lauantai 21. kesäkuuta 2008

Tapahtuman filosofiaa Sartrella

"Näin olen ajatellut: Ennen kuin sinänsä merkityksetön tapahtuma voidaan kokea seikkailuna, on välttämätöntä ja riittävää - kertoa siitä. Juuri se pettää ihmiset. Ihminen on aina kertoja. Aina hän kertoo ja kuvailee ja muut kertovat ja kuvailevat hänelle. Kaiken mitä hänelle tapahtuu hän näkee kertomansa läpi, hän suorastaan pyrkii elämään elämäänsä niin kuin hän siitä kertoo.

On siis valittava joko eläminen tai kertominen [...]

[I]nhon tunne johtui siitä, että minun oli elettävä sama tuokio uudelleen, ja seikkailun tuntu oli silloin jo haihtunut.

Tapahtumien kulkua ei koeta tapahtumisena silloin, kun se eletään. Kulissit vaihtuvat, ihmisiä tulee ja menee, siinä kaikki. Millään ei ole alkua. Päivät liittyvät toisiinsa täysin saumattomasti, ne ovat loputonta, monotonista yhteenlaskua. Silloin tällöin poimitaan esiin jokin osasumma. Sanotaan: nämä kolme vuotta olen ollut matkoilla, nämä kolme vuotta olen ollut Bouvillessa. Millään ei ole myöskään loppua. Naista, ystävää ei milloinkaan hylätä eikä kaupungista milloinkaan lähdetä kerta kaikkiaan. Jokainen vaihe muistuttaa toistaan, viidentoista vuoden kuluttua ovat Shanghai, Moskova ja Algeria kaikki toistensa kaltaisia. Joskus - harvoin - pannaan piste. Saattaa havaita takertuneensa naiseen tai sotkeutuneensa johonkin likaiseen juttuun. Mutta sitä kestää vain silmänräpäyksen. Sen jälkeen jatkuu taas kaikki samaa menoaan, jälleen ryhdytään laskemaan yhteen tunteja ja päiviä. Maanantai, tiistai, keskiviikko. Huhtikuu, toukokuu, kesäkuu. 1924, 1925, 1926.

Sellaista eläminen on. Mutta kun elämästä aletaan kertoa, muuttuu kaikki. Muutosta ei vain kukaan huomaa; onhan se mitä kerrotaan kertojan mielestä kaikki totta. Kunpa olisikin! Tapahtumilla on oma merkityssisältönsä, joka kertoessamme muuttuu kokonaan toiseksi. Aletaan ikään kuin alusta: "Oli kaunis syksyinen ilta vuonna 1922. Olin siihen aikaan notaarin apulaisena Maremmeilla." Ja itse asiassa onkin alettu lopusta. Loppu värittää kerronnan, se on näkymättömänä läsnä, juuri siitä saavat nuo kertomuksen ensi sanat komean pontevan alkusävyn. "Olin kävelemässä. Pohdiskelin rahahuoliani ja olin huomaamattani joutunut kylän ulkopuolelle." Lause sellaisenaan merkitsee, että kertoja on ollut ärtyisä ja mietteissään, mahdollisimman kaukana kaikista seikkailun tunnoista, juuri siinä vireessä, jossa ei välitetä jäädä tarkkailemaan tapahtumisen menoa. Mutta loppu antaa kaikelle aivan toisen sävyn. Meille kertoja on jo kertomuksensa sankari. Hänen ärtymyksensä ja rahahuolensa ovat jotakin paljon erikoisempaa kuin omamme, niitä kultaa jo tulevien intohimojen hehku. Ja niin jatkuu kertomus takaperoisena: tuokiot eivät enää sattumanvaraisesti lataudu toinen toisensa päälle, vaan ovat takertuneet toisiinsa hakeutuen kohti kertomuksen loppua. Se vetää puoleensa niitä kutakin ja ne vuorostaan kukin edeltäjäänsä: "Ilta hämärsi, katu oli autio." Lause on pistetty väliin noin ohimennen ja tuntuu tarpeettomalta, mutta emme myöskään anna sen vallata itseämme. Heitämme sen syrjään, se on tiedollinen seikka, jonka arvon ymmärrämme vasta jatkosta. Ja niin saamme vaikutelman, että kertomuksen sankari on elänyt yön kaikki yksityiskohdat ikään kuin ne olisivat olleet jonkinlaisia ennakolta ilmoitettuja tapahtumia tai että hän on vieläpä elänyt yksinomaan nuo ennakolta ilmoitetut tapahtumat, sokeana ja kuurona kaikelle mikä ei ennakoinut seikkailua. Unohdamme että tulevaa ei ollut vielä; kertoja oli öisellä kävelyllään aavistamatta tulevasta mitään. Hän ei valinnut; yö lahjoitti hänelle rikkautensa miten sattui.

Olen halunnut elämäni tuokioiden seuraavan toisiaan sarjassa, joka on järjestynyt siten, että sen voi muistaa. Ja se on ollut samaa kuin ajan tavoitteleminen väärästä päästä." - Jean-Paul Sartre, "Inho", s. 61-63

Ei kommentteja: