tiistai 1. heinäkuuta 2008

LaCapra, Zizek ja Ideologia

Dominick LaCapra on tunnettu hengenhistorioitsija (vrt. Geistesgesichten), joka teoksessaan "History and Memory after Auschwitz" erottaa muistin ja historian toisistaan. Muistin hän liittää Freudin melankolian käsitteeseen, ja väittää että muistiin liittyy olennaisena osana toisto (elämys). Historia puolestaan on LaCapran mukaan olennaisesti kokemuksellinen asia, historia ja historioitsijat pyrkivät järjellistämään tulemisen virran käsitteellisesti.

Elämyksen ja kokemuksen ero on siinä, että elämys on jollakin tapaa pistemäinen, lyhytaikainen ja sanaton, kokemus on puolestaan käsitteellistetty, järjellistetty elämys.

Elämys jättää meidät mykäksi (juuri sen ei-käsitteellisen luonteen vuoksi), ja tämän vuoksi alamme toistamaan kokeneitamme järkyttäviä tapahtumia (esim. Auschwitz). Toisto synnyttää melankolian - melankolia puolestaan estää järkyttävien kokemusten läpikäynnin, surutyön. Pelkkä asioiden elämyksellinen vatvominen LaCapran mukaan ei riitä, vaan "asioista pitää puhua" jotta ne ratkeaisivat.

LaCapra tekee monien muiden tavoin jaon kahteen muistiin: primaariseen ja sekundaariseen. Primaarinen muisti pyrkii järkyttävän kokemuksen jälkeen asettumaan kiellon ja torjumisen muotoihin, kun taas sekundaarinen muisti on seurausta kriittisestä työstä, jota on tehty primaarista muistia kohtaan. LaCapran mukaan on historioitsijoiden tehtävä suorittaa tämä kriittinen työ.

Tässä onkin LaCapran teorian ongelmakohta: entä jos historioitsijoiden järki on vääristynyttä? Miten voimme ohittaa ideologian historioitsijoihin yhteiskunnallisina subjetkeina vaikuttavana tekijänä? Entä jos järki on välineellistynyt?

Toisaalta: entä jos ajattelemme zizekiläisittäin hieman siihen tapaan, että ideologia itsessään on tietoisuutta? Entä jos kokemuksemme siitä, että olemme toimivia subjekteja, ja muutkin kokemuksemme, on itse asiassa symbolisen järjestyksen, Ison Toisen halua, ja tietoisuutemme, ja itsetietoisuutemme olisikin puutteen täyttymistä. Sitä että subjekti olisi, mutta ainoastaan tyhjyytenä, ja voisi tulla todeksi ainoastaan fantasian muodossa. Tällöinhän ideologisuus olisi tietoisuutta, ei tietoisuuden vastakohta, väärää tietoisuutta. Mitään todellista, ideologian läpi näkevää tietoisuutta ei tällöin edes olisi.

Ideology, to all intents and purposes, is consciousness. Ideology does not "mask" the real—one cannot achieve true consciousness.

Tämän valossa voisi kenties ajatella - hieman ironisesti tosin - että Lenin oli sittenkin oikeassa: ihminen on aina ideologinen olio, tietoisuus on aina ideologista, ja että ainoastaan edistyksellisen ideologian valitseminen voisi tuottaa pelastuksen proletariaatille.

Ideologiakritiikin kannalta [Zizekin teoriassa] tulee keskeiseksi löytää ideologisesta rakennelmasta se elementti, joka representoi sen mahdottomuutta. Totalitaarinen ideologia "tietää" oman mahdottomuutensa ja sulkee sen sisäänsä juutalaisen hahmon avustuksella. - Megafoni

Palaan LaCapran teoriaan: kriittisen teorian kannalta katsoen järjen välineellistyminen on osa ihmistä alistavaa kulttuuria, samoin ideologia. Ideologiakritiikin tehtävänä on lopultakin poistaa ideologian tarpeellisuus. Tämän vuoksi pitäisi ajatella LaCapran teorian olevan kestämätön, juuri sen vuoksi, että se olettaa historioitsijoiden omaavan traumaattisen elämyksen käsittelemiseen jonkin erityisen näkökulman.

Ei kommentteja: