sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Tekstejä arkistojen kätköistä, Osa 2


Markiisi de Sadesta


"Niin, mitä luonto välittää jos ihmissuku sammuu tai katoaa maan päältä! Se nauraa miten ylpeästi me uskomme, että kaikki päättyy jos moinen onnettomuus pääsee tapahtumaan! [...] Koko lajimme voisi tuhoutua auringon himmenemättä, ilman huonontumatta ja kaikkeuden kulun menemättä sijoiltaan."

"Oi Lusifer! Sieluni ainokainen jumala, innoita minussa jotakin lisää, herätä sydämessäni vielä uusia hairahduksia ja näet miten niihin heittäydyn!"

Markiisi de Saden "Filosofia budoaarissa" on, näin voin sanoa, paras koskaan lukemani kaunokirjallinen teos. Sen anarkia, kaaottisuus, eroottisuus... koko teoksen ylitsevuotava elämän ja kuoleman rakkaus - vitaalisuus. Se on eurooppalaisen kirjallisuuden (kuten myös pornografian) ylpeimpiä ylilyöntejä. Nietzschen "Näin puhui Zarathustran" ohella se on myös kristillisyyden kauneinta pilkkaa.

Kuten Nietzsche myöhemmin, myös Sade asettuu hyvän ja pahan tuolle puolen - irti moraalista. Kuten Nietzsche, myös "jumalainen Markiisi" nostaa esiin eksistentialismin peruskysymyksen: miten suhtautua kuolemaan? Ja kuten Nietzsche, myös Sade tunnustaa kivun, tuskan ja kuoleman elämän olennaisiksi osiksi. Vastakohtien dialektiikka: nautintoa ei ole ilman tuskaa, emmekä oikeastaan voisi puhua elämästä mikäli kuolemaa ei olisi. Vitalismi: olemassaolonkokemus syntyy kivusta ja kuoleman tiedostamisesta. Tätä myös Kierkegaard tarkoitti puhuessaan "hajamielisestä olemisesta".

Hajamielinen olemassaolo työskentelee abstraktien kysymysten parissa niin, että unohtaa oman olemassaolonsa. Kierkegaardin mukaan kristillinen usko on olemassaolon korkein aste. Kun tiedostamme oman kuolevaisuutemme, tämä tiedostaminen auttaa meitä ymmärtämään jokaisen tekomme merkityksen, ja tuottaa täten voimakkaan olemassaolon kokemuksen.

Itse huomasin kivun ja nautinnon erottamattomuuden armeijassa. Pitkän marssin jälkeen tuntui (huonon yleiskunnon kun omaan) että voisin oksentaa, mutta silti koin suurta nautintoa siitä, että marssi oli vihdoin ohi. Voiko tämän nähdä armeijan hyvänä puolena? Ehkä, mutta itse en niin ajattele.

"Filosofiaa budoaarissa" on rietas teos. Siinä sukurutsakin nähdään luonnonmukaisena tekona, kuten kaikki (kristillisen ideologian näkökulmasta katsottuna) paheet. Tällaiset ylilyönnit kuitenkin tekevät teoksesta klassikon. Klassikon, jolle ei löydy vertaistaan. Anaaliyhdyntä on keskeisin seksin laji, koska se ei tuota elämää. Saden mukaan "se on filosofien ja sankarien nautinto, olisi jumalienkin, elleivät tämän jumalaisen nautinnon osat itse olisi ne ainoat jumalat, joita meidän sopii maan päällä palvoa!"

Väinö Linna ja muut nöyristelevät surkimukset ovat saaneet vuoronsa, milloin koittaa yli-ihmisten, kuten "jumalainen Markiisi", vuoro? Epäilen, ettei kristillisessä nöyristelykulttuurissamme ikinä.

"I don’t believe that there is happiness. In the machinery of nature pain is the prime motivator behind all and nothing can be outside nature. To sentient beings to be is to be in pain. I believe that life consists of pain and relief. Only when both the pain, and the relief we feel when the pain occasionally for a moment ceases, exist, and are of suitable size and in bearable balance, it is possible to find one’s life worth living. The pain is the stone dick of void and all you can do is become a willing pussy - it’ll fuck you anyway." - Teemu Mäki

Ei kommentteja: