sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Satanismista

(Päänaukomista jälleen.)

Kiinnostava kuvio todellakin. Miten ihmeessä kyseinen pariskunta voi olla olemassa? Luulisi heidän edustavan täysin päinvastaisia arvoja. Siinä missä kristillisyys edustaa, tai ainakin sen pitäisi edustaa, empatian, rakkauden ja solidaarisuuden arvoja, satanismi pyrkii nimenomaisesti olemaan näiden arvojen vastakohta.

Satanismi voidaan nähdä eräänlaisena käänteisenä kristillisyytenä. Ainakaan LaVeyn satanismia ei voisi olla ilman kristillisen uskonnon olemassaoloa. Satanismi, on kuten LaVey itsekin totesi, vain äärimmäistä ateismia - kuitenkin eräänlaista "kristillistä" ateismia, koska se voi olla olemassa ainoastaan juutalais-kristillisessä kontekstissa.

"Saatanan kirkko" ja siihen liittyvät maagiset menothan ovat LaVeyn mukaan pelkkää ns. "psykodraamaa". Jokainen satanisti tietää, ettei magia tai mikään vastaava pidä paikkaansa, mutta uskottelevat tietoisesti itselleen päinvastaista. Tämä kuulemma sen vuoksi, että ihmiset tarvitsevat mystiikkaa ja estetiikkaa kokeakseen elämänsä merkityksellisenä.

Satanismihan on, ainakin laveylaisessa muodossa, mitä Saatanan kirkkokin edustaa, eräänlainen pseudofilosofia. LaVeyn oppi on eräänlaista kevyttä vulgaarinietzscheläisyyttä, johon on postmodernin eklektisismin hengessä liitetty kaikkea mahdollista ajattelua niin Ayn Randin, Thomas Hobbesin kuin Niccolo Machiavellinkin teksteistä.

Voisi tietenkin ajatella että satanismin olevan pelkkää ironista uskonnonparodiointia, eikä varsinaista uskontoa ollenkaan. Ns. vasemman käden polun edustajat puolestaan voidaan nähdä lähes puhdasverisinä crowleylaisina okkultistimystikkoina. Suomessa tällaista ajattelutraditiota on edustanut Johannes Nefastos, jonka kirja "Fosforos" (2003) aiheutti allekirjoittaneelle, kenties liiankin tieteelliselle ihmiselle, niin suurta ymmärtämisen tuskaa että jätin teoksen suosiolla odottamaan kirjahyllyyn vuoroaan tulla luetuksi.

Esittelemäsi tapaus kuitenkin kiinnostavalla tavalla kuvastaa aikakautemme tapaa suhtautua uskontoihin. Kuinka tosissaan ihmiset keskimäärin ottavat uskonnot, mikäli on ylipäänsä mahdollista löytää satanistin ja kristityn muodostama avioliitto. Postmodernia ironiaako?

Satanismin taikuus ja riitit koostuvat seremoniallisesta, psykodraaman kaltaisesta, mielialoja hakevasta tunnematkasta sisäisiin "viimeisiin tutkimattomiin korpimaihin", sekä arkipäiväisellä tasolla ilmenevästä kyvystä löytää tavat millä saavuttaa päämääriään erilaisissa tilanteissa. Satanismi on elinvoimaista elämää ihannoiva elämänkatsomus, mihin ei yliluonnollinen hömppä helposti sovi. Satanistille maagisuutta saattaa edustaa vaikkapa jokin myrskyävä operetti, sateen ropina neonvalon välkkeen värittämää nuhjuisen hotellihuoneen ikkunaa vasten, tai vieressä hengittävän elämänkumppanin lumoava sieluun asti uppoava katse. Satanismin ydin on tunnistaa ja etsiä nuo taianomaiset hetket elämässään, ja todella elää ne. Tässä ja nyt, unohtumatta odottamaan "harjoituksen" päättymistä ja "sen oikean elämän" alkamista jonain päivänä. Luoda nahkansa käärmeen tavoin, jättäen menneisyyteen itsetuhoisat kahleet. Juoda elämän maljasta yltäkylläisesti, tarttuen hetkeen kun se kohdalle osuu. Vapaana keinotekoisista rajoitteista, hyvän ja pahan tuolla puolen, kesyttämättömänä maallisessa paratiisissa. Ikiaikaisen pimeän elämänvirran kuohuissa, tuntien sen oudon tyynen myrskyn, mikä kiemurtelee kuin savukkeesta nouseva savu. Tai kenties manata sen esiin täydessä pauhussaan, avata se käärmemäisestä kiepistään. Sillä se tuhatlapsinen lohikäärme, minkä he ovat yrittäneet surmata läpi aikojen, voi yhä hyvin ja on terve, sinussa ja minussa. Terve Saatana!***

Ei kommentteja: