torstai 31. heinäkuuta 2008

Taiteen kumoaminen toteuttamalla se

Räsänen kirjoitti: "Totta. Miten olinkaan saattanut unohtaa juuri Steve Reichin (kuka hän muuten on?)"

Ellei sinua jo asiassa valistettu, Steve Reich on siis minimalistista ja erittäin kokeellista musiikkia tekevä säveltäjä. Mielenkiintoista settiä ainakin omasta mielestäni. Kannattaa tutustua, jos pitää esim. Philip Glassin taikka Michael Nymanin musiikista.

Mutta itse asiaan:

Itse näkisin taiteen käsitteen yhtenä ideologisen merkitsemisen tavoista. Museoissa ja yliopistojen taiteen tutkimuksen laitoksilla määrittelemme "sopivan" kokemuksen. Taide on sitä, mikä tulee esitettäneeksi taideinstituutioiden yhteydessä.

Tämän tilanteen kritiikki on nähdäkseni keskeisenä esim. Marcel Duchampin (ja muiden dadaistien) ja John Cagen taiteessa. Ongelma on kuitenkin se, että heidän teoksensa ovat edelleen "pelkkää" "taidetta" (siis ideologisen taideinstituution sallimaa kokemuksen muotoa). Tämän vuoksi Kansainväliset Situationistit (SI) pyrkivät dadan ja surrealismin tavoin lakkauttamaan taiteen "toteuttamalla se". Tämä tarkoittaa taiteellisen vapauden, joka tähän asti on suljettu taideinstituutioiden sisälle, toteuttaminen arkielämässä. Taiteen ja elämän erottamisen vastustaminen on SI:n kiinnostavimpia pointteja.

Taiteen ja elämän yhdistäminen tarkoittaa eräänlaista aktiivista nihilismiä, jossa taiteellisen mielikuvituksen avulla pyritään tuhoamaan vallitseva järjestys, ja luomaan uusi henkilökohtainen järjestys tilalle. Eräänlaista anarkismia siis.

Marko Pyhtilän, jonka teokseen "Taiteen kritiikki ja kritiikin taide - länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt historia" kannattaa tutustua, mukaan juuri populaarimusiikin traditiossa syntynyt punk oli esimerkki tällaisesta taideinstituution ulkopuolisesta "taiteesta" tai pikemminkin toiminnasta. Punk ei edes pyrkinyt tulemaan tunnustetuksi taiteena. Punk kuitenkin koki kohtalonsa hieman toisesta suunnasta - MTV:n ja muun viihdekoneiston.

Onko siis Situationistien teorian viitekehyksessä mielekästä puhua ollenkaan taiteesta? Nähdäkseni ei. Taide terminä voidaan hylätä porvarillisena käsitteenä historian roskakoriin.

En täysin kuitenkaan allekirjoita situationistien johtopäätöstä. Tämä jo sen vuoksi että mikäli hylkäisimme kaikki ideologiset käsitteet, täytyisi meidän lakata puhumasta kokonaan. Sen sijaan meidän tulee tulla toimeen nykyisellä käsitteistöllämme, ja pyrkiä kumoamaan ideologia sen omilla käsitteillä.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Timantteja jaossa


Hirtetyltä tuli timantti. Kiitän ja kumarran. Nyt on ilmeisesti oma vuoroni listata seitsemän mainiota blogia. Perusteluni ovat lyhyitä ja kuivahkoja - olen krapulassa.

1. Vallankumouksen hedelmiä. Marxia, Deleuze'tä ja anarkiaa. Mainioita huomiota ja komeita valokuvia.

2. Rauno Räsänen: Pragmaattista solipismia. Rauno on hauska, terävä, kohtuuton ja kaunopuheinen miekkonen. Miinuksena loputtomat Fogerty ja CCR-jutut. Ei niitä Rauno jaksa kukaan... :)

3. Käymälä. Sivistynyt ja rönsyilevä blogi. Paikoitellen todella mainioita aforismeja. But what's up with the Russia, dude? Tai, niin no. Kyllä itseänikin Venäjä kiehtoo. Ääretön melankolia.

4. Filosofi valittaa. Toivon ettei opiskelutoverini valitus lopu vaan jatkuu vielä pitkään. Seuratkaa ihmiset ihmeessä tätä blogia.

5. Kapinallisen politiikka. Kapina loppui, mutta arkisto elää. Intti siis todella hioo pahimmat särmät pois. Silti: arkisto on täynnä hyviä huomioita yhteiskunnastamme. Sinne ihmiset siis.

6. Egosentrifuugi. En pitkään aikaan seurannut tätä blogia ollenkaan. Nyt se on taas niin sanoakseni "kuuminta hottia". Tai ei ehkä. Vasarafilosofi Taivaansutta pitää puhutella arvokkaammin.

7. Paholaisen asianajaja valistaa immeisiä huuhaasta ja huru-uskovaisista. Paikotellen suosittelisin PA:ta rajoittamaan luonnontiedeinnostustaan.

----------

Näin toimit:

-Leimaa blogisi ylläolevalla rumalla kuvalla.
-Linkitä plakaatin saapumissuuntaan.
-Nimeä ainakin 7 muuta kuvanpalvontarinkiin ja linkitä niihin.
-Jätä viesti nimeämiisi blogeihin.

lauantai 26. heinäkuuta 2008

Marxilainen tietoteoria Mao Tse-Tungin mukaan


"Puolueemme kaikessa käytännön työssä kaiken oikean johtamisen tulee tapahtua 'joukoilta joukoille'. Tämä tarkoittaa: otetaan kansanjoukkojen ajatukset (hajanaiset ja järjestelemättömät ajatukset) ja keskitetään ne (tutkimuksen kautta ne muutetaan keskitetyiksi ja järjestelmällisiksi ajatuksiksi), sitten mennään kansanjoukkojen luo sekä levitetään ja selitetään näitä ajatuksia siksi kunnes kansanjoukot omaksuvat ne ominaan, pidetään niistä kiinni ja muutetaan ne toiminnaksi ja näiden ajatusten paikkansapitävyys koetellaan tällaisessa toiminnassa. Sitten jälleen kerran keskitetään kansanjoukoilta saadut ajatukset ja jälleen kerran mennään kansanjoukkojen luo niin että ajatuksista pidetään hellittämättä kiinni ja ne toteutetaan. Ja näin edelleen yhä uudelleen ja uudelleen loputtomana spiraalina ajatusten tullessa kerta kerralta oikeammiksi, elinvoimaisemmiksi ja rikkaammiksi. Tämä on marxilaista tietoteoriaa." - Mao Tse-Tung, "Otteita puheenjohtaja Mao Tse-Tungin teoksista", s. 130

perjantai 25. heinäkuuta 2008

Satanismista jälleen

antinist kirjoitti vastineen tekstiini:

Surkuhupaisaa, kun "kenties liiankin tieteellinen ihminen" yrittää tulkita omien filosofisten linssiensä läpi uskontoa, josta ei selvästikään tajua mitään.
Surkuhupaisaa, mutta juuri sen verran, että jaksan kommentoida ja yrittää muotoilla "olisit hiljaa, jos et tiedä mistä puhut" tarpeeksi kauniiseen muotoon.

Vaikka lainaat tekstiisi suoraan rautalangasta väännetyn (ja vielä hyvin kirjoitetun) for dummies - esittelyn aiheesta, pitää silti suoltaa muutamassa kappaleessa pelkistetty, sivistyssanoilla ja kirjailijoiden nimillä kuorrutettu ja täysin metsään menevä "asiantuntijalausunto" satanismista.

Tekstissä esittämäsi satanismin suhde kristinuskoon on ilmeisesti täysin oman päättelysi tulosta, ja virheellinen. Se, että satanismi on syntynyt kristillisen ympäristön keskellä, ei tee siitä millään tavoin riippuvaista kristinuskosta. Väitteet, joiden mukaan "satanismi pyrkii olemaan vain kristinuskon arvojen vastakohta" tai "satanismi voi olla olemassa ainoastaan juutalais-kristillisessä kontekstissa" osoittavat vain sen, että filosofian "tuntemus" ei anna minkäänlaisia valmiuksia keskusteluun uskonnoista.

Satanisti ei tarvitse sen enempää kristinuskoa kuin mitään muutakaan toista uskontoa -tai filosofiaa- määrittämään sitä miten elää ja miten ei. Mikään ei todellakaan kiellä satanistin vinkkelistä kristityn kanssa naimisiin menemistä, varsinkin kun kristittyjen arvot vaihtelevat uskontokunnasta riippuen älyttömästi, saati sitten yksilöiden uskonvakaumuksen taso. Miksi esim. suomalaista satanistia kiinnostaisi vaimon papereissa oleva luterilaisen leima, jos sillä ei ole mitään käytännön merkitystä elämässä? Eri asia jos kristillinen vakaumus on jyrkempi, silloin voidaan miettiä satanistin motivaatioita kyseiseen liittoon, koska sellaiset varmasti löytyvät. Vastausta ei kuitenkaan saada Hobbesilta eikä Machiavelliltakaan, sitä ei saada muualta kuin mieheltä itseltään.

Kyse jutussa on kuitenkin enemmän lasten kasvatukseen liittyvästä (todennäköisesti vielä enemmän siitä, mitä naapurit sanovat)asiasta, ei niinkään kummallisesta arvojen avioliitosta.

Kristinusko edustaa hyvin paljon muitakin arvoja kuin empatia, rakkaus ja solidaarisuus, ja satanistin näkövinkkelistä se ei edusta edellämainittuja lainkaan. Ja varmaan itsekin tajuat, että jos satanisti vastustaisi tuollaisia arvoja, yhteiskunnassa selviytyminen voisi olla melkoisen haastava tehtävä. Rakastaminen on luonnollinen, elämää ylläpitävä vietti, joka ei todellakaan ole kristinuskon omistuksessa. Sensijaan lähimmäisenrakkaus, jota tunnetaan kaikkia ihmisiä, erityisesti vihollisia kohtaan, on luonnoton ja järjetön arvo, joka todellakin on kristinuskon omistuksessa.

Rautalankaa:
Jos ihminen yrittää rakastaa omaa puolisoaan ja perhettään yhtä paljon kuin vihollistaan ja kaikkia muita maailman ihmisiä, hän tekee ensinnäkin rakkauden turhaksi, koska puoliso ja perhe eivät ole mitenkään tärkeämpiä kuin esim. lapsen raiskannut vihollinen; toiseksi hän on täydellisen tekopyhä ajatellessaan moista, rakastaminen ei ole tahdonalaista, jolloin sitä ei voi pakottaa kohdistumaan johonkin, jota vihaa.

Satanisti, joka toteaa rehellisesti säästävänsä rakkautensa niille, jotka sen ansaitsevat, julistaa kyllä toimivansa päinvastaisesti kristilliseen arvoon nähden, mutta ei rakkauteen nähden.

Valitettavasti en jaksa alkamaan korjaamaan jokaista esille ottamaasi pointtia, vaan totean vain lyhyesti että satanismia kommentoimaan lähtiessäsi älä lue Nefastoksia vaan Satanic Bible, sitä saa jo suomennettunakin kirjakaupoista. Lue sen jälkeen lainaamasi teksti uudestaan. Jos olet vielä samaa mieltä kirjoittamasi jutun kanssa, aiheesta ei ole järkeä keskustella enempää.

Pahoittelen aggressiivista tekstiä, tosin oman tekstisi "minä tiedän tämän, näinhän tämä nyt on" -tyyli kerjäsi sitä. Kuitenkin tekstisi selkeästi paras osa oli lopun lainaus.
Satanisteille itsestäänselvästi päättömiä mutta yleisesti vallalla olevia mielipiteitä kuulee vieläkin sen verran, että pitää varmaan aloittaa oma blogi.

----------------------------

Aluksi: olen lukenut "Saatanallisen raamatun" - englanniksi. Tosin tästä tapahtumasta on jo aikaa. Eikä tämä muuta ajatteluani lainkaan. Enkä ole yrittänyt esiintyä asiantuntijana. Oikeastaan Satanic Bible on ainoa teos jonka olen aihepiiristä lukenut. Löytyypä kyseinen teos kirjahyllystänikin. Kyseessä on pikemminkin oma subjektiivinen tulkintani satanismista.

"Tekstissä esittämäsi satanismin suhde kristinuskoon on ilmeisesti täysin oman päättelysi tulosta, ja virheellinen. Se, että satanismi on syntynyt kristillisen ympäristön keskellä, ei tee siitä millään tavoin riippuvaista kristinuskosta."

En tarkoittanutkaan että satanismi on de facto riippuvainen kristinuskosta, mutta historiallisena käsitteenä - ja oppina - se tulee sellaiseksi käsittää. Satanismi on syntynyt kristillisessä kulttuurissa kristillisen kulttuurin reaktiaktiiviseksi vastavoimaksi. Kaikki käsitteet ovat tässä mielessä historiallisia. Niillä on ollut jokin tietty funktio historiallisissa käytännöissä. Ja täytyyhän sinunkin myöntää että jo opin nimi "satanismi" ei voi viitata muuhun kuin kristittyjen saatanaan. Ja toki LaVey luettelee kirjassaan useita saatanan eri nimiä eri kulttuureissa, mutta tämä ei poista laveylaisen satanismin aatehistoriallista taustaa. Sitä, että se historiallisena liikkeenä on voinut syntyä vain länsimaisessa, jälkiteollisessa, postmodernissa kulttuurissa. Satanismilla uskontona tai jonkinlaisena hölynpölyfilosofianakin on tietty historiallinen funktio.

Ja tämä funktio voi selvitä ainoastaan tutkimalla yhteiskunnallisten rakenteiden ja filosofis-maailmankatsomuksellisen ajanhengen muutoksia.

Rautalangasta vääntäen: kuinka ihmeessä satanismi voisi syntyä sellaisessa kulttuurissa missä ei "Saatanaa" käsitteenä tunneta lainkaan? Hiukan hermeneutiikkaa kiukkuiselle satanistille. Käsitteillä on tietty historia, ja käsitteiden merkitys on historiasta löydettävissä. Satanismia ei ole "aina ollut".

"Mikään ei todellakaan kiellä satanistin vinkkelistä kristityn kanssa naimisiin menemistä, varsinkin kun kristittyjen arvot vaihtelevat uskontokunnasta riippuen älyttömästi, saati sitten yksilöiden uskonvakaumuksen taso."

Ei tietystikään. Mutta yleisesti ottaen tällainen tilanne ei - jälleen kerran: historiallisesti - olisi mahdollinen ellemme jo eläisi sekulaarissa, jälkikristillessä maailmassa. Tietysti laajemmassa mittakaavassa voisi sanoa, että tämä on täysin järkevää: kun yhteiskunta sekularisoituu, ja syntyy satanismin kaltaisia filosofioita, niin on myös selvää, ettei kristillisyyden kaltaisilla uskonnoilla ole sellaista painoarvo kuin ennen.

(Täsmennän: pointtini koski siis koko kyseistä kuviota. Kuinka tämä kyseinen avioliitto kristityn ja satanistin välillä on (aate-)historiallisesti mahdollinen?)

Toisaalta tämä sekularisaatio myöskin heikentää kristillisten arvojen painovoimaa, koska - jälleen kerran - historiallisesti kristinusko on ollut hegemonisessa asemassa oleva arvojärjestelmä, jolloin sekularisoituminen iskee pahiten juuri kristittyjen nilkkaan. Eli: myös nykyaikaisen kristityn näkokulmasta satanistin kanssa naimisiin meneminen ei ole mahdotonta. Itselleni tämä avioliitto kumminkin aiheutti hämmennystä. Kenties puhtaasti psykologisista syistä.

Olet varmasti oikeassa mitä puhut satanismin opinkappaleista. Niissä tietämykseni on heikkoa. Näkökulmani ei kuitenkaan ole pelkästään käsitteellinen, vaan ensisijaisesti aatehistoriallinen. Ja sellaisena tulkintani satanismista tulisikin käsittää.

------------------
(Myöhemmin:)

Antinist sanoi: "Koska satanismin määrittely ja lokerointi ulkopuolisten oppien/näkemysten/uskontojen/ihmisten (esim. aatehistoria) ei ole merkityksellistä, en ole miettinyt sen enempää, voiko aatehistoriallista määrittelyäsi (yrittää) perustaa muihin seikkoihin kun satanismin nimeen."

Voi kyllä perustaa. Nimittäin faktuaaliseen tilanteeseen missä LaVeyn satanismi syntyi. Ennen kyseistä historiallista aikakautta ei satanismia kertakaikkiaan oppijärjestelmänä ole voinut olla. Sen sijaan satanismin arvo- ja asennemaailmaa jakavien ajattelijoiden ja ihmisten olemassaoloa en kiellä. Mutta tämä ei vielä tee heistä satanisteja ellemme sorru anakronismiin.

Satanismin tekeminen tällä tavoin epähistorialliseksi on vain pelkkää perustelematonta metafysiikkaa. Satanismikaan ei ole suljettu ympäröivältä kulttuurilta, ja niinpä se jo käsitteenä sisältää kaikki aikakauden henkis-älylliset ilmiöt itsessään olemalla niiden negaatio. Satanismi ja kaikki muutkin uskonnot ja liikkeet ovat tällöin aina sidottuja siihen historian tilanteeseen missä ne ovat syntyneet. Tämän kieltäminen on pelkkää epähistoriallista metafysiikkaa.

torstai 24. heinäkuuta 2008

Jatkokommentti feminismistä

(Jälkikommentti aiempaan kommenttiini.)

"Feministit ajavat pelkkää naisasiaa ja miesten tasa-arvo-ongelmista puhuvat miehet on uhattu tappaa."

Tottakai on feministeiksi julistautuvia naisia, joiden intresseissä on tappaa kaikki miehet tai tehdä mies tarpeettomaksi.

Mutta...

Tällaiset feministit ovat muuttaneet feminismin omalta osaltaan dogmaattiseksi metafysiikaksi - lue: ylihistorialliseksi - ja seuraukset ovat nähtävissä. Käsitteitä tulee soveltaa historiallisesti herkällä tavalla. Nämä feministit tekevät saman virheen mitä objektiiviseen ja "tieteelliseen" marxilaisuuteen (esim. Lenin) tekivät. He tekivät jostain tietystä historiallisesta kamppailusta yleispätevän, ylihistoriallisen näkökulman.

"Ja mielestäni nimenomaan fyysistä ylivaltaa, koska fakta on, että mies on naista "vahvempi" fyysisesti. Näen sovinismin enemmänkin siis siltä kantilta. Ihan maalaisjärjkeilyllä."

Maalaisjärkeily ajautuu, kuten yleensä, täysin metsään. "No ought from is", sanoi jo David Hume. Miksi vahvuus implikoisi ylemmyyden? Missä on se looginen linkki joka tekee vahvuudesta (lue: luonnollisesta tosiseikasta) moraalisesti pätevän normin? Ei missään. Ihmisyyteen (kulttuuriin), ja täten myös moraaliin, nähdäkseni kuuluu määritelmällisesti luonnonvälttämättömyyksien ylittäminen. Moraali nimenomaan syntyy siinä vaiheessa kun ihminen ylittää välittömän biologisen tilansa. Tämän vuoksi miehen paremmuuden perusteleminen fyysisellä voimalla ei ole mikään perustelu, vaan regressiota esikulttuuriseen barbariaan.

Tämän enempää en asiaa - tai tätä blogia - kommentoi. On nimittäin luultavasti turha yrittää käännyttää läpireifikoituneita, kokoomuslaisia yksilöitä, joiden mielenkiinnon kohteet ovat jokseenkin luolamiehen tasolla. Adios suckers!

Ideologian musertava voima pienoiskoossa

Katsoin eilen Teemalta Louis Theroux'n televisio-ohjelman "Theroux ja USA:n vihatuin perhe". Siinä Theroux haastettelee kuuluisan Fred Phelpsin perhettä ja elää heidän kanssaan pitkän tovin. Noin 70 henkeä sisältävään Westboron seurakuntaan kuuluvat Phelpsit uskovat Jumalan vihaavan homoja sekä homouden hyväksyvää yhteiskuntaa. Vihaa tihkuvien Phelpsien suusta kuulemme kuinka syyskuun yhdestoista oli ilon juhlaa, koska siinä tuhoutui "fag lovereita" ja muita syntisiä, sekä kuinka jopa kuuluisan Billy Grahamin tulisi palaa helvetissä. "God hates fags!" Fred Phelps toimii yhteisön patriarkkana, jonka auktoriteettia ei uskalleta kyseenalaistaa tai jonka olemukseen ollaan samaistuttu niin voimakkaasti ettei toisin toimimisen mahdollisuutta oikeastaan ole.

Sosiologisesta näkökulmasta on mielenkiintoista huomata kuinka Phelpsien yhteisö ensinnäkin vihallaan eristävät itsensä muusta yhteiskunnasta. Lapsilla ei ole koulussa kavereita ja muutenkin yhteydet muihin ihmisiin ovat lähinnä sukulaisia ja muita tuttuja. Fred Phelpsin toimiessa tämän yhteisön eräänlaisena diktaattorina, on mielenkiintoista tutkia ideologian muokkautumista tässä yhteydessä.

Phelpsien ideologia rakentuu "puhtaasta ja oikeasta" Raamatun luennasta ja siihen liittyvistä paimentolaiskulttuurien moraalikoodeista. Syntisten tappaminen on oikein, koska se on Jumalan tahto. Jumalan tahtoa tulee ylistää, vaikka se tarkoittaisi esim. ohjelman tekijän Louis Theroux'n tappamista.

Haluan nostaa tässä yhteydessä esiin myötätunnon ja ideologian välisen ristiriidan. Phelpsien yhteisössä myötätunto voi kohdistua ainoastaan oman yhteisönsä jäseniin, sen yhteisön, jonka kanssa he jakavat saman ideologian. Tämä tulee hyvin esille perheen nuoren pojan saadessa kolauksen yhteisöä vihaavan ulkopuolisen autosta. Tässä perheen äiti herkistyy ja lohduttelee poikaansa. Myötätuntoa ei kuitenkaan kyetä ulottamaan yhteisön ulkopuolelle. Toimittaja Theroux kuitenkin kykenee (vai onko myötätuntoisena sittenkin katsoja?) kokemaan myötätuntoa sekä Phelpsien uhreja kohtaan, että Phelpsejä itseään kohtaan.

Laajemmalti katsottuna myös länsimainen, kapitalistinen ideologia on myös myötätuntoa ja siihen liittyvää poliittis-eettistä toimintaa rajoittava ideologia. Meidänkin myötätuntomme ulkopuolelle jäävät hyvin usein "tuottamattomat" ja "heikot" ihmiset. (Hyvänä esimerkkinä vaikkapa vanhukset.) Ihmisarvo mitataan edelleen hyödyllisyyden ja tuottavuuden mukaan. Tällaisen ideologian vaikutus näkyy hyvin esimerkiksi Yliopistojen kaupallistumisessa: myös yliopistojen on oltava hyödyksi!

Laajemmalti ottaen Phelpsien toiminta- ja ajattelumallit eivät ole rakenteeltaan mitenkään kummallisia. Ne ovat ainoastaan erilaisia sisällöltään. On siis turha ainoastaan kauhistella Phelpsien toimintaa kun oma ideologinen talouskoneistomme tuottaa rakenteellisesti ottaen hyvin paljon enemmän tuhoa kuin yksikään uskonnollinen höyrypää.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Sekulaari teologia ja kristinusko

Vaikka olenkin ateisti ja hyvin kriittinen uskontoja kohtaan, on minun kuitenkin myönnettävä uskontojen maailmankatsomuksellinen voima ja historiallinen tärkeys. Filosofisesti uskonnot ovat äärimmäisen kiinnostavia. Oma "vaatimaton" projektini onkin pyrkiä tulkitsemaan ainakin tärkeimpiä maailmanuskontoja sekulaarista näkökulmasta. Harrastankin ns. "sekulaaria teologiaa". Voidaan ainakin katsoa Ernst Blochin harrastaneen tällaista filosofiaa tulkitessaan Marxin ajattelua eskatologisesta näkökulmasta.

Kunnianhimoinen projektini sisältääkin kristinuskon lisäksi ainakin Islamin ja Juutalaisuuden tulkitseminen sekulaaristi. Kristinuskon tulkitseminen tällä tavoin ainakin on todella kiinnostavaa.

Kirkkoisä Augustinus esittää teoksessaan "Jumalan Valtio" kolme eri autuuden (eudaimonia, onni) tasoa. (1) Korkeimmalla tasolla sijaitsee Jumaluus, joka itsessään on tämä autuus eli onni. Tähän onneen kuuluu henki ja kuolemattomuus. Ikuinen onni. (2) Alhaisin taso puolestaan on ihmisyydelle ominainen kurjuus, onnettomuus ja kuolevaisuus. Näiden kahden tason välittäjänä kristinuskossa toimii (3) Kristus välittäjänätasona, jossa itse jumaluus, autuus, laskeutuu alhaisimmalle tasolle ja pyrkii tuomaan onnen maalliselle tasolle. Jeesus Kristus on jumalallisen autuuden materialisaatio, lupaus onnesta.

Se miten ihminen voi päästä osalliseksi tästä maallistuneesta onnesta, koskee kykyämme samaistua toisiin olentoihin. Kristitty pyrkii samaistumaan Jeesukseen tullakseen Jumalan kaltaiseksi ja toteuttaakseen Onnen omassa itsessään uskon kautta. Kaikkien tragedian sääntöjen mukaisesti kuitenkin samaistumme ennen kaikkea Jeesuksen kärsimykseen ristillä. Autuus ja onni siis voidaan kristillisyydessä saavuttaa ainoastaan kärsimyksen kautta, kristityn tulee kärsiä tullakseen autuaaksi. Augustinukselle kärsimys ja kärsimykseen säälin kautta samaistuminen ovat moraalin perusta. Hän kommentoi Ciceron lausetta "Ei yksikään sinun hyveistäsi ole ihailtavampi kuin sinun säälintunteesi":

"Mitä sääli on muuta kuin eräänlaista toisen ihmisen onnettoman tilan sydämellistä myötäelämistä, joka saa meidät mahdollisuuksiemme mukaan rientämään hänen avukseen? Tuo tunne on myös järjellinen silloin, kun säälistä käyttäydymme niin, että samalla palvelemme oikeudenmukaisuutta ja suomme puutteessa olevalle hänen tarvitsemansa tai annamme katuvalle anteeksi." - Augustinus, "Jumalan Valtio", s. 510

Usko Jeesukseen Kristukseen on siis kärsimyksen myöntämistä ja kieltämistä yht'aikaa. Myönnämme kärsimyksen, opimme kärsimään, jotta voisimme olla eräänlaisessa yhteydessä toisiin tunteviin olentoihin. Ja kuitenkin myöntämällä kärsimyksen ja kokemalla sen itsekin, me samalla kiellämme sen: näin ei pidä olla! Ja siksi autamme toisia. Loikkaamme tässä Georges Bataillen ajatteluun.

Bataillen mukaanhan ihmiset ovat maailmassa täysin yksin tyhjyyden ympäröidessä heitä. Kuolema on ainoa näitä ihmisiä yhdistävä tekijä. Bataille näkee Kuoleman (siis tyhjyyden) maailman perustilana ja Elämän tyhjyyden häiriötilana. Kuten Teemu Mäki asian ilmaisee "Death = Life at Work". Tai kuten A.W. Yrjänä sanoo CMX:n kappaleessa "Melankolia": "Maailmako painajainen, josta ei voi herätä / elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä".

"Erotiikka näyttää pornolta, mutta voi olla peräti filosofiaa. Vasta kun seksuaalisuus ylittää lisääntymisvietin paisuvat ja kastuvat kudokset, on se jotain enemmän kuin ruumiin välttämättömyydet, jotain tankkausta ja ulostusta kummempaa. Erotiikka käsittelee kuolemaa. Elämä ei tuntuisi, jos olisimme kuolemattomia. Kuolema ei ole elämän kauneusvirhe ja kommähdys, ei elämän vastakohta, vaan syntymän. Kuolemalle on monta olomuotoa: kuolema, kipu, puute, häpeä ja muut. Niistä voi tehdä itselleen kaverin. Kuolevaisuus on elämän sydän, intohimon edellytys. Ihminen on vääjäämättä erillinen. Kuolemasi voi koskettaa minua, naurusi hämmentää, neuvottomuutesi saada kupistani kaatumaan myötämielinen kippoosi, mutta mitään ei voi jakaa, vaikka joskus jotain heijastaa. Yksilö on yhtä erillinen, haluaakin olla irti ja itsenäinen, mutta kaipaa yhteen muiden kanssa, ihmisten, asioiden, luonnon, minkä milloinkin. Jokainen ihminen on erillisyytensä saarella yksin. Horisontissa näkyy muita saaria, joilla jokaisella on oma vankinsa. Saartansa ei voi hilata toiseen saareen kiinni. Meri, joka näitä saaria erottaa ja yhdistää, on kuolema. Kuoleman merta ei voi seilata, eikä uimalla ylittää, koska se on pelkkää tyhjyyttä. Se ei kannattele kuin vesi. Meri on kirkas, läpinäkyvä, mutta niin syvä, ettei pohjaa silti näy. Jos sinne alas katsoo niin päästä vippaa. Mitä tällä autiolla saarella voi sitten kaipuullensa tehdä? Voin kävellä rantaviivalle, varpaat jo kastuu, tähytä meren yli sinua. Sinä voit vastarannaltasi heiluttaa minulle. Vastaan vaikka trumpettia töräytellen. Voimme katsoa alas, meren pohjattomuuteen, tuntea yhdessä huimausta sen kuilun äärellä. Tämä huimaus on erotiikka." - Georges Bataille (teksti Teemu Mäen runosta "You are a very romantic man", runokokoelmasta "Kuolevainen", WSOY 2008)

Tuskan kokeminen vie meidät lähemmäs toisiamme, koska vie meidät lähemmäs kuolemaa - ainoaa joka meitä konkreettisesti yhdistää. Yhteys Adornon materialistiseen moraalifilosofiaan on huomattavissa. Moraali oli Adornolle validia ainoastaan jos samaistuminen kärsimykseen toteutuu, ja mikäli meitä ihmisinä yhdistää yhteinen intressi poistaa tämä kärsimys. Yksilöllä täytyy kuitenkin olla kyky ja päämäärä uhrata itsensä kärsimällä. Tämä itsensä uhraaminen tarkoittaa jumaluuteen pyrkimistä. Jumaluus tässä tarkoittaa täydellistä hyvettä; rakkautta ja onnea. Hyve voi siis toteutua kärsimyksen kokemisen kautta. Ilman kykyä surra ja kokea tuskaa ei voi hyvettä olla. Kristitty pyrkii tulemaan jumalaksi samaistumalla Jeesukseen - joka viimekädessä on sitä, että Jumala itse alistuu kärsimykseen ja osoittaa myötätuntonsa ja rakkautensa tällä tavoin meille.

tiistai 15. heinäkuuta 2008

maanantai 14. heinäkuuta 2008

Filosofian "vaikeudesta" ja "käytännöllisyydestä"

(Lörpöttely toisten ihmisten blogeihin jatkuu.)

Mainio kirjoitus. Kiitos siitä.

Olen usein itse hämmästellyt filosofisen tutkimuksen laatua. Meillä Jyväskylässä nimittäin on valtava epäsuhta filosofian historian ja muun filosofian välillä. Mikko Yrjönsuuren posse yliopistollamme nimittäin terrorisoi jok'ikistä tutkijaseminaaria kaikenmaailman "tutkimuksilla" sen-ja-sen keskiaikaisen arabifilosofin tietoisuuskäsityksestä. Muutoinkin tutkimus on liiaksi keskittynyt klassikoiden uusiin "luentatapoihin" tai tulkintaongelmiin. Itse filosofiset kysymykset tahtovat jäädä usein pimentoon. Itse asetan filosofiset ongelmat filosofian historian ja klassikoiden edelle ja ohi. Filosofian historialla on kyllä roolinsa, mutta kohtuullisesti.

"Mika Perälä, en ymmärrä, mitä tarkoitat sanoessasi että filosofia on perusteltua intellektuaalisena harjoituksena. Sanaristikot ovat myös intellektuaalista harjoitusta, mutta ei se vielä tee niistä tiedettä, eikä kukaan odota löytävänsä sanaristikoista vastauksia suuriin inhimillisiin kysymyksiin."

Filosofian typistäminen intellektuaaliseksi harjoitukseksi on sama kuin typistää se "käsiteanalyysiksi". Tällainenkin lähestymistapa on ongelmallinen, koska sekin jälleen kerran unohtaa filosofiset ongelmat. Ja filosofiset ongelmat ovat aitoja. Koska emme kykene niitä insinööritaidon tarkasti "ratkaisemaan", ei tarkoita että ne olisivat pelkkiä kielellisiä sotkuja ja pseudo-ongelmia. Filosofia nimittäin viime kädessä kysyy olemisen mieltä, ja on tekemisissä maailman totaliteetin kanssa. Filosofia pyrkii todellakin löytämään suurisuuntaisia synteesejä maailmasta.

Toisaalta en hyväksy myöskään sitä, että filosofiasta tulisi olla jotain hyötyä sitä ympäröivälle yhteiskunnalle. Tämä alistaa filosofian välineelliseen arvoon. Kuitenkin filosofian on otettava kantaa myös poliittisesti. Filosofia ei nimittäin ole irrallaan yhteiskunnallis-poliittis-taloudellisista rakenteista, vaan pikemminkin niihin tiukasti kiinnittynyt, ja on siksi olemuksellisesti poliittista. Tästä syystä filosofian tulisi muuttua avoimen vapauttavaksi tieteeksi, jonka päämääränä on viimekädessä yleisinhmillinen emansipaatio.

Kaikenlainen teorian ja käytännön erottaminen (mikä näkyy parhaiten ja perverseimmin Helsingin yliopiston ratkaisussa erottaa käytännöllinen ja teoreettinen filosofia hallinnollisesti toisistaan) on sekä mahdotonta, että vaarallista. Mahdotonta se on siksi, että "puhtaan" teoreettisetkin filosofiset kysymykset ovat kiinnittyneinä yhteiskunnalliseen konkretiaan, minkä vuoksi filosofiset käsitteet ja ajattelu saavat yhteiskunnallisen - eli käytännöllisen - funktion. Käsitteillä tehdään asioita - ei ainoastaan kuvailla.

"Filosofia on välttämättömyys, ja yhteiskunnan pitäisi arvostaa filosofisen työn tekijöitä siinä missä muidenkin ammattien harjoittajia."

Kyllä, juuri näin.

"Philosophy is not luxury, but a vital necessity."

sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Satanismista

(Päänaukomista jälleen.)

Kiinnostava kuvio todellakin. Miten ihmeessä kyseinen pariskunta voi olla olemassa? Luulisi heidän edustavan täysin päinvastaisia arvoja. Siinä missä kristillisyys edustaa, tai ainakin sen pitäisi edustaa, empatian, rakkauden ja solidaarisuuden arvoja, satanismi pyrkii nimenomaisesti olemaan näiden arvojen vastakohta.

Satanismi voidaan nähdä eräänlaisena käänteisenä kristillisyytenä. Ainakaan LaVeyn satanismia ei voisi olla ilman kristillisen uskonnon olemassaoloa. Satanismi, on kuten LaVey itsekin totesi, vain äärimmäistä ateismia - kuitenkin eräänlaista "kristillistä" ateismia, koska se voi olla olemassa ainoastaan juutalais-kristillisessä kontekstissa.

"Saatanan kirkko" ja siihen liittyvät maagiset menothan ovat LaVeyn mukaan pelkkää ns. "psykodraamaa". Jokainen satanisti tietää, ettei magia tai mikään vastaava pidä paikkaansa, mutta uskottelevat tietoisesti itselleen päinvastaista. Tämä kuulemma sen vuoksi, että ihmiset tarvitsevat mystiikkaa ja estetiikkaa kokeakseen elämänsä merkityksellisenä.

Satanismihan on, ainakin laveylaisessa muodossa, mitä Saatanan kirkkokin edustaa, eräänlainen pseudofilosofia. LaVeyn oppi on eräänlaista kevyttä vulgaarinietzscheläisyyttä, johon on postmodernin eklektisismin hengessä liitetty kaikkea mahdollista ajattelua niin Ayn Randin, Thomas Hobbesin kuin Niccolo Machiavellinkin teksteistä.

Voisi tietenkin ajatella että satanismin olevan pelkkää ironista uskonnonparodiointia, eikä varsinaista uskontoa ollenkaan. Ns. vasemman käden polun edustajat puolestaan voidaan nähdä lähes puhdasverisinä crowleylaisina okkultistimystikkoina. Suomessa tällaista ajattelutraditiota on edustanut Johannes Nefastos, jonka kirja "Fosforos" (2003) aiheutti allekirjoittaneelle, kenties liiankin tieteelliselle ihmiselle, niin suurta ymmärtämisen tuskaa että jätin teoksen suosiolla odottamaan kirjahyllyyn vuoroaan tulla luetuksi.

Esittelemäsi tapaus kuitenkin kiinnostavalla tavalla kuvastaa aikakautemme tapaa suhtautua uskontoihin. Kuinka tosissaan ihmiset keskimäärin ottavat uskonnot, mikäli on ylipäänsä mahdollista löytää satanistin ja kristityn muodostama avioliitto. Postmodernia ironiaako?

Satanismin taikuus ja riitit koostuvat seremoniallisesta, psykodraaman kaltaisesta, mielialoja hakevasta tunnematkasta sisäisiin "viimeisiin tutkimattomiin korpimaihin", sekä arkipäiväisellä tasolla ilmenevästä kyvystä löytää tavat millä saavuttaa päämääriään erilaisissa tilanteissa. Satanismi on elinvoimaista elämää ihannoiva elämänkatsomus, mihin ei yliluonnollinen hömppä helposti sovi. Satanistille maagisuutta saattaa edustaa vaikkapa jokin myrskyävä operetti, sateen ropina neonvalon välkkeen värittämää nuhjuisen hotellihuoneen ikkunaa vasten, tai vieressä hengittävän elämänkumppanin lumoava sieluun asti uppoava katse. Satanismin ydin on tunnistaa ja etsiä nuo taianomaiset hetket elämässään, ja todella elää ne. Tässä ja nyt, unohtumatta odottamaan "harjoituksen" päättymistä ja "sen oikean elämän" alkamista jonain päivänä. Luoda nahkansa käärmeen tavoin, jättäen menneisyyteen itsetuhoisat kahleet. Juoda elämän maljasta yltäkylläisesti, tarttuen hetkeen kun se kohdalle osuu. Vapaana keinotekoisista rajoitteista, hyvän ja pahan tuolla puolen, kesyttämättömänä maallisessa paratiisissa. Ikiaikaisen pimeän elämänvirran kuohuissa, tuntien sen oudon tyynen myrskyn, mikä kiemurtelee kuin savukkeesta nouseva savu. Tai kenties manata sen esiin täydessä pauhussaan, avata se käärmemäisestä kiepistään. Sillä se tuhatlapsinen lohikäärme, minkä he ovat yrittäneet surmata läpi aikojen, voi yhä hyvin ja on terve, sinussa ja minussa. Terve Saatana!***

lauantai 12. heinäkuuta 2008

Seksuaaliegalismi

(Blogikommentointia tämäkin postaus.)

"Ehkä olen vähän yksinkertainen, mutta käsitän kyllä feministin sovinistin vastinparina. Sovinistilla ei ole mitään kiinnostavaa historiaa, eikä risuparrat ja ilmastonmuutoksesta kiinnostuneet mimmit mene kuuntelemaan hänestä järjestettyjä luentoja, koska niitä ei ilmeisesti ole."

Olisi kannattanut kuunnella kaveriasi tarkasti. On nimittäin niin, ettei feminismi (toisin kuin sovinismi) aja jonkin tietyn sukupuolen (joidenkin seksuaaliteoreettikkojen, esim. Judith Butler, mielestä sukupuolia on enemmän kuin kaksi) ylivaltaa.

Feminismi, kuten muutkin käsitteet, on historiallinen käsite. Feminismi on otettu käsitteenä käyttöön sen vuoksi, että nimenomaan naiset ovat historiallisesti olleet alistetussa asemassa. Tarkoituksena oli nostaa nainen miehen veroiseksi, ei ylivertaiseen asemaan. Feminismin näkökulma on sukupuolten tasa-arvossa, ei naisten ylivallassa. Tästä poiketen sovinismi puolestaan ajaa miesten ylivaltaa naisiin nähden.

Ja se, miksi yliopistoilla ei puhuta vaikkapa "sovinismin teoriasta" on se, että feminismi on tarkoitettu emansipatoriseksi (vapauttavaksi) teoriaksi, jonka näkökulma on sukupuolten tasa-arvossa. Tämän vuoksi mies voi olla feministi ja feministi kannattaa miesten oikeuksia. Feminismistä poiketen sovinismi ei ole "teoria" vaan pikemminkin ideologis-traditionaalis-emotionaalinen reaktio naiseen.

Voidaan tietenkin kysyä, onko feminismi enää tänä päivänä validi käsite kun miehiä syrjiviä tosiseikkoja (esim. armeija) on noussut esiin. Kenties jokin seksuaaliegalismi voisi olla parempi käsite kuvaamaan sukupuolista vapautumista kuin feminismi, jonka konnotaatio on kenties liiaksi sidottu naisnäkökulmaan.

torstai 10. heinäkuuta 2008

Augustinus saarnaa

" 'Kunhan [Valtio] vain pysyy', he [roomalaiset] sanovat, 'kunhan se kukoistaa vankasti varoissaan, maineikkaana voittojensa ansiosta tai, mikä parempi, eläen huoletonta aikaa. Mitä me siitä välitämme? Päinvastoin, meitä enemmän kiinnostaa, että jokainen voi aina lisätä rikkauttaan. Näin se riittää jokapäiväiseen tuhlailuun, ja jokainen toista mahtavampi voi sen avulla myös alistaa itselleen heikompia.'

Köyhien tulee noudattaa rikkaiden tahtoa saadakseen syödä kyllin ja nauttiakseen heidän suojeluksessaan rauhaa ja joutilaisuutta. Rikkaiden olkoon lupa ottaa köyhiä suojattisuhteeseen ja väärinkäyttää heitä palvelemaan korskaansa. Väkijoukon ei tule osoittaa suosiota niille, jotka neuvovat heitä siihen, mikä on hyödyllistä, vaan niille, jotka suovat heille runsaasti nautintoja. [...]

Lakien tulee ottaa huomioon ennemmin, mitä vahinkoa joku tekee toisen viinitarhalle kuin itselleen. Älköön ketään haastettako tuomarin eteen, paitsi jos hän on tehnyt haittaa tai vahinkoa jonkun toisen omaisuudelle, talolle tai hengelle tai jotakuta vastoin hänen tahtoaan loukannut. Muuten meneteltäköön itse kukin omaisuutensa, omaisuutensa tai kenen hyvänsä kanssa niin kuin tahtoo. Julkista porttoja olkoon runsaasti tarjolla kaikkia halukkaita varten ja varsinkin niitä varten, jotka eivät voi ylläpitää omiaan. Rakennetakkoon avaria ja upeita taloja ja järjestettäköön runsaita kestejä, joihin kaikki voivat tulla, milloin heillä on halua ja tilaisuus. Yötä päivää pelattakoon, oksenneltakoon, elettäköön humussa ja sumussa. Tanssin jytke kuulukoon joka paikassa, teatterit olkoot tulvillaan ruokottoman ilonpidon ääntä ja kaikenlaista huvitusta, joko julmaa tai siivotonta.

Olkoon yhteiskunnan vihollinen se, jolle tämä onnellisuus ei maistu. Jokaisen, joka sitä yrittää muuttaa tai poistaa, kansanjoukko karkottakoon vapaasti kuuluviltaan, torjukoon luotaan ja poistakoon elävien keskuudestaan." - Augustinus, "Jumalan Valtio", s. 119-120.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Tekstejä arkistojen kätköistä, Osa 8


MIHAIL BAKUNIN (1814-1876)

Kielet tietävät
Puhuvat sinulle
Unista, unelmista
Käyttävät kieltä
Merentakaisen
Kun eivät jaksa
Olla tosissaan

Kasvojemme kasvaimet
Ruosteinen naula
Joka kätemme
Yhteen liittää

Ylhäisessä
Yksinäisyydessä
Rakkaus
On arvoitus

Ei isänmaata
Ei jumalaa
Eikä johtajaa
Jota kumartaa

Emme tahdo liituraitaa!
Tulkaa, juoskaa!
Ei enää veristä ruoskaa!
Luokaa tuskaa
Jotta sitä ei enää olisi!

Tahratkaa kätenne!
Tehkää väärin!
Nähkää punaista!
Nähkää mustaa!

Kunnes...
Vain kaaos elää!


Tekstejä arkistojen kätköistä, Osa 7


Nietzschen (anti)kristillisyys

Nietzscheä pidetään yleisesti ottaen ateistisena kirjailijana, mikä pitääkin ehkä paikkaansa. Kuitenkin Nietzsheä voidaan pitää uskonnollisena kirjailijana. (Vai onko Nietzschen uskonnollisuus sittenkin yksi 'naamioista', kuten esim. Henry Staten on ajatellut.) Nietzschen myöhäiskauden teoksista varsinkin "Antikristus" osoittautui ainakin omiin silmiini äärimmäisen uskonnolliseksi teokseksi - jopa kristilliseksi. Vaikka Nietzsche onkin tullut tunnetuksi sen kaltaisista aforismeista kuin "Jumala on kuollut" ja "Pappi on rappeutunein ihmislaji", on Nietzschellä kuitenkin sympatioita Jeesuksen hahmoa kohtaan, tosin toisista syistä kuin "oikeilla kristityillä".

Nietzschen mukaan kristillisyys ideologiana ja oppina on vääristänyt kuvamme Jeesuksesta. Jumalakuvamme ja kristinuskomme on hänen mielestään erityisesti Paavalin luomus. Paavali loi kristinuskosta elämää halveksuvan ja - kuten Nietzsche itse sanoo - nihilistisen. Nihilistisen sikäli, että se hylkää tämänpuoleisen maailman ja suuntaa toiveensa ja elämänvoimansa "tuonpuoleiseen" eli "ei-mihinkään".

Jeesus sensijaan EI ollut elämänkieltäjä. Jeesus oli myöntävä. Hän sanoi kaikelle 'kyllä'. Jeesukselle 'jumalan valtakunta' oli ensisijaisesti sisäinen - psykologinen käsite. (Nietzsche siis väittää näin.)Nietzsche asettaa vastakkain kokemuksen ja käsitteen. Jeesus eli kokemusmaailmassaan ja käytti maailman olioita ja maailmaa sinänsä symboolina oman sisäisen tilansa ilmaisemiseen. Kun Jeesus siis puhuu 'jumalan valtakunnasta', ei kyseessä ole mikään todellinen taivaasta laskeutuva valtakunta. Kristinusko sen Paavalin muotoilemassa versiossa kääntää koko asetelman päälaelleen. Ulkoiset oliot ja käsitteet ovat Paavalin kristinuskossa nousseet tärkeämmäksi. Nietzschen mukaan koko Paavalin muotoilema kristinusko on erehdys. Hän uskoo, että Paavali muotoili kristinuskon kostaakseen Rooman valtakunnalle Jerusalemin temppelin hävittämisestä.

"Pappi on rappeutunein ihmislaji" sen vuoksi, että tämä edustaa institutionalisoitunutta kristillisyyttä - Paavalin kristillisyyttä. "Viimeinen kristitty kuoli ristillä."

"Ikuinen paluu" tarkoittaa Nietzschen käsitteistössä sitä, että voiko yksilö sanoa 'kyllä' kaikelle, mitä on elämässään valinnut. Tällä tavoin ihmisen jokaisesta valinnasta tulee merkityksellinen. Tämä johtaa Nietzschellä eräänlaiseen esteettiseen näkemykseen elämästä, jossa syntymä ja kuolema muodostavat kehykset elämän taideteokselle. Jeesuksen elämä oli esteettinen. Hän sanoi 'kyllä' kaikelle valitsemalleen. Jeesus teki yksilöllisiä valintoja, ja pyrki aina voittamaan itsensä. Jeesus oli eräässä mielessä siis yli-ihminen.

(Tämä teksti on hiukan raakile. Korjailen ja täydennän tätä jos jaksan.)

Tekstejä arkistojen kätköistä, Osa 6


Vali, vali

En aio kirjoittaa tähän mitään älykästä. Älykkyys on yliarvostettua. Sensijaan ajattelin vuodattaa sisältäni jotain tarpeetonta kuonaa, jota on tarttunut mieleni vallihautoihin. Argumentaatio ei tänään maistu, päivän sana on retoriikka.

Urbaani "intellektuaalisuus" on tympeää. Typerää itsetehostusta ja kahviloissa näyttäytymistä. Kun ei millään todellisella menesty, niin voi aina tarttua kirjaan, päntätä Lacanin ja muiden ranskalaisten postmodernien hämärähemmojen pyhiä tekstejä, ja keskustella niistä sivistyneesti viiniä juoden. Psykoanalyysi on kestosuosikki.

Sen sijaan että älyköt haluaisivat ymmärtää maailmaa, he haluavat ainoastaan näyttää siltä, että ymmärtävät. He keskustelevat, kritisoivat, ovat kyynisiä ja - tässä ei poikkeuksia esiinny - pessimistejä. He ovat - näin he luulevat - ns. "tiedostavia yksilöitä". He tekevät ekologisia valintoja, ovat suvaitsevaisia ja avoimia - kuitenkaan olematta kenelleen miksikään hyödyksi.

Maolaiset olivat edes yhdessä asiassa oikeassa - älyköt hirteen! Ja puhun nyt sellaisista älyköistä jotka asettuvat älykön stereotyyppiseen rooliin. (Eli edellä mainittuihin kliseisiin.) Todelliset ihmiskunnan nerot eivät koskaan olleet intellektuelleja - ainakaan siinä merkityksessä, missä me ymmärrämme käsitteen 'intellektuelli'. Albert Einstein ei sitä ollut, ei Wittgenstein, ei Mahatma Gandhi, ei Friedrich Nietzsche, ei Kierkegaard. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Yksikään edellä mainittujen henkilöiden aikalaisista, jotka asettuivat älykön raskaaseen rooliin, ei saavuttanut mitään merkittävää. He kuolivat unohtuakseen historian pimeimpiin nurkkiin. He eivät luoneet mitään uutta - he olivat maailman parasiitteja, hyödyttömiä loisia. Älymystön tehtävä - loisimisen ohella - on kuolla.

Itselleni älykkyys (vai pitäisikö puhua 'viisaudesta'?) on ennenkaikkea oman pienuutensa huomaamista. Suurta nöyryyttä maailman suurten kysymysten äärellä - myös niiden joita emme pysty ymmärtämään. Älykkö ei tätä ole. Hänen tehtävänsä on olla sunnuntaihumanisti. Hänen tehtävänään on moralisoida toisia ihmisiä - tyhmiä ihmisiä - näiden valinnoista ja teoista. Esa Saarinen - älykkö - osallistui kulttuurikeskusteluun muttei ikinä luonut mitään uutta. Hänkin keskusteli ja keskustelee keskustelemisen ilosta, ei ratkaistakseen kulloisenkin ongelman.

Itse en opiskele opiskelun itsensä vuoksi. Siinä ei ole mitään järkeä. Opiskelen ymmärtääkseni maailmaa paremmin, saadakseni syvemmän kosketuksen ympärillemme levittäytyvän maailmankaikkeuden olemuksesta - tai ainakin saadakseni selkoa siihen liittyviin kysymyksiin. Opiskelulla ja sivistyneisyydellä ei ole itseisarvoa. Itseasiassa maailman ymmärtämiselläkään ei ole itseisarvoa, sillä arvoa vain sikäli kun se tuottaa hyvää elämää. (Puhun omasta subjektiivisesta näkökulmasta.) Hyvä elämä on päämäärä jota kohden kuljemme, ja älykkyys on vain yksi väline sen saavuttamiseen. Älyköille älykkyys itsessään on arvokasta. Heillä kun ei muuta ole kuin älynsä.

Ihmiset jotka kutsuvat itseään intellektuelleiksi, eivät sitä yleensä ole.

Ps.
http://en.wikipedia.org/wiki/Misandry ("Prostate cancer affects a greater proportion of men than breast cancer affects women; and yet the awareness of, and support for, breast cancer is grossly disproportionate to that of prostate cancer.")

Tekstejä arkistojen kätköistä, Osa 5


USKO, TOIVO, PELKO

Arvotonta arvottomuuskin
Kuolema etiikan ensimmäinen premissi
Elektroni kaikkialla eikä missään
Paradoksi kuten kristillinen humanismi

Suuni kuiva
Synapsini sammuneet
Lihani keltainen, saastunut
Kuten käteni
Masturboidessani
Kiihottuakseni
Sanattomasta, kuvattomasta
Luvattomasta, kaiken tuhoavasta
Huoneessa,
jonka tapetit
ovat ruskeat
läpivuotaneesta
syyssateesta

(Kellarissa
Joukko raiskattuja lapsia
Syö paskaa saavista.)

Tekstejä arkistojen kätköistä, Osa 4


Tänään - olen ollut väsynyt. Jouluaatto oli ja meni. Onneksi. Katson Yle Teemalta dokumenttia Kieslowskista. Kieslowski on eräs niistä harvoista taiteilijoista, joiden suuruutta on vaikea kuvailla. Yksinäisyys, yhteys, rakkaus, kuolema... kantavia teemoja Kieslowskin elokuvissa.

Kieslowski kuvaa aina yksilöä. Yksinäistä yksilöä. Yksilöä, jonka elämä on totaalisen riippuvainen toisista yksilöistä. Äärimmäinen subjektiivisuus. Kieslowski puhuu yksilöstä maailman hälinän tuolla puolen. Yksilöstä joka kärsii, rakastaa ja elää. Yksilöstä, joka kärsii kosketuksesta, mutta myös sen puutteesta. Kuten elokuvan "Lyhyt elokuva rakkaudesta" päähenkilö, ovat kaikki ihmiset riippuvaisia rakkaudesta. Arvot syntyvät empatiasta, rakkaudesta. Ilman rakkautta ei ole arvoja.

Onko rakkaus tarpeen paradoksi? ("Love: paradox of needing" - Strapping Young Lad) Onko rakkaudessa kyse biologisesta elämisen tahdosta? (vrt. Schopenhauer) Vai onko kyse jostain "todellisemmasta", "henkisemmästä"? Tiukkana materialistina vastaukseni suuntautuu biologista selitystä kohden. Tämä ei kuitenkaan poista rakkauden arvoa. Me kaikki tarvitsemme sitä, toivomme sitä, välttelemme sitä.

Kieslowskikin pyrki osoittamaan tämän tarpeen elämämme keskeiseksi osaksi. Tarvitsemme toisia ihmisiä, ihmiset ovat kiinni toisissan, kaikki vaikuttaa kaikkeen. "Veronikan kaksoiselämän" kirkkaus, se elämänilo, on hyvä osoitus tästä: puolalaisen Weronikan kuoltua ranskalaisen Veroniquen (molempia näyttelee ihastuttava Irene Jacob) elämä muuttuu. Veronique tuntee Weronikan kuoleman jopa aivan fyysisenä kokemuksena. Veronique myötäelää hänelle tuntemattoman ihmisen elämää. Kieslowskin elokuvissa empatia on kaikkien arvojen lähde, ei valta, ei jumala.

Itsekin voin ajatella kuten Kieslowski (luopumatta materialismistani), että empatia on se, johon kaikki moraali perustuu. Evoluution luomana olentona ihminenkin on biologisen ruumiinsa vanki. Ihmisen aivot ovat kuitenkin sellaiset, että tämä kykenee hyvinkin konkreettisella tasolla asettumaan toisen ihmisen asemaan, ja kuvittelemaan miltä toisesta ihmisestä tuntuu, jos tälle tehdään väkivaltaa. Samaistuttuaan toiseen ihmiseen, ihminen ei enää (ehkä?) kykene esim. pahoinpitelemään toista ihmistä. Tästä moraalissa on kyse, ja juuri tästä on Kieslowskin elokuvissa kyse. Moraalissa on kyse mielikuvituksesta. Äärimmäinen subjektiivisuus on poliittista. Empatia on poliittista. Kieslowski on poliittisempi ohjaaja kuin yksikään Godard tai Eisenstein, sen vuoksi että Kieslowski vaikuttaa katsojaan henkilökohtaisella, subjektiivisella tasolla. Kieslowski vetoaa tunteisiin, emootioihin. Godard ja Eisenstein sensijaan uskovat objektiivisen, älyllisen elokuvan poliittisuuteen.

En halua nostaa Kieslowskia Godardin ja Eisensteinin yläpuolelle - se on aivan tarpeetonta. Godard ja Eisenstein ovat neroja omilla kentillään, siis älyllisessä elokuvassa, Kieslowski omallaan. Näiden ohjaajien eroja ei voida hierarkisesti vertailla, vaan kyse on pikemminkin perspektiivin eroista.

"In believing too much in rationality, our contemporaries have lost something."
-Krzysztof Kieslowski-

"If one devalues rationality, the world tends to fall apart."
-Lars von Trier-

Tekstejä arkistojen kätköistä, Osa 3


Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen on tuskaa. Kirjoittamalla en yleensä kykene laittamaan ajatuksiani sellaiseen muotoon, että voisin itse omat ajatukseni hyväksyä. Teksti kadottaa aina jotain tärkeää: äänenpainon, -sävyn, -värin, mielentilan etc. Kirjoitustaito on farmakon kuten Derrida on sanonut. Farmakon on kreikkaa ja tarkoittaa sekä myrkkyä että lääkettä. Myrkkyä teksti on sikäli, että se kadottaa inhmillisen kommunikaation tärkeitä nyansseja ja painoituksia. Lääkettä se on sikäli, että se on auttanut ihmiskuntaa säilyttämään taidetta, tiedettä - kulttuuria ylipäänsä.

Kirjoittamalla ei kuitenkaan koskaan voida saavuttaa autenttisen kokemuksen tilaa. Lukemalla voidaan. Tämä on kirjoittamisen ja lukemisen ero. Tai, en tiedä... Pitääkö tämäkään paikkaansa? Heitinpähän vain ajatuksen ilmaan.

Vaikka kirjoittaminen on tuskaa, tuottaa se myös nautintoa. Siinä kirjoittamisen masokistinen luonne. Itse kirjoitusprosessi on minulle tuskaa. Jopa tämän kirjoittaminen tuottaa tuskaa minulle. (Eikä vähiten siksi että olen juuri syönyt itseni ähkyyn jouluruualla.) Mutta toisaalta, kun tämäkin teksti on valmis, tunnen suurta mielihyvää: se on valmis.

Tilanne on täysin eri kun teen musiikkia. Saan taivaallista tyydytystä sekä itse prosessista että siitä, kun kulloinenkin musiikkiteokseni on valmis.

Äidinkielenopettajani (molemmat heistä) puhuivat mielellään paljon taiteilijan ja kirjailijan tehtävästä: mikä se on? Onko sitä? Tuleeko kirjailijalla olla tehtävää?

Noam Chomsky on sitä mieltä, että kirjailijan tehtävänä on kertoa totuus. Itse korjaisin Chomskyn ideaa seuraavasti: kirjailijan tehtävä on TAVOITELLA totuutta, ei ehkä kertoa sitä. Taiteilijat (siis myös kirjailijat) ovat filosofeja. He pohtivat maailmaa ja elämää omasta subjektiivisesta, intentionaalisesta näkökulmastaan. Muuhun he eivät kykene... he nöyrtyvät maailman edessä. "Das ding an sich" ei ehkä ole saavutettavissa, mutta "das ding für uns" voidaan tavoittaa.

Taiteilija puhuu aina totuuksista jotka näyttäytyvät hänelle välittömänä kokemuksena. Taitelija on myös kriittinen. Hänen tehtävänään on hylätä kaikki tradition mädättämät inhimmillisen käytöksen syöverit. Taiteilijaa ei ole sidottu - ei edes järkeen. Taitelija eksistoi. Hän on aktiivisesti olemassa, vastakohtana sille miten ymmärrämme jonkin esineen olemassaolon. Taiteilija ei luo paitsi taideteoksia, objekteja, vaan antaa näille objekteille subjektin (siis jossain äärimmäisen heikossa mielessä). Subjektin sikäli, että taideteos puhuu itsenäisenä olionaan ihmisten tulkintojen kautta.

Myös teksti on tällainen "subjekti". Teksti ei sisällä mitään lopullista merkitystä, vaan on loputtomiin tulkittavissa.

Tekstejä arkistojen kätköistä, Osa 2


Markiisi de Sadesta


"Niin, mitä luonto välittää jos ihmissuku sammuu tai katoaa maan päältä! Se nauraa miten ylpeästi me uskomme, että kaikki päättyy jos moinen onnettomuus pääsee tapahtumaan! [...] Koko lajimme voisi tuhoutua auringon himmenemättä, ilman huonontumatta ja kaikkeuden kulun menemättä sijoiltaan."

"Oi Lusifer! Sieluni ainokainen jumala, innoita minussa jotakin lisää, herätä sydämessäni vielä uusia hairahduksia ja näet miten niihin heittäydyn!"

Markiisi de Saden "Filosofia budoaarissa" on, näin voin sanoa, paras koskaan lukemani kaunokirjallinen teos. Sen anarkia, kaaottisuus, eroottisuus... koko teoksen ylitsevuotava elämän ja kuoleman rakkaus - vitaalisuus. Se on eurooppalaisen kirjallisuuden (kuten myös pornografian) ylpeimpiä ylilyöntejä. Nietzschen "Näin puhui Zarathustran" ohella se on myös kristillisyyden kauneinta pilkkaa.

Kuten Nietzsche myöhemmin, myös Sade asettuu hyvän ja pahan tuolle puolen - irti moraalista. Kuten Nietzsche, myös "jumalainen Markiisi" nostaa esiin eksistentialismin peruskysymyksen: miten suhtautua kuolemaan? Ja kuten Nietzsche, myös Sade tunnustaa kivun, tuskan ja kuoleman elämän olennaisiksi osiksi. Vastakohtien dialektiikka: nautintoa ei ole ilman tuskaa, emmekä oikeastaan voisi puhua elämästä mikäli kuolemaa ei olisi. Vitalismi: olemassaolonkokemus syntyy kivusta ja kuoleman tiedostamisesta. Tätä myös Kierkegaard tarkoitti puhuessaan "hajamielisestä olemisesta".

Hajamielinen olemassaolo työskentelee abstraktien kysymysten parissa niin, että unohtaa oman olemassaolonsa. Kierkegaardin mukaan kristillinen usko on olemassaolon korkein aste. Kun tiedostamme oman kuolevaisuutemme, tämä tiedostaminen auttaa meitä ymmärtämään jokaisen tekomme merkityksen, ja tuottaa täten voimakkaan olemassaolon kokemuksen.

Itse huomasin kivun ja nautinnon erottamattomuuden armeijassa. Pitkän marssin jälkeen tuntui (huonon yleiskunnon kun omaan) että voisin oksentaa, mutta silti koin suurta nautintoa siitä, että marssi oli vihdoin ohi. Voiko tämän nähdä armeijan hyvänä puolena? Ehkä, mutta itse en niin ajattele.

"Filosofiaa budoaarissa" on rietas teos. Siinä sukurutsakin nähdään luonnonmukaisena tekona, kuten kaikki (kristillisen ideologian näkökulmasta katsottuna) paheet. Tällaiset ylilyönnit kuitenkin tekevät teoksesta klassikon. Klassikon, jolle ei löydy vertaistaan. Anaaliyhdyntä on keskeisin seksin laji, koska se ei tuota elämää. Saden mukaan "se on filosofien ja sankarien nautinto, olisi jumalienkin, elleivät tämän jumalaisen nautinnon osat itse olisi ne ainoat jumalat, joita meidän sopii maan päällä palvoa!"

Väinö Linna ja muut nöyristelevät surkimukset ovat saaneet vuoronsa, milloin koittaa yli-ihmisten, kuten "jumalainen Markiisi", vuoro? Epäilen, ettei kristillisessä nöyristelykulttuurissamme ikinä.

"I don’t believe that there is happiness. In the machinery of nature pain is the prime motivator behind all and nothing can be outside nature. To sentient beings to be is to be in pain. I believe that life consists of pain and relief. Only when both the pain, and the relief we feel when the pain occasionally for a moment ceases, exist, and are of suitable size and in bearable balance, it is possible to find one’s life worth living. The pain is the stone dick of void and all you can do is become a willing pussy - it’ll fuck you anyway." - Teemu Mäki

Tekstejä arkistojen kätköistä, Osa 1: Intro

(Laitan esille joitain vanhoja tekstejäni, jotka kirjoitin joulukuussa 2006 Livejournal-blogiin. Poistan tuon 79 viikkoa käyttämättömänä olleen blogin kokonaan ja siirrän sen sisältämiä tekstejä tänne, jotta ne säilyisivät. Sen verran hyviä ne omasta mielestäni ovat. Ahdistusta ja nihilismiä luvassa. Niistä näkee mielentilani kyseisenä ajankohtana sekä älyllisen kehitykseni. Mm. ajatus empatiasta on eräissä teksteissä läsnä. Tekstejä on hieman siivottu ja selkiytetty. Huomautan: ajatteluni on noista ajoista selkiytynyt ja kypsynyt todella paljon.)

lauantai 5. heinäkuuta 2008

Bon Appétit!

"Tutkiessani kohta 300-vuotiaan Pietarin kaupungin syntyhistoriaa törmäsin varoituksiin välttää kaikkea kosketusta Suomenlahden saariin ja ylipäänsä suomalaisasutukseen. Syynä oli väestön vankka maine ihmissyöjinä. Ja totta tosiaan: myöhempi tutkimus viittaa siihen, että suomalaiset ja suomensukuiset kansat olivat Euroopan viimeisiä kannibaaleja. Vielä Elias Lönnrot sensuroi tiettävästi Kantelettaresta ihmissyöntiin viittaavia kohtia.

Niin kuin Anselm Feuerbach [sic!*] ja Juice Leskinen ovat muistuttaneet, ihminen on sitä mitä hän syö. Eurooppalaisessa kulttuurievoluutiossa kansa, joka söi viimeisenä lajitovereitaan mutta rakensi toisaalta ensimmäiset modernit keskitysleirit ei turhia hienostele. Odotan jännityksellä, milloin paljastuu että Hannibal Lecter olikin alun perin Liepohjan Lehtosia." - Matti Wuori, "Kaikki on totta - kirjoituksia kahdelta vuosituhannelta", s. 302

---------------------------
(*Kyseessähän pitäisi siis olla filosofi Ludwig Feuerbach. Matilla on mennyt senat sakaisin. Anselm Feuerbachan oli saksalainen kuvataiteilija.)

Eisenstein ja Lenin

Peter von Bagh kirjoittaa teoksessaan "Taikayö" (Love Kirjat, 1981) elokuvista (romaanifilmatisoinneista), joita ei koskaan tehty. Saamme lukea mm. Luchino Viscontin ajatuksesta tehdä filmatisointi Thomas Mannin romaanista "Taikavuori" (myös Erich von Stroheim himoitsi Mannin romaania elokuvaksi) sekä Federico Fellinin unelmasta filmata "Don Quijote" - pääosissa Jacques Tati (!) (Howard Hawkskin arvosti "Don Quijotea", hänen versiossaan elokuvan pääosaa olisi esittänyt Cary Grant)

Kiinnostavin kaikista on kuitenkin Sergei Eisensteinin - Tarkovskin ohella tärkeimmän venäläisen ohjaajan - unelma tehdä Karl Marxin vaativasta ja mittavasta pääteoksesta "Pääoma" elokuva. Eisensteinin elokuvissa on lähes poikkeuksetta teemana vallankumous ja sen ylistäminen. Hänen elokuviaan ei voida tarkastella pelkästään formaalisen hyvänä elokuvana, vaan koska hänen elokuviensa muoto (intellektuaalinen montaasi) on filosofisesti perusteltu (materialistinen dialektiikka) tulee hänen elokuviensa maailmankatsomukselliset ajatuksetkin ottaa tosissaan - vaikka se tuntuisikin pahalta. (Sama koskee esim. Leni Riefenstahlia.)

Eisenstein asettaa (toisin kuin vaikkapa aikalaisensa Vsevolod Pudovkin) elokuviensa keskiöön massat. Hänen tyylinsä on obejektiivinen ja materialistinen. Eisenstein haluaa kuvat suuret ihmismassat historian subjekteina. Hänen elokuvissaan ihmiset toimivat ainoastaan historiallisten lakien mukaisesti eivät koskaan itsenäisinä, autonomisina subjekteina. Luokkataistelu etenee dialektisesti hypäten intellektuaalisen montaasin avulla kuvasta toiseen. Intellektuaalinen montaasi pyrkii leikkauksen avulla paljastamaan katsojalle yhteiskunnan ristiriitoja ja kytköksiä liittämällä kuvia ja kohtauksia yhteen. Leikkauksen tarkoitus ei ole Eisensteinille pelkkä ajallis-tilallinen siirtymä, vaan jotain paljon syvällisempää ja monimutkaisempaa.

Eisensteinin elokuvat eivät ole yksinkertaistettua propagandaa (lukuunottamatta kenties auttamattoman heikkoa stalinistisen kauden "Aleksander Nevskiä") vaan pyrkimys nostaa ihmismassat, erityisesti proletariaatti tietoisuuteen omasta roolistaan historiassa. Propagandaa elokuvat siis kyllä ovat propagandaa mutta eivät yksinkertaistettua sellaista: tarkoitus on nostaa työläiset elokuvien tasolle; ei laskea elokuvaa työläisten tasolle, niin kuin kävi Stalinin aikakaudella Mosfilmin tuotannolle. Lenin olikin sitä mieltä, että elokuvataide on kaikkein vallankumouksellisin taide juuri sen massoja tavoittavan luonteensa vuoksi. Propaganda puolestaan ei Leninille ollut mikään huono juttu, vaan pikemminkin välttämätön vallankumouksen tekemiseksi - sama koski ideologiaa. Propagandan ei kuitenkaan pidä alentua kansan tasolle, vaan kansa tulee nostaa propagandan tasolle. Sama ajatus oli Eisensteinilla elokuvasta.

Peter von Bagh kirjoittaa:

"Käydessään käsiksi Pääomaan Eisenstein korosti että hän ei suinkaan halua 'kansanomaistaa' Marxin vaativaa, kaunokirjallisestikin rikasta ja valtaisan tietomäärän sisältävää tekstiä. Hän halusi luoda elokuvan, joka seitsemännen taiteen kaikin ilmaisukeinoin vastaisi Marxin opusta, suhtautuisi tosiasioihin ja ideoihin dialektisesti samoin kuin Marx suhtautui taloustieteen tosiasioihin. Pääoma-elokuva olisi visuaalinen oppitunti dialektisesta metodista." ("Taikayö", s. 46)

"Päähuomio on kiinnitettävä siihen, että työläisiä nostetaan vallankumouksellisten tasolle, eikä suinkaan siihen, että itse laskeuduttaisiin ehdottomasti 'työläisjoukon' tasolle" - V.I. Lenin, "Mitä on tehtävä?", s. 220-221

Elokuva Marxin "Pääomasta" olisikin varmasti ollut uskomaton teko. Tuskin kukaan enää pystyisi ajatuksissaan edes kuvittelemaan kunnianhimoisempaa projektia. Jos Neuvostoliitossa jotain hyvää oli, se oli nimenomaan elokuva. (Leninin kaudella, Stalin jo latistikin elokuvatuotannon sosialistisen realismin kurimukseen.) Missään muussa maassa ei ole tehty sellaisia upeita, kiivaita, älyllisiä ja tunteellisiakin elokuvia kuin "Pietarin viimeiset päivät", "Lokakuu" tai "Panssarilaiva Potemkin". Ja halusin tai en: iso osa kiitoksesta kuuluu Leninille.


Sergei Eisenstein (1898-1948)

tiistai 1. heinäkuuta 2008

LaCapra, Zizek ja Ideologia

Dominick LaCapra on tunnettu hengenhistorioitsija (vrt. Geistesgesichten), joka teoksessaan "History and Memory after Auschwitz" erottaa muistin ja historian toisistaan. Muistin hän liittää Freudin melankolian käsitteeseen, ja väittää että muistiin liittyy olennaisena osana toisto (elämys). Historia puolestaan on LaCapran mukaan olennaisesti kokemuksellinen asia, historia ja historioitsijat pyrkivät järjellistämään tulemisen virran käsitteellisesti.

Elämyksen ja kokemuksen ero on siinä, että elämys on jollakin tapaa pistemäinen, lyhytaikainen ja sanaton, kokemus on puolestaan käsitteellistetty, järjellistetty elämys.

Elämys jättää meidät mykäksi (juuri sen ei-käsitteellisen luonteen vuoksi), ja tämän vuoksi alamme toistamaan kokeneitamme järkyttäviä tapahtumia (esim. Auschwitz). Toisto synnyttää melankolian - melankolia puolestaan estää järkyttävien kokemusten läpikäynnin, surutyön. Pelkkä asioiden elämyksellinen vatvominen LaCapran mukaan ei riitä, vaan "asioista pitää puhua" jotta ne ratkeaisivat.

LaCapra tekee monien muiden tavoin jaon kahteen muistiin: primaariseen ja sekundaariseen. Primaarinen muisti pyrkii järkyttävän kokemuksen jälkeen asettumaan kiellon ja torjumisen muotoihin, kun taas sekundaarinen muisti on seurausta kriittisestä työstä, jota on tehty primaarista muistia kohtaan. LaCapran mukaan on historioitsijoiden tehtävä suorittaa tämä kriittinen työ.

Tässä onkin LaCapran teorian ongelmakohta: entä jos historioitsijoiden järki on vääristynyttä? Miten voimme ohittaa ideologian historioitsijoihin yhteiskunnallisina subjetkeina vaikuttavana tekijänä? Entä jos järki on välineellistynyt?

Toisaalta: entä jos ajattelemme zizekiläisittäin hieman siihen tapaan, että ideologia itsessään on tietoisuutta? Entä jos kokemuksemme siitä, että olemme toimivia subjekteja, ja muutkin kokemuksemme, on itse asiassa symbolisen järjestyksen, Ison Toisen halua, ja tietoisuutemme, ja itsetietoisuutemme olisikin puutteen täyttymistä. Sitä että subjekti olisi, mutta ainoastaan tyhjyytenä, ja voisi tulla todeksi ainoastaan fantasian muodossa. Tällöinhän ideologisuus olisi tietoisuutta, ei tietoisuuden vastakohta, väärää tietoisuutta. Mitään todellista, ideologian läpi näkevää tietoisuutta ei tällöin edes olisi.

Ideology, to all intents and purposes, is consciousness. Ideology does not "mask" the real—one cannot achieve true consciousness.

Tämän valossa voisi kenties ajatella - hieman ironisesti tosin - että Lenin oli sittenkin oikeassa: ihminen on aina ideologinen olio, tietoisuus on aina ideologista, ja että ainoastaan edistyksellisen ideologian valitseminen voisi tuottaa pelastuksen proletariaatille.

Ideologiakritiikin kannalta [Zizekin teoriassa] tulee keskeiseksi löytää ideologisesta rakennelmasta se elementti, joka representoi sen mahdottomuutta. Totalitaarinen ideologia "tietää" oman mahdottomuutensa ja sulkee sen sisäänsä juutalaisen hahmon avustuksella. - Megafoni

Palaan LaCapran teoriaan: kriittisen teorian kannalta katsoen järjen välineellistyminen on osa ihmistä alistavaa kulttuuria, samoin ideologia. Ideologiakritiikin tehtävänä on lopultakin poistaa ideologian tarpeellisuus. Tämän vuoksi pitäisi ajatella LaCapran teorian olevan kestämätön, juuri sen vuoksi, että se olettaa historioitsijoiden omaavan traumaattisen elämyksen käsittelemiseen jonkin erityisen näkökulman.