen despotismin on loputtava!, huutaa Cage ja päättää protestoida. Protesti etenee hiljaisuuteen, joka lopultakin paljastaa äänen. Hiljaisuus voidaan löytää ainoastaan äänestä, ja ääni hiljaisuudesta.

S. Albert Kivinen kirjoittaa:

"Reiät ovat hyvä esimerkki partikulaarisista aksidensseista: jokainen reikä on jossakin "substanssissa", sukassa tai hampaassa, josta riippumatta se ei voi olla, kun taas substanssi voi olla olemassa ilman reikää; eikä reikiä tietenkään predikoida mistään vaan kontraarit rikkinäisyys ja eheys. Tässäkin voimme muistaa Aristotelesta: "Olla näkevä ei ole näkökyky, eikä olla sokea ole sokeus. Sokeus näet on jokin vajavaisuus, mutta olla sokea on olla puutteellinen eikä puute itse. Sitä paitsi jos sokeus olisi samaa kuin olla sokea, niin molemmat predikoitaisiin samasta. Mutta sokeaksi sanotaan ihmistä, kun taas ihmistä ei suinkaan sanota sokeudeksi." (Cat. 12 a 37–12 b 1) Niin juuri: rikkinäisyys ja eheys voidaan predikoida hampaista tai sukista, mutta hampaita ja sukkia sanotaan "rikkinäisiksi" tai "eheiksi", ei "rikkinäisyydeksi" eikä "eheydeksi". Värillisiä esineitäkin sanotaan "värillisiksi" eikä "väreiksi"."

Cagen teos etenee dialektisesti siten, että tämä nk. "hiljaisuus" ei itseasiassa olekaan hiljaisuutta, vaan teos vihjailee kuulijaa kuuntelemaan teoksen kulloisenkin esitystilanteen ja -tilan äänimaisemaan. Kuten dialektiikassa muutoinkin, myös tässä tulee hiljaisuuden käsitteen ajatella määräytyvän ainoastaan siitä, mitä se ei ole. Nimittäin äänestä. Cagen teos muodostuu aina näistä äänistä. Äänet ovat kuitenkin joka tilanteessa eri, mikä vihjaa tietysti herakleittiseen "kaikki virtaa periaatteeseen". Cage kehoittaa kuulijaa tarrautumaan kiinni ohi virtaavaan hetkeen, ja muodostamaan jokaisesta "4'33":n kuuntelukerrasta ainutlaatuinen eksistentiaalinen, merkityksellinen kokemus. Cage kehoittaa kuulijaa (tai "kokijaa") vapautumaan ikuisen tulemisen virran pyörteisiin.

Tämä esteettis-emansipatorinen idea on nähdäkseni teoksen tärkein oivallus. Parhaiten sen huomaa esimerkiksi silloin kun suuret taidemusiikin instituutiot teoksen esittävät. Tilanne on aina jollain groteskilla tavalla koominen. Aikuinen äijä istuu vakavana pianon äärellä tekemättä yhtään mitään! Myös yleisö on aina kovin, kovin ymmärtäiväisiä Cagen hullutuksia kohtaan. "Ah, nero oli hän säveltäjäksi!" Tällaisessa tilanteessa Cagen anti-institutionaalis-anarkistinen filosofia tulee parhaiten esille. Kuten Marcel Duchampin "Pisuaari"-veistoksen ja "Mona Lisa viiksillä"-maalauksen, myös Cagen "4'33":n tarkoitus on kohdistaa kritiikki nimenomaan taideinstituutioon itseensä, joka määrittelee kriteerit "oikealle kokemukselle". "4'33":n tarkoituksena on vapauttaa katsoja kokemaan maailma taiteena. Se haluaa taiteessa sallitun täydellisen vapauden materialisoituvan ihmisyhteiskunnassa eräänlaiseksi anarkistiseksi utopiaksi, jossa ihmisen kokemus ei enää ole instituutioiden ja valtarakenteiden alistama.

Antakaamme lopuksi mestarin itsensä pohtia teoksensa merkitystä:




keskiviikko 27. elokuuta 2008

Go West!


En ole mikään kovin suuri John Waynen lännenelokuvien ystävä, vaikka John Fordin "Etsijöistä" pidinkin. Päätin kuitenkin tutustua amerikkalaisen taiteen tärkeimpään suuntaukseen (Clint Eastwoodin mukaan jazzin ohella ainoaan puhtaasti amerikkalaiseen taidemuotoon) ostamalla "John Wayne - DVD Gift Setin". (Hinta 19,95€)* Jotta elokuvista jäisi jotain käteen kirjoitan alustavia pohdintoja niin tänään katsomastani "Rio Grandesta" (John Ford, 1950) kuin lännenelokuvista ylipäänsä - ja varsinkin niiden moraalista.

Lukion filosofian oppikirjassani "Etiikan odysseia" kuvaillaan John Waynen lännenelokuvien hahmoja eräänlaisiksi kantilaisen velvollisuusetiikan ruumiillistumiksi, joille ei henkilökohtainen hyvinvointi tai onnellisuus merkitse tuon taivaallista - ainoastaan ikuisen, rationaalisen moraalilain toteutuminen on tärkeää. Tällainen on myös "Rio Granden" John Waynen näyttelemä everstiluutnantti York.

York on 15 vuotta aiemmin jättänyt perheensä voidakseen toteuttaa velvollisuutensa yhteisöään kohtaan. Kun tämän poika värväytyy hänen joukkoihinsa, joutuu York kohtaamaan menneisyytensä ja velvollisuutensa ahdistavat puolet. Hänen kykynsä rakastaa on kärsinyt Maureen O'Haran näyttelemää vaimoaan kohtaan ja välit omaan poikaansakin ovat viileät. Vaimo ei oikein kunnioita sotilaallista "velvollisuutta" noin muutenkaan. Tämän lisäksi Yorkea uhkaavat villit apache-intiaanit.

"Rio Granden" loppukohtaus on erityisen kiinnostava. Se ylistää protestanttista luottamusta Velvollisuuteen ja Lakiin - Jumalalliseen moraaliin, joka tulee aina voittamaan saastaisen lihan epävarmuuden. Kohtaus on yhtä aikaa sekä (moraalisesti) oksettava että (elokuvallis-esteettisesti) vaikuttava: Yorkin johtamat joukot voittavat intiaanit kirkon suojista käsin. God hates indians too!

Intiaanit ovatkin kaikkien klassisten lännenelokuvien moraalin paljastavat ihmiset. Suuri Velvollisuuseetikko Wayne osoittautuu ainoastaan valkoisen "sivilisaation" rationaalisuuden edustajaksi, jolle sekä naisellinen tunteilu, että punanahkaisten villien eläimellinen älämölö on liikaa - ja siten epäsiveellistä. Ja kuten aina, periamerikkalaiseen tyyliin Järki ja Auktoriteetti voittaa villin emotionaalisuuden.

"Rio Grande" on tyypillinen 1950-1960-lukujen amerikkalainen, kohtuullisen konservatiivinen lännenelokuva. Sen roolijako on selvä: miehet ovat miehiä ja naiset naisia, isä määrää ja poika vikisee. Elokuvien yleisilme on ylevä, harmoninen ja rationaalinen. Mikään ei voita järkeä, universaalia moraalilakia. Ja vaikka ohjaaja John Ford itse koki ajavansa myös intiaanien asiaa elokuvissaan (hän tiesi irlantilaisena miltä tuntuu tulla syrjityksi), ei rasistisilta mielikuvilta voi "Rio Grandea" katsellessa välttyä.

Tämä klassisen lännenelokuvan filosofia alkoi kuitenkin murtua niin italialaisen Sergio Leonen kuin amerikkalaisen Sam Peckinpahin teoksissa. Leonen elokuvat lähenivät usein jopa postmodernismia (vrt. "Huuliharppukostaja", 1968) - molempia ohjaajia yhdistää tietty moraalinen ambivalenssi sekä yleinen relativismi. Leonen dollaritrilogian keskeinen motiivi on raha (lue: pääoma) ja sen liikkeen muodostamat moraaliset positiot. Hyvä ja Paha on relatiivisia seikkoja kuten kaunis ja Ruma. Peckinpahin lännenelokuvat puolestaan haikailevat menneen harmonisen moraalijärjestyksen perään. (Peckinpahin elokuvat ajoittuvat usein Villin Lännen aikakauden loppuun ja modernin yhteiskunnan saapumisen alkuun. Tämä on tärkeä huomio.) Varsinkin Peckinpahin mainio "The Wild Bunch" (1969) keskittää huomionsa yhden ryhmän (miehisen rikollisjoukon) moraalikoodistolle, eikä anna minkäänlaista tilaa yleisellä, universaalille moraalille. (Tämä on löydettävissä myös Peckinpahilta paljon vaikutteita saaneelta Quentin Tarantinolta, ja varsinkin tämän "Reservoir Dogs" (1992) elokuvasta.)

"The Wild Bunch" on myös äärimmäisen väkivaltainen elokuva, ja sitä syytettiinkin nihilismistä elokuvan julkaisuaikana. Peckinpah oli kuitenkin Vietnamin sodan vastustaja ja halusikin elokuvissaan pikemminkin purkaa inhimillisen väkivaltaisuuden niin sanotun katharsiksen avulla. Hän halusi, että ihminen puhdistaa itsensä väkivallasta elokuvasalissa pikemminkin kuin Hanoissa. Tässä mielessä sekä Peckinpah että Leone vain ilmaisevat oman aikansa moraalista epäjärjestystä.

Verrattuna nykypäivän "lännenelokuviin", 60-luvun lännenelokuvissa sen sijaan on ylipäänsä jokin moraali tai filosofia. 2000-luvun lännenelokuvat, kuten muutkin elokuvat, keskittyvät lähinnä leikittelemään aihepiirillään ironisesti ja tekemään kliseistä entistä näyttävämpiä. Tästä suuntauksesta on karmeimpina esimerkkeinä kenties Barry Sonnenfeldin kaamea "Wild Wild West" (1999). Toinen lännenelokuvan selkeä trendi nykypäivänä on Kevin Costnerin kaltaisten ohjaajien patrioottis-pateettiset lännenspektaakkelit - tästä mainioita esimerkkejä ovat Lawrence Kasdanin "Wyatt Earp" (1994) ja Kevin Costnerin "Open Range" (2003). Ainoa poikkeus näistä trendeistä näyttäisi olevan westernkonkari Clint Eastwood, jonka elokuva "Unforgiven" (1993) oli onnistunein western moniin vuosikymmeniin.

Kts. myös:
-Elitistin artikkeli Sam Peckinpahista.
-Suomen Länkkäriseura


-----------------------

*Ostin kyseisen Wayne-boksin lisäksi Hitchcockin varhaistuotantoa esittelevän "The Hitchcock Collection - The Early Years Of Master Of Suspense" boksin (17,95€). Se sisältää samat elokuvat kuin oheisessa linkissä, paitsi viimeinen "Number Seventeen" (1932) on suomalaisessa boksissa korvattu elokuvalla "Foreign Correspondent" (1940). "Hitchcock: The Early Years"- dokumenttia ei sitäkään suomiboksista löydy.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Työ vs. ei-Työ

"Työn kritiikki on ollut ansiokasta aina niin kauan kun siinä on kuvattu sitä, mistä pitää vapautua, eli orjuutta. Eväät kuitenkin loppuivat, kun täytyy selittää, mihin pitää vapautua. Tuo “mihin” eli ei-työ on osoittautunut hankalaksi määritellä. Ei-työn toivottomuudesta ovat kirjoittaneet ainakin Georges Bataille ja Jean Baudrillard. Baudrillardin mukaan sellainen kaava, jossa on yhtäältä työ ja toisaalta vapaa-aika, on ainoastaan näennäisesti kumouksellinen kaava. Se tukee vallitsevaa mallia, joka on taloudellinen: käsiteparin kaksoisrakenne vahvistaa viime kädessä työtä toteuttamalla muodollisia instituution ylityksiä ideaalisessa vapaa-ajassa. (Baudrillard 1975: 22 - 25.) Lyhyesti sanottuna vapaa-aika ei ole absoluuttisesti irrallaan työstä, vaan vapaa-aika palvelee työtä. Vapaa-aika on aikaa, jolloin käydään hiukan “lataamassa akkuja”, jotta työtä jaksetaan tehdä paremmin. Bataille kirjoittaa työläisestä: “Hän työskentelee syödäkseen, ja syö työskennelläkseen. Koskaan ei saavu suvereeni hetki, jolloin mikään muu ei merkitse kuin itse hetki.” (Bataille 1991: 199.)

Asetan kuitenkin lopuksi myös itselleni tuon hankalan “työn filosofian” ikuisuuskysymyksen, joka kuuluu: mitä vapaa aika (skhole) eli ei-työ voisi olla? Milloin ihmiselle saapuu ”hetki, jolloin mikään muu ei merkitse kuin itse hetki”, kuten Bataille muotoilee? Milloin ihminen ei ole orja?

Vastaan tähän suoraan, että ei-työ on peliä.

Aristoteleen mukaan toiminta jostakin puutteesta vapautumiseksi on vähemmän arvokasta kuin itseysarvoinen toiminta, johon ei liity mitään puutetta (Aristoteles 1991: 1337b38-42 ja 1989: 1176b33-1177a2; Sihvola 1991: 287). Juuri peli on itseisarvoista toimintaa. Peliä harrastetaan vain sen itsensä takia. Peli on myös ’puutteetonta’. Pelin lumous on juuri siinä, että se tapahtuu aina valmiissa tilassa. Pelaajat tietävät, mistä on kyse, koska säännöt ovat jo selvät. Peli toteutuu myös immanenssissa.”Se on meitä, ei muita varten. Mitä toiset tuolla ulkopuolella toimittavat, se ei liikuta meitä tällä haavaa” (Huizinga 1984: 22). Pelatessa mikään ei muistuta pelin kannalta ulkoisista asioista, mikään ei ylitä peliä. (ks. Holvas 1995.)

Peliä voidaan tarkastella siten, ettei se asetu tai sijoitu näennäisesti kumoukselliseen kaavaan ’työ—vapaa-aika’. Peliä voidaan kenties tarkastella jopa Aristoteleen ymmärtämässä mielessä vapaana aikana, skholena. Ei-työtä pelin muodossa ’tapahtuu’, kun ihminen sitoutuu keinotekoisten sääntöjen järjestelmään, joka sisältää vastuksia ja jännitteitä, joita 2000-luvun työssä ei ole, mutta jotka kuitenkin ovat laadullisesti toisenlaisia jännitteitä kuin perinteiseen työhön sisältyvät vaiva (ponos) elämänpituisena lunastamisena (Weber). Kaavamaisesti edelliseen määritelmään sisältyvät kolme järjestystä voidaan ilmaista seuraavasti: PELI /VAIVA eli perinteinen työ/2000-LUVUN TYÖ."

(Sitaatti on Jakke Holvaksen tekstistä "TYÖ JA EI-TYÖ. TYÖN RAJAT 2000-LUVULLA", Tulevaisuuden näkymiä 4/2000)

Kts. myös: "Guy Debordin aikakäsityksestä"

lauantai 23. elokuuta 2008

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Tahdon riemuvoitto (1935)

Vitsi voi olla vanhentunut, mutta elokuva ei. Google Videossa Leni Riefenstahlin jokseenkin pelottava klassikko kokonaan ilmaiseksi. "Tahdon riemuvoitto" (1935). Taiteen ei tule olla vallitsevan moraalin kertosäe, ja hyvä taide koettelee moraalia ja hermojamme vuosikymmenestä toiseen. Onko Riefenstahlin elokuva siis taidetta? Puhtaassa formalismissa kyllä. Elokuva on teknisesti mitä upeinta kinematografiaa (Bresson), mutta substanssiltaan mitä arvelluttavinta. Tosin samaa voi sanoa rakastamani Sergei Eisensteinin elokuvista. Hänen elokuvansa päätyivät ylistämään bolsevikkivallankumousta - ja samalla elokuvataiteen klassikkokaanoniin. Miksi näin? Eikö Leninin luoma Neuvosto-Venäjä ollut niin "paha" kuin kansallissosialistinen Saksa? Eikö Lenin luonutkin "vankileirein saariston"? Eikö stalinismi - kylmin, julmin, nihilistisin 'sosialismin' muoto - ollutkin Leninin ja siis Eisensteinin elokuvien loogista jatkoa? Miksi meidän tulisi kauhistella "Tahdon riemuvoittoa" eikä Eisensteinin "Lokakuuta"?

Ehkä meidän ei tulisi kuitenkaan nähdä Neuvostoliittoa ja Saksaa erillisinä, vastakohtaisina ilmiöinä, vaan nähdä, kuten Max Horkheimer ja Theodor Adorno, ne saman kulttuurin, saman järjen, valistuksen loogisina konkluusiona. Siellä missä välineellinen järki jyllää, siellä poltetaan kirjoja; ja siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian myös ihmisiä. Holokausti on välineellisen järjen julmin taidonnäyte. Eisensteinin ja Riefenstahlin elokuvat tulisikin nähdä tästä teoreettisesta viitekehyksestä käsin, olkoonkin, että tällöin elokuvia ei arvioida niistä itsestään käsin, mikä tietysti olisi aina taiteentutkimuksessa toivottavaa.

Kun elokuvia (ja taidetta yleisemmin) tutkitaan puhtaasti niistä itsestään käsin, ajaudutaan samankaltaiseen tilanteeseen kuin yksilöpsykologiaan rajoitettu psykologinen tutkimus: jotain olennaista jää puuttumaan - nimittäin sosiaalisuus. Kuten yksilön psyykeen ymmärtämiseen, myös taiteen tutkimiseen tarvitsemme sosiaalisia ja historiallisia näkökulmia täydentämään muita näkökulmia. Taidetta ei voi ymmärtää ilman historiallisuuden ja sosiaalisuuden tajua. Ja vaikka taide onkin jossain määrin historiaa ylittävää, tulee taiteentutkimuksenkin olla ajassaan kiinni, eli kiinnittyä sellaiseen kriittiseen yhteiskuntatieteeseen, jonka päämääräänä kaikkien sortavien rakenteiden poistaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että taiteen tulisi olla moraalisesti "oikealla" puolella, vaan sitä, että taiteelle sallittaisiin kriittinen, moraalin tuhoava ja moraaliin kriittisesti suhtautuva tehtävä. Kriittinen taide on aina moraalitonta.

Tätä ei nyt pidä ottaa Riefenstahlin elokuvan puolustuksena. Tarkoitus on vain antaa osviittaa kysymykseen, joka herää "Tahdon riemuvoittoa" katsellessa: "mitä tästä oikein pitäisi ajatella?"


perjantai 15. elokuuta 2008

Nöyrä kumarrus YleTeeman suuntaan...

Olen jo aiemmin mainostanut kyseistä dokkaria täällä, mutta muistutetaanpas vielä kun YleTeema sen kerran esittää:

"Elokuvan kätketty kieli (K15)

(Pervert's guide to cinema, USA, Itävalta, Hollanti 2006)

Keskiviikkoisin 27.8.2008 alkaen klo 21.10, uusinta su klo 23.45



YLE Teemalla nähtävä kolmiosainen sarja Elokuvan kätketty kieli (The Pervert's guide to Cinema, 2006) vie katsojat riemastuttavalle matkalle läpi muutaman kaikkien aikojen parhaan elokuvan oppaanaan slovenialainen filosofi, psykoanalyytikko ja kulttuurikriitikko Slavoj Zizek.

Zizekin seurassa paneudutaan elokuvan piilotettuun kieleen ja siihen, mitä elokuvat oikeastaan kertovat meistä itsestämme. Zizek tarttuu niin hämmentäväisyydestään kuuluihin David Lynchin filmeihin kuin kääntää päälaelleen kaiken ennestään tiedetyn Hitchcockista.

Sarjassa tutustutaan muun muassa fantasian, todellisuuden, seksuaalisuuden, yksilön, himon ja aineellisuuden käsitteiden mielenkiintoiseen maailmaan. Täydellisen illuusion aikaansaamiseksi ohjelmassa saatetaan palata elokuvien alkuperäisille kuvauspaikoille ja käyttää lavasteita hyväksi.

27.8. 1. osa
Kuinka elokuvan kieli puhuttelee piilotajuntaamme? Slovenialainen filosofi Slavoj Zizek valottaa psykoanalyysin keinoin elokuvan kerronnan tasoja, avausjaksossa mm. Marx-veljesten filmejä ja Hitchcockin "Linnut".

3.9. 2. osa
Slavoj Zizek tutkailee tänään seksuaalisuuden ja fantasian ilmentymiä valkokankaalla esimerkkeinään mm. Tarkovskin "Solaris" ja Hitchcockin "Vertigo". Onko naisen himo uhka miehen identiteetille?

10.9. 3. osa
Mikä saa meidät uskomaan elokuvan luomaan todellisuuteen? Slavoj Zizek puntaroi tänään mm. "Ihmemaa Ozia" ja kertoo illuusion voimasta, joka juuri tekee elokuvien katsomisesta nautinnon."

Linkkejä:

Tera Vadénin mainio artikkeli Zizekin subjektifilosofiasta.

"We are back with the question of how do we know an authentic act. Of course, the answer could be that we do not and can not, but what, then is the point of theoretically separating ethical, authentic acts from ordinary ones? If this can be done only in retrospect, are we not, in fact, engaging in writing a history of the victorious? Žižek's answer in, for instance (2002a: 259), is that an authentic act is an enacted utopia: in and through the act we live as if the utopia was alreadyhere. A revolution is its own ontological proof (2002a: 260). But did not the Germans of 1933, including amongst others Heidegger, experience this elation, the exhilarating and rejuvenating experience of a popular uprising, of utopia in action? Is this enacted utopia not part of the nonnaive explanation for the initial political, economical and military success of Nazism? Georges Bataille (1947a,b, see Surya 2002: 360-362) has set a criterion according to which post-Holocaust (and post-Hiroshima) philosophical anthropology is serious only if it does not paint a picture of humans that are incapable of the Holocaust. In a similar manner, it seems that a serious picture of the Nazi revolution has to be able to account for its utopian dimension, too. In any case, does not the criterion of “enacted utopia” create the same problem of interpretation than the one created by the notion of an authentic act?"

torstai 14. elokuuta 2008

Fear of the body

Transhumanismin voidaan katsoa olevan jälleen yksi tapa jäsentää karteesiolainen filosofia uudessa muodossa. Väitän transhumanismin uusintavan tiettyä myyttiä henkisyyden ylivertaisuudesta ihmisen kehoon verrattuna. Villeimmät transhumanistiset fantasiathan uskottelevat ihmistietoisuuden uploadaamisesta tietokoneelle. Reduktionistinen ajattelukuvio on hukassa ihmisyyden kanssa.

Ihmisen tietoisuushan ei missään nimessä ole pelkästään aivotoimintaa, saati hiukkasten liikettä, vaan vaatii toteutuakseen ympäristön. Ihmisen tietoisuus on sellainen kuin ympäristö, missä se kehittyy. Elämme jo nyt eräänlaisessa simulaatiossa (Jean Baudrillard), spektaakkelissa (Guy Debord), missä ihmisen tietoisuus syntyy kiiltävän viihdeteollisuuden läpitunkeman median kautta. Olemme jo nyt läpikotaisin vieraantuneita itsestämme. Transhumanismi ainoastaan haluaa kehittää yhteiskunnan, jossa ihmiskeho on unohdettu, ja siten myös ihmispersoona. Transhumanismi ei ole mitään humanismia ensiksikään. Jo nyt ihmiskeho on alistettu eräänlaiseen mielen tyranniaan: koko kapitalistinen riiston koneisto perustuu kehon halveksuntaan, sielun ylemmyyteen. Kun kehon merkitys kielletään, kielletään myös kivun ja tuskan merkitys. Kielletään tuntoaistimus; kielletään elämän aistimisen tuottama olemassaolon kokemus.

Transhumanismi on pelkkä patriarkaalinen robottidildo, joka penetroituu ihmisyyteen räjäyttäen sen vapaaksi ruumiin kahleista - vain tuodakseen ihmissielun osaksi virtuaalista keinotodellisuutta, jossa suurin eettinen ongelma on tylsyys. Kuinka saada aika kulumaan ikuisuudessa? Kuinka keksiä kaikkea kivaa tekemistä koko loppu ikuisuudeksi? Äiti, keksi mulle tekemistä!

Transhumanismi haluaa materialisoida liberalismin abstraktin ihmisen. Toteuttaa kivuttoman ihmisyyden, toteuttaa elämättömyyden. En halua kieltää teknologiaa, mutta sen haluan kieltää, että kokemuksestamme tulee teknologia - tai teknologinen sovellutus. Transhumanismi haluaa reduktionismistaan huolimatta eristää ihmisen ja maailman toisistaan. Teknologia, joka alistaa luonnon, alistaa myös ihmisen. Teknologia, joka erottaa ihmisen maailmasta, tekee ihmisestä maailmattoman, sisällyksettömän zombien, joka ei kykene toteuttamaan subjektiivisuuttaan.

Ja tiedän: voinhan aina valita, haluanko olla kuolemattomana ruumiillinen vai ruumiiton. Tällä ei kuitenkaan ole väliä, jos koko valinnan taustalla on ajatus reduktionistisesta karteesiolaisuudesta. Valinnasta tulee valinnan pakko. Ihmispersoona trivialisoidaan, vieraantuneisuus toteutuu. Spektaakkeli työntyy itsensäkin läpi. Transhumanistinen utopia toteuttaa spektaakkelin spektaakkelin, metaspektaakkelin - kaksinkertaisen vieraantumisen. Paitsi tämän, niin myös sen vuoksi, että transhumanismi kuvittelee saavuttavansa Utopian, on se Dystooppinen filosofia. Utopia toteutuessaan on epähistoriallinen tyrannia, joka ei anna tilaa historialle - eikä siten myöskään muutokselle: vapaudelle.

Ja myönnän: en osaa tämän paremmin kritisoida transhumanisteja näyttämättä naiivilta. Ihmisyys kuitenkin on olennaisesti ruumiillista ja biologista. Jos pyrimme kokonaan eroon biologiasta, menetämme jotain olennaista ihmisyydestä.

keskiviikko 13. elokuuta 2008

The Prophecy has been fulfilled

Pian aloitan toisen vuoden yliopistossa. Kivaa&Jännää. Wissenarbeit macht frei! Filosofiaa, sosiologiaa ja saksaa (tuleva tutkija tarvitsee...) luvassa. Ehkä myös naistutkimusta ja psykologiaa. Elämänkatsomustietoa nyt ainakin... Mut saa nyt nähdä. Ehkä jatkan myös kirjallisuuden opiskelua. U never know.

Ps. Liityin juuri n. minuutti sitten - vihdoin ja viimein - Aseistakieltäytyjäliittoon. Hyvää illanjatkoa ja alkavaa syksyä arvoisat lukijat!


Kasvoton kuolema
kyyhkysten vankina
kaipasi keijukaispoikia
unelmien kannibaaleja
Kenties
myös
syksyn vaatevuoria

Kasvoton kuolema
bordellin vintillä
kostutti tyttöjen viuhkoja
ahmien kretonkihameita
Sekä
- uuu -
vaatien LSD-koneita

Sirhan Sirhan kameralla murhas kuvan Kennedystä
Yksinäisen ratsastajan kanssa kinas Leninistä
Jäykkä perse, lamaantuneet
haukkas paskaa kuppilassa
kellokortti niskan päällä hotkas sopan minuutissa
Aivokoppa tuleen syttyi uuden vallan ammuksista
Palokunta kuseen hukkui
letkut repes nivuksista

Kasvoton kuolema
Systeemin vieraana
pieruaan punastuu, häpeilee
uutisten rinnalla kalpenee
Sitten
myös
puukkonsa mekkoon tempaisee

Sirhan Sirhan vankilassa maalas kuvan Stalinista
Yksinäisen ratsastajan kanssa kinas ohjuksista
Pressanlinnan päällä nousee patsas julma paskalortin
Eduskunta pöytää nuijii, iskee
kuka sulkee portin
Tuhat suurta mulkunpäätä lähtee pakoon komeroista
Linnut huutaa
katsokaapa pallit roikkuu kitaroista

- Suomen Talvisota 1939-1940, "Kasvoton kuolema" -

tiistai 12. elokuuta 2008

Sunnuntaihumanismi

Ilmiö, jota kutsun nimellä 'sunnuntaihumanismi', voidaan kuvailla seuraavasti: ihminen, joka on ensisijaisesti moraalinen olio, ja toteuttaakin tätä ominaisuuttaan varsin tiuhaan tahtiin niin internet-forumeilla kuin sanomalehtien yleisönosastollakin. Sunnuntaihumanisti kauhistelee niin lapsityövoimaa kuin ympäristö-ongelmiakin ja vaatii "päättäjiä tekemään Jotain!" Hänen mieltään häiritsevät niin median viihteellistyminen kuin yhteiskunnan pornoistuminenkin. Sunnuntaihumanistihan katsoo televisiosta ainoastaan YleTeemaa - ja sieltäkin ainoastaan kehitysmaissa tehtyjä elokuvia (koska köyhät ovat niin paljon aidompia ja juurevampia). Etnisten ihmisten musiikki on sunnuntaihumanistin mielestä ihanaa... Niin aitoa ja elämänmyönteistä. Ah... Toisin kuin kaikki tämä länsimainen huttu. Hän on myös kaikkien etnisten ihmisten kaveri - vaikka nämä olisivat ihmisinä kuinka tylsiä, tavanomaisia, konformistisia, rasistisia, kusipäisiä, etc. tahansa. Sunnuntaihumanisti harrastaa vapaa-aikanaan SPR:ä ja flamencoa.

Sunnuntaihumanisti keskittää ylitsevuotavan filantropiansa vapaapäivilleen, jolloin hän on vapaa töistä ja velvoitteista (joita hän tietysti kunnon luterilaisena kunnioittaa suuresti. Kaikille hän toivoo täystyöllisyyttä.) Hän vaatii yhteiskunnallista vastuuta ja inhoaa kaikkea epäsiveää. Hyi, hyi.

Sunnuntaihumanismi muistuttaa ilmiönä entisaikain kukkahattutätiä, mutta sunnuntaihumanisti on kuitenkin täysin sukupuolineutraali termi (naisten ja miesten tasa-arvo ahdistaa sunnuntaihumanistia kovasti) kuten esim. Matti Wuoren tapauksesta näemme. Sunnuntaihumanisti eroaa kukkahattutädistä myös poliittisuudessaan. Suurin osa sunnuntaihumanisteista on nimittäin joko Vasemmistoliiton tai Vihreän liiton jäseniä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) he ovat punaisia kuin puolukat:

"Nykyvasemmisto on puhdas moraalinen tuomari, joka on edustavinaan universaaleja arvoja, hyveen voittokulkua. Se vuokraa muille hyvän ja oikean maatilkkuja. Vasemmistolaisuudessa ei ole yllätyksellisyyttä, taistelua, ylistystä eikä todellista intohimoa. Vasemmisto on ajautunut politiikan nolla-asteeseen. Vasemmistopoliitikota puhuvat moraalista ja kansalaisoikeuksista. He kuulostavat kansakoulunopettajilta, ohjaajilta, managereilta ja taloudenhoitajilta." - Jakke Holvas & Jussi Vähämäki kirjassa "Odotustila - Pamfletti uudesta työstä", s. 174

perjantai 8. elokuuta 2008

Kuinka Linkola kesytetään?

"Linkolaa lähilukiessa esiin ei nouse järkkymätön loogisuus ja pelkille tosiasioille rakentaminen, vaan johdonmukaisuuden puute ja radikalismina esiintyvä henkilökohtainen tunteilu." (Tapani Kilpeläinen, 42).

"Luonnontiedetaustastaan huolimatta Linkolan eläinpuhe on tunnepuhetta." (Salla Tuomivaara, 31)

"Hän ei havainnoi maailmaa, vaan omaa yksityistä maailmaansa... Linkolan ajattelun perustana on tietty kokemus, erään maailman katoaminen." (Kilpeläinen, 43)

"Linkolan ei tarvitse argumentoida. Hän toteaa, julistaa ja ilmoittaa... Linkolan väitteet eivät ole argumentteja vaan mielipiteitä." (Kilpeläinen, 47)

"...hän esittää henkilökohtaiset arvostuksensa absoluuttisina, maailmasta johdettuina... Pahaa ja rappiollista on se, mikä haraa hänen ihanteitaan vastaan... Käsitys ei ole tieteellinen vaan teologinen: sitä leimaa ikuisuus ja muuttumattomuus." (Kilpeläinen, 50,51,52)

"Viime kädessä ajattelu, havainnointi ja todistelu saavat.. väistyä mystisen näkemisen tieltä." (Kilpeläinen, 58)

"Profeetallisella tuella oma kokemus voidaan universalisoida yleiseksi ihanteeksi." (Ville Lähde, 97)

"Ekologia ei motivoi hänen kirjoittamistaan. Se ei toimi hänen ajatuskulkujensa lähtökohtana, vaan se marssitetaan mukaan, jotta hänellä olisi jotakin, mihin vedota." (Kilpeläinen,42).

"Ihmisten välisestä tasa-arvosta kirjoittaessaan Linkola on raivostuttavimmillaan. Elitismi, köyhien, heikkojen ja sairaiden lyöminen hämmentää." (Tuomivaara, 34)

"Linkolan ajattelun moottorina toimii tietty käsitys maailmasta... Käsitykseen kuuluu muun muassa ajatus agraarielämän toivottavuudesta ja ihmisten epätasa-arvoisuuden ihanne; siihen kuuluu ohjelmallinen solidaarisuuden vastustus ja heikkojen halveksunta... Ekologialla ei ole Linkolan maailmankuvassa muuta virkaa kuin oikeutusten antaminen." (Kilpeläinen, 42)

"On epätodennäköistä, että hänen kuvaamansa kaltaista agraari-Suomea olisi koskaan ollutkaan..." (Inkeri Koskinen, 161)

"Enemmistö, rahvas, on 'aina väärässä' (Linkola 1979, 114) ja 'vain pienet valiovähemmistöt' (Linkola 1979, 22) voivat oivaltaa, mikä kansalle on hyväksi." (Kilpeläinen, 53).

"Linkolan ohjelma haluaa asettaa järkevien (poikkeus)yksilöiden elitistisen (hirmu)vallan, jonka tehtävänä on elonkehän pelastaminen." (Tere Vaden, 104).

"Todennäköisin ekologisen diktatuurin muoto käyttäisi ympäristökriisiä kuihtuvien resurssien omimisen oikeuttamiseen ja pitäisi yllä yskivää tuotannollista koneistoa viimeiseen saakka. Vihollinen ei olisi ympäristötuho vaan muut ihmiset." (Lähde, 101)

"On surkuhupaisaa, että demokratian vastustamista pidetään kansalaisrohkeutena, samalla kun yhteiskunnallisena ongelmana ei ole demokratian liiallisuus vaan sen puute." (Kilpeläinen, 53)

"...Linkolan käsitys siitä, millaista muutosta tarvitaan, on nähdäkseni täysin väärä... Yhteiskuntajärjestelmämme on käytännössä hyvin vähän demokraattinen...Linkolan haikailema autoritäärinen, ylhäältäpäin tapahtuva ohjailu on itse asiassa tyypillistä nykytilalle." (Olli Tammilehto, 177, 178, 179)

"...hänen 'elämänsuojeluohjelmansa' muodostuu juuri siitä, mikä sen olisi tarkoitus estää, siis sorrosta, väkivallasta ja tappamisesta..." (Kilpeläinen, 48)

"Linkolan ajattelua luonnehtii kovuuden ihannoinnin ja vetistelyn yhdistelmä, julmuuden ja sentimentaalisuuden liitto: elonkehää pelastettaessa tunteisiin vetoamisen ainoana tarkoituksena on väkivallan oikeuttaminen." (Kilpeläinen, 55)

"Pentti Linkolan haaste ei piile hänen ajatustensa toimivuudessa. Pikemminkin on kysyttävä, miten hänen tarjoamansa asenteellisuudesta ja älyllisen kurinalaisuuden puutteesta koostuva hölynpöly on voinut mennä täydestä kymmenien vuosien ajan... Ei nimittäin ole niin, että Linkolaa ei ole ymmärretty tarpeeksi. Häntä on ymmärretty aivan liikaa." (Kilpeläinen, 58)


(Sitaatit ovat Tere Vadénin toimittamasta kirjasta "Linkolan ajamana", jonka sain juuri postissa. Herkullinen teos näyttäisi olevan kyseessä - ainakin itseni kaltaiselle, kaikki Linkolan teokset lukeneelle Linkola-entusiastille (toki kriittiselle sellaiselle.) Sitaatit kopsasin Vihreän langan arviosta. Hesarin ja Turun Sanomain arviot kannattaa myös lukea.)

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Jean Baudrillard ja utopian saavuttamisen tragedia



"Amerikka ei kuulu unen eikä todellisuuden vaan hyperreaalisen alueeseen. Amerikan hyperreaalisuus tulee siitä, että se on alusta asti toteutuneena eletty utopia. Täällä kaikki on todellista, pragmaattista. ja kuitenkin unenomaista. Kenties totuus Amerikasta voikin paljastua vain eurooppalaiselle, sillä vain eurooppalainen näkee USA:n malliesimerkkinä täydellisestä simulakrumista, kaikkien arvojen immanenssista ja siirtämisestä todellisuuteen. Amerikkalaisilla itsellään ei sitä vastoin ole mitään simulaation tajua. He edustavat simulaatiota täydellisimmillään, mutta heillä ei ole kieltä sen kuvaamiseksi juuri siksi, että he itse toimivat mallina. Tämän takia amerikkalaiset ovat ihanteellista aineistoa analysoitaessa modernin maailman kaikkia mahdollisia muunnelmia. Yhtä ideaalista aineistoa olivat muuten aikanaan primitiiviset yhteiskunnat. Sama myyttinen ja analyyttinen kiihko, joka sai meitä tänään suuntaamaan katseemme kohti Amerikkaa saman intohimon ja samojen ennakkoluulojen pauloissa." - Jean Baudrillard, "Amerikka", s. 28

maanantai 4. elokuuta 2008

Traaginen utopismi

akrasias,

Kiitos kommentistasi. Ilmeisesti haet tässä takaa jonkinlaista poliittis-eettistä "realismia". Luullakseni... ?

Poliittinen realismi on sikäli ongelmallinen kanta, että se usein tyytyy (tai oikeastaan sen täytyy tyytyä) pelkkään vallitsevaan yhteiskuntaan. Politiikka on tällöin ainoastaan todellisuuden "hyväksymistä" ja siinä operointia. Haittojen minimointia jne.

Itse kuitenkin edustan eräänlaista poliittisen idealismin muotoa, traagista utopismia. Ideana on, että utooppisuus on pyrkimystä sellaiseen yhteiskuntaan, missä ihmistä ei alisteta, eikä ihminen kärsi - tai tule toisten ihmisten toimesta riistetyksi. Tämä on perusteltavissa jo Theodor Adornon materialistisen moraalifilosofian avulla. Adornon mukaanhan moraalisuus on liittyneenä kärsimykseen. Ihminen kykenee samaistumaan toisen ihmisen kärsimykseen ja toimimaan järkensä avulla kärsimyksen poistamiseksi maailmasta. Tämä kärsimyksestä vapaa yhteiskunta on oman traagisen utopismini päämäärä muun yleisinhimillisen emansipaation ohella.

Ajatteluani voi kutsua eräänlaiseksi sekulaariksi teologiaksi, koska selviä yhtymäkohtia kristillisyyden kaltaisiin pelastususkontoihin on nähtävissä.

Oma paratiisini ei kuitenkaan ole metafyysinen taivas, vaan sellainen vapauden tila, jossa ihmisyys toteutuu yhteisöllisesti. Niin kauan kuin tätä päämäärää ei ole toteutettu, niin yhteiskuntakritiikillä on paikkansa. Tämä on ajatteluni utooppinen osio.

Traagisuus tähän utopismiin tulee negatiivisen dialektiikan kautta. Koska utopia on staattinen tila ja todellisuus, historia, on virtaava ja jatkuvasti muuttuva, ei tätä utopiaa ole mahdollisuus koskaan saavuttaa.

"Adornon dialektiikka eroaa [...] Marxin dialektiikasta siinä, että Adornolla dialektiset vastakohdat ovat keskenään samanarvoisia: kaikki, mitä maailmassa on, määrittyy oman negaationsa kautta. Hegelillä dialektisen prosessin päätepiste on identtisyys ja ei-identtisyys ilmenee vain käsitteenä, ei todellisuudessa. Adornolla ei-identtisyys on todellinen mahdollisuus: kaikki voi kääntyä vastakohdakseen. Ei-identtisyyden läsnäolo tekee Adornon dialektiikasta negatiivista. [...] Dialektiikan negatiivisuudessa on oleellista, että todellisuuden olemus on historiallinen prosessi ja että synteesi on staattinen tila, joka on vastakkainen todellisuuden olemukselle. Negatiivinen dialektiikka vastustaa todellisuuden ja filosofian näennäisiä synteesejä." - Anna Halme

Utopia toimii siis kritiikin viittauspisteenä, ei niinkään todellisena, saavutettavissa olevana tilana. Adornon dialektiikka ei siis koskaan edes oleta pääsevänsä utopiaan, vaan pikemminkin pyrkii välttämään dogmaattisuuden ja totalitarismin, johon Leninin marxilaisuus johti, juuri ajattelunsa traagisen elementin vuoksi. Jos utopia saavutetaan, muuttuu se heti ja välttämättä dystopiaksi.

Kommunismikin tulee nähdä tällaisen traagisen utopismin lävitse. Kommunismiin ei koskaan voida päästä, eikä tämän vuoksi mainitsemasi muurahaistutkijan kommentti ole kovin mielenkiintoinen. Palaankin sen sijaan sekulaariin teologiaani.

Kristillisessä ajattelussa toistuva ajatus Uskosta, Toivosta ja Rakkaudesta voidaan tässä kontekstissa nähdä kriitikin motivoivina tekijöinä. Niiden tarkoitus on antaa mieli kaikelle kritiikille, vaikka utopiaa ei voikaan saavuttaa.

Poliittinen realismi ei näin ollen ole juurikaan muuta kuin status quon ylläpitämistä.

Mitä biologisuuteen tulee, niin totta kai ihmisen biologiset rajat tulee ottaa huomioon. Mutta en usko, että kärsimyksestä ja sorrosta vapaa, mutta aktiivinen todellisuus voisi olla millään tavoin uhka ihmiselle biologisena olentona. Pikemminkin päinvastoin. Uskon että juuri sortoa vastustava ajattelu pyrkii toteuttaa ihmisen biologiset tarpeet parhaiten. Liittyyhän siihen nähdäkseni eräänlainen tuskaa (= epätoivottu kipu; kipuun pakottaminen) ja sortoa välttelevä tekijä.

--------------------

Lisäys: ai, niin, kuten tyttöystäväni jo tuossa äsken tokaisikin, ihmisen ja muut eläimet (myös muurahaisen) erottaa historia. Ihmisellä on historia ja toive paremmasta. Muurahaiset ja muut eläimet sen sijaan jo elävät "utopiaansa", eikä niillä sen vuoksi ole toivetta paremmasta. Ihmisellä sen sijaan on kyky kuvitella vaihtoehtoisia todellisuuksia - parempia sellaisia.

Populaarikulttuurin fasistinen luonne esiin dekonstruoituna

"Laibach is [...] known for their cover versions, which are often used to subvert the original message or intention of the song—a notable example being their version of the song ("Live is Life"), by (Opus, an Austrian arena rock band). In this example, Laibach recorded two new interpretations of the song, which they titled Leben Heißt Leben, and Opus Dei. The first of these two interpretations was the opening song on the Laibach album Opus Dei (1987), and was sung in German. The second version, Opus Dei, was promoted as a single, and its promotional video (which used the title "Life is Life") was played extensively on American cable channel MTV. Opus Dei retained some of the original song's English lyrics, but was delivered in a musical style that left the meaning of the lyrics open to further interpretation by the listener. Whereas the original is a feel-good reggae anthem, Laibach's subversive interpretation twists the melody into a sinister, rolling military march. With the exception of the promotional video, the refrain is at one instance translated into German, giving an eerie example of the sensitivity of its lyrics to context."-Wikipedia


sunnuntai 3. elokuuta 2008

Metaetiikan ja filosofisen antropologian oppitunti kapitalistille

Hohhoijjaa...

Oikeistolainen tekee jälleen suuren joukon loogisia että ontologisia virhepäätelmiä. Ensiksin: on jo logiikan alkeissa opetettu, ettei mistään ns. "luonnollisesta" tosiasiasta voi tehdä moraalis-poliittisia johtopäätöksiä. Tätä periaatetta kutsutaan Humen giljotiiniksi. "No ought from is." Siitä, mikä on, ei voi päätellä sitä, miten asioiden tulisi olla. Metaeetikko G.E. Moore kutsui tätä periaatetta naturalistinen virhepäätelmä. Se menee seuraavasti: "P on luonnossa esiintyvä, mitattava asia. Siis: P on hyvä." Loogisesti tämä väite ei ole validi: missä on luonnollisen ja hyvän linkki? Mikä perustelee luonnollisen hyväksi?

Mitä sitä paitsi "luonnollinen" tarkoittaa? Sitä, mikä on ihmisen toiminnasta riippumatonta? Tässä tapauksessa tulisi koko kulttuuri naturalistisen etiikan nimissä tuhota, koska kulttuurihan määritelmällisesti on jotain "luonnosta" poikkeavaa. Luonnollinen on sitä paitsi hyvinkin kontigentti käsite: luonnosta löytyy sekä ns. "itsekästä" (mikä tietysti on antropomorfistinen käsite) käytöstä, että altruistista. Kumpi näistä käyttäytymistavoista on enemmän luonnollinen? Kumpaa pitäisi suosia?

Ja: mikäli toimimme altruistisesti, niin siitähän tällöin jo tulee "luonnollinen" tosiasia, koska sitä maailmassa esiintyy. Jos teemme teon P, tulee teosta P fakta, luonnollinen tosiseikka. Ergo: P on hyvä. (Tämä olisi siis naturalistin johtopäätös.)

Sitä paitsi, kuten aiemmin mainitsin, ihmisyys on määritelmällisesti luonnon välttämättömyyksien ylittämistä. Ihminen kykenee toimimaan "luontonsa" vastaisesti. Tai toisin sanoen: hän kykenee luomaan itselleen uuden, toisen luonnon: tottumuksen, kulttuurin luonnon. Kulttuuri nimittäin ei ole luonnosta erillinen, vaan se on ihmisen, siis luonnonolion, itse tekemää luontoa. Kulttuuri on ainoasta luonnonmateriaalien uudelleenjärjestelemistä järkevämmäksi ja suunnitelmallisemmaksi kokonaisuudeksi. Ihmisyys nimenomaisesti on "epäluonnollista", koska sitä ei "luonnostaan" ole olemassa.

"Käsittääkseni on ihmisen täällä olemisen biologinen tarkoitus levittää omaa geeniperimäänsä mahdollisimman laajalle."

Olemassaololle ei voi olla "luonnollista" tarkoitusta, koska arvot ja normit, ja siis myös olemassaolon tarkoitus, voivat olla ainoastaan inhimmillinen konstruktio, koska ainoastaan ihminen, järjellisenä olentona, kykenee arvioimaan maailmaa normatiivis-moraalisesti. Piste. Opiskele ainakin logiikan ja metaetiikan alkeet, ennen kuin auot päätäsi.

lauantai 2. elokuuta 2008

Maailmanloppu tuli sittenkin

Minä muutun, filosofia muuttuu

Aloittaessani filosofian harjoittamisen lukion toisella luokalla, olin aivan varma, että "tietysti" ihmisoikeudet ovat ilman muuta luonnolliset, ja että myös demokratia on luonnollinen olotila ihmisyhteisöille. Myös Jumalan olemassaolo oli täysin luonnollinen asia minulle. Kuitenkin jo ensimmäisillä filosofian tunneilla kaikki tämä kyseenalaistui. Ihmisoikeudet ja demokratia kyseenalaistuivat Platonin ja Linkolan kautta. (Kyllä, opettajamme opetti Linkolaa.) Jumalusko Marxin ja Nietzschen kautta.

Kyseenalaistaminen yhdistettynä yksinäisyyteen ja ujouteen johti itselläni kaiken varman katoamiseen ja kuoleman jatkuvaan läsnäoloon. Tuntui banaalilta ja keskiluokkaiselta ajatellakaan mitään muuta tulevaisuuden uraa kuin filosofia. Filosofia maailmankuvan ja maailmankatsomuksen rationaalisena rakentamisena - vastakohtana luterialaiselle indoktrinaatiolle, jonka vuoksi olin jo aiemmin masentunut pahasti rippikouluikäisenä.

Lukion jälkeen olin aivan rikki. Kaikki läheisimmät ihmiset katosivat maailmalle ja jäin yksin kotikaupunkiini vaeltelemaan. Päädyin kotikaupunkini kirjaston vakioasiakkaaksi. Luin paljon. Kuolemanpelossani olin eksynyt jo tutustumaan luonnontieteisiin, erityisesti biologiaan ja fysiikkaan. Ajatuksena oli, että pystyisin pelastamaan itseni kuolemalta bioteknologian avulla. Päädyinkin hyvin pian transhumanististen ajatusten pariin.

Neuroottinen kuolemanpelkoni jatkui hyvin pitkälle tulevaisuuteen. Kaiken kaikkiaan noin 8 kuukautta. Siirtyminen ruumiillisen työn pariin Kemiin pelasti hyvin pitkäksi aikaa minut masennukselta. Myös ajatus armeijaan menemisestä aiheutti sen verran ahdistusta, ettei mieltä painaneet enää abstraktit ja kaukaiset maailmanloppuvisiot auringon sammumisesta ja universumin lämpökuolemasta. Armeijasta en ollut saanut normaalin kansalaisuuden statuksen nimissä lupaa kieltäytyä.

Armeija-ajat olivat filosofisesti köyhät. Luin hiukan Karl Jaspersia ja Kari Enqvistiä. Pääsykoekirjan lukemisesta ei tullut kertakaikkiaan mitään yleisen idiotian ympäröimänä. Minut valtasi fatalismi ja nihilismi. Aloin kuuntelemaan black metallia ja industriaalia. Mielentilastani kertoo hyvin paljon se, että suosikkiyhtyeitäni tuohon aikaan olivat Deicide, Burzum ja Blood Axis. Alistuin maailman pahuudelle, kyllästyin itseeni. En uskonut ikinä olevani mitään merkittävää tai tärkeää. Jatkuva sosiaalinen eristys intissä ja syrjityksi tuleminen armeijatovereideni taholta ei tehnyt mielentilalleni mitään positiivista.

Armeijasta päästyäni muutin suorinta päätä Helsinkiin opiskelemaan filosofiaa Avoimeen yliopistoon. Filosofiani alkoi muotoutua Teemu Mäen taiteen, Kari Enqvistin populaaritieteen ja eksistentialismin näköiseksi. Kiinnostus Marxiin alkoi hiipua, vaikka Marx oli koko ajan ollut motivoimassa minua optimismiin. Enää en jaksanut uskoa mihinkään tai kehenkään. Koko vuosi 2006-2007 Helsingissä oli tältä osin todella synkkää. Filosofiani tärkeimmät tuotokset tuolta ajalta ovat runo "Usko, Toivo, Pelko" ja essee "Nihilistin tunnustuksia". Mielenkiintoni elämään alkoi olla jo niin turhaa, että ensimmäistä kertaa elämässäni tartuin alkoholiin. Ja sitä kyllä sitten menikin. Tammikuusta heinäkuuhun ryyppäsin vähintään kerran viikossa. Usein kolmestikin viikossa. Masentuneisuuteni ja yksinäisyyteni ei ollut millään tavoin yhteensopiva Helsingin tavoin vieraantuneen, tylyn ja kylmän kaupungin maisemaan.

Lukija varmaan kysyy tässä kohdin itseltään: "Mitä tää oikein avautuu? Mikä on tän merkinnän pointti?" Vastaan seuraavaa: kun kesällä 2008 kuulin päässeeni Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan, muuttui mielentilani ohella positiivisempaan ja optimistisempaan suuntaan myös ajatteluni. Aloin jälleen lukemaan kaikenlaista maailmanparannuskirjallisuutta ja kiinnostukseni Marxiinkin syttyi uudelleen. Kiinnostukseni empatiaan, sääliin ja rakkauteen moraalin psykologisina ehtoina nousi myös. Jonathan Gloverin kirja "Ihmisyys" tuli jälleen ajankohtaiseksi.

Tarkoitukseni on ollut herättää kysymys siitä, kuinka paljon suurtenkin filosofien ajattelussa on kyse sellaisista kontingenteista asioista kuin yksinäisyys/sosiaalisuus, masennus/pirteys, jne. Kuinka paljon vaikkapa Nietzschen filosofia olisi ollut erilaisempi mikäli hänen elämänsä erilainen? Ohjaako filosofin rakentama filosofinen systeemi hänen elämäänsä vai hänen elämänsä hänen filosofista systeemiään? Itse arvelisin jälkimmäistä. Filosofiaa ei tietenkään pidä jättää psykologien ja sosiologien tutkittavaksi, sillä heidän tutkimusaluettaanhan filosofia olisi, mikäli asia olisi näin yksinkertainen. On nimittäin myös niin, että ihminen järjellisenä olentona, vaikka hänen järkensä onkin kietoutunut yhteen hänen ruumiinsa kanssa, kykenee ylittämään annetun materiaalisen todellisuuden ja esittämään jotain yleispätevää.

Filosofia on luonnontieteistä poiketen syvästi subjektiivinen ja henkilökohtainen projekti. Sitä ei ainoastaan motivoi henkilökohtaiset intohimot ja henkilökohtainen elämänhistoria, vaan nämä usein antavat ajattelulle muodon - ja joskus jopa sisällön. Analyyttinen filosofia pyrkii ohittamaan tämän tosiseikan ja pyrkiikin luomaan yleisen filosofisen metodin minimoidakseen henkilökohtaisten intohimojen vaikutukset. Analyyttinen filosofia on siis vain yhdenlaisen persoonallisuuden (puritaanisen ja konformistisen) projekti, joka on universalisoitu yleiseksi ja "neutraaliksi" menetelmäksi. Filosofialla on monessa suhteessa käytännöllinen suhde ajattelevaan subjektiin ja yhteisöön jossa tämä subjekti ajattelee. Kuitenkaan tämä käytännöllinen suhde ei ole missään nimessä mitään "ongelmanratkaisuun" liittyvää käytännöllisyyttä, vaan käytännöllisyyttä suhteessa ajattelevan persoonallisuuden luonteeseen. Analyyttinen filosofia pelkää henkilökohtaisuutta kun se epäilevästi katsoo kaikkea kaunokirjallisempaa filosofiaa. Analyyttinen filosofia haluaa tasapäistää, pyyhkiä kaiken persoonallisen ja samalla henkilökohtaisen.

perjantai 1. elokuuta 2008

Utooppisen ajattelun puolustus

Näin puhui Räsänen: "By the way - mistä meidän tarkkaan ottaen pitäisi vapautua? Ja onko se ylipäätään mahdollista muuten kuin utopiana?"

Meidän tulisi vapautua kaikista ihmistä alentavista ja ihmisen potentiaalia rajoittavista yhteiskunnallisista tekijöistä. Kaikki sellaiset tekijät, jotka jollakin tavoin estävät ihmisen potentiaalien aktualisoitumista ovat ihmistä alistavia ja siksi vääriä.

Utooppinen ajattelu on kieltävää ajattelua. Kaikki kriittinen ajattelu tarvitsee aina ripauksen idealismia. Idealismi, metafysiikka ja uskonto nimittäin ovat (oikein ajateltuna) pelkkiä mahdollisten maailmojen kuvittelua. "Miten asioiden tulisi olla?" tai "Miten asiat voisivat olla?"

Isaiah Berlinillä olisi tähän tietysti sanottavansa - syyttäisi monoliittisesta ajattelusta. Berlinin mukaanhan utooppisen ajattelun vikana onkin se että utooppisessa ajattelussa nostetaan objektiivisten ja ristiriitaisten arvojen joukosta yksi arvojoukko, joka universalisoidaan. Berlinhän oli pluralisti, ja hänen mukaansa arvot ovat objektiivisia mutta ristiriitaisia keskenään. Esimerkiksi vapaus on ristiriidassa koskemattomuuden kanssa. Berlin kannatti negatiivista vapaskäsitystä ja ajatteli että jos vapaus universalisoidaan, täytyy meidän sallia murhakin. Berlinin argumentti on hyvä, mutta toimii ainoastaan jos sallimme negatiivisen vapauden määritelmän.

Jos sen sijaan argumentoimme, että vapaus on toimintamahdollisuuksien maksimaalisuutta sosiaalisessa kontekstissa, ei ainakaan vapauden tarvitse poistua tavoiteltavien - ja siis universalisoitavien - arvojen luettelosta. Vapaus on mahdollisuutta toteuttaa ihmisyyttään mahdollisimman laajalla skaalalla. Vapauden täytyy myös olla totta kaikille yksilöille tasavertaisesti: kaikilla täytyy olla samat toimintamahdollisuudet käytössään. Esim. kehitysvammaisella tulee olla mahdollisuus käyttää kirjastolaitosta siinä missä ns. "terveidenkin". Sama koskee varallisuuseroja.

Vapaus on siis eräänlaista potentiaalien maksimaalista aktualisoitumista.

"Vai onko nyt niin, että taide itsessään on ideologian viimeinen linnake, joka täytyy murskata, jotta kokisimme todellisuuden niin vapaasti kuin-se-todella-itsessään-on?

Tiettyä mystiikkaa siis."

Taide ei suinkaan ole ideologian viimeinen linnake. Halusin vain korostaa taiteen ideologista luonnetta. Tämän vuoksi ainoastaan taiteen kieltävä "taide", kriittinen kokemustuotanto, voi nousta ideologian yli. (Lue: radikaali avant-garde)

"Haluan vain huomauttaa, että vaikutat minun mielestäni puhuvan ideologiaa vastaan ikäänkuin sen kumoamisen jälkeen saavuttaisimme vapautuksen 'ideologian' - siis uuden ideologisen hegemonian, jota nimitetään 'virhepäätelmällisesti' ja mystifioivasti vapaudeksi."

Ainakin haluaisin ajatella näin. Siis että ideologiasta voitaisiin vapautua. Tämä tuntuisi omasta mielestäni vaativan negatiivisen, kieltävän ajattelun voimaa. Ideologia nimittäin ainoastaan puhuu positiivisesti. Toitottaa vallitsevan todellisuuden hyvyyttä. Täydellinen selänkääntö vallitsevalle yhteiskunnalliselle järjestykselle mielestäni vapauttaa ajattelun ideologiasta.

Ideologiasta vapaa yhteiskunta vaatii fyysisen vapauden ihmiselle. Jos ajattelukin on toimintaa, niin toimintamahdollisuuksien maksimaatio vapauttaa myös ajatuksen.

Vapautettu ihminen = vapautettu kokemus = ideologiaton yhteiskunta. Tämä tietysti pätee ainoastaan jos ideologia määritellään "vääräksi tietoisuudeksi", niin kuin itse Marxia seuraten teen.

Kyky toteuttaa omaa ihmisyyttään vapaasti koskee myös ajattelua ja havaintoa. Havaintokin on toimintaa Marxille, ja luokattomassa ja työnjaosta vapaassa yhteiskunnassa havainnon ja ajattelun yhteiskunnallinen positioituneisuus katoaa, koska järkeä ei tässä ole enää asetettu mihinkään tiettyyn yhteiskunnalliseen muotoon. Eikä Marxille vapautuminen koske ainoastaan työväenluokkaa: työväenluokkahan lakkaa olemasta, vaan nimenomaisesti ihmisen vapautumista, emansipaatiota pakotetusta toiminnan rajoittamisesta - palkkatyöstä. Ja kun havainto ja ajattelukin vapautetaan saavutamme vapaan tietoisuuden, joka kykenee kokemaan maailman täysipainoisesti ja kokonaisvaltaisesti. Todellisuuden oikeaan kokemiseen kuuluu siis vapaus. Vapaus on totuuden ehto. Kun ihmisen tietoisuutta eivät rajoita muut kuin biologiset tekijät, voidaan totuuskin saavuttaa. Ideologia on tästä syystä juuri "väärää tietoisuutta", koska sen alkuperä on aina työnjaossa ja luokkayhteiskunnassa. Vapauden tilassa ihminen ei enää havaitse maailmaa ideologisesti, siis vääristyneesti, vaan täysin vapaasti - siis oikealla tavalla.*

Zizek voisi tietysti heittää tähän kokonaisen arsenaalin vasta-argumentteja. Mutta en mene niihin nyt.

"Mutta täydellistä vapautta ei ole. Eikä myöskään mitään perimmäistä ideologiaa. Sanoo antiikin kyynikko ja kääntää kylkeä tynnyrissään.

On vain minä, minun hyveeni, muut ihmiset ja maailmankaikkeus."

Täydellistä vapautta ei ole. Tämä on totta. Mutta pelkästään tälle tasolle jääminen on myöntävää ajattelua. Pelkkää tosiasiain rekisteröimistä. Kiellon kautta voimme kuitenkin pitää ajattelun liikkeessä. Todellisuuden ja vapauden välinen ristiriita: utooppisen ajattelun oikeutus.

----------

Korjaan: Marxhan ei siis itse käytä ideologiasta termiä "väärä tietoisuus".