keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Pulp Fiction (1994)

Quentin Tarantinon "Pulp Fiction" (1994) on epäilemättä yksi 1990-luvun tärkeimpiä amerikkalaisia elokuvia. On sanottu sen uudistaneen rikoselokuvan kerrontaa hyvin poikkeuksellisella tavalla. Elokuvan vaikutus historiaan huomattava. "Pulp Fiction" on myös yksi omia suosikkielokuviani. Itselleni elokuvassa ei ole hienoa niinkään "dialogi" ja "coolit henkilöt" vaan se tietty postmoderni zeitgeist, jota elokuva olennoi.

Miksi elokuva sitten on postmoderni? Eikö postmoderni ole sananakin kovin kulunut ja banaali? Nähdäkseni kyseisen sanan, "p-sanan", käyttö on tässä yhteydessä kuitenkin perusteltua, eikä pelkästään Tarantinon äärimmäisen intertekstuaalinen tyyli. Kaikkea postmodernia ajattelua yhdistää ns. metanarratiivien hajoaminen. Ei ole olemassa enää mitään suurta tarinaa historiasta ja sen merkityksestä, historialla ei ole mieltä ja päämäärää. Myös moraali redusoituu kulttuurillisiksi käytännöiksi, tieto pelkäksi vallankäytöksi. Quentin Tarantinon elokuvissa on kautta linjan ollut esillä nämä teemat, mutta erityisesti "Pulp Fiction" havainnollistaa kyseisiä teemoja erityisen hyvin.

1) Elokuvan rakenne on pirstaleinen ja epäkronologinen. Tämä ratkaisu ei ole pelkästään näppärä "kikka" vaan filosofinen kannanotto. Postmodernin filosofian kritiikki sitä ajatusta vastaan, että historia on suoraa etenemistä kohti edistyksen huippua ja historian loppua tulee näkyviin. "Pulp Fiction" ei etene suoraviivaisesti vaan pirstaleisesti, nostaen aina uuden henkilön päähenkilöksi. Tässä näkyy myös eräänlainen perspektivismi. Tarantinon maailma on myös hyvin staattinen ja suljettu. Tähän vihjaa myös elokuvan alku- ja loppukohtaukset: ne ovat tismalleen sama, mutta eri perspektiiveistä käsin katsottuna. Tarantinon maailma on tietynlainen epätodellisuus: se on täysin vailla kehitystä ja muutosta. Guy Debord olisi puhunut spektaakkelista, joka pyrkii tekemään kaikesta ikuisen tuntuista ja staattista. Tätä kokemusta pyrkii Tarantinokin representoimaan.

2) Elokuvan kieli on hyvin erikoista. Jatkuva pälpätys tyhjästä ilmentää myös postmodernin ihmisen kommunikaation luonnetta. Mistään ei puhuta vakavissaan, eivätkä puheenaiheetkaan ole kovin mielenkiintoisia. Kun Vincent Vega puhuu hampurilaisista, ihmiset todellisessa maailmassa keskustelevat Idolsista. Kieli on menettäny sen kommunikatiivisen ja maailmaa muokkaavan luonteensa. Kieli on standardisoitu, ja sen sisältö kaupallisesti tuotettu.

3) Varsinaista moraalia ei ole. Ihmisen tappaminen ei ole ongelma muutoin kuin mikäli se sotkee auton. Moraalia on olemassa vain eräänlaisina itsepuolustuksina ja laskelmoivina lausumina. "Minun kannattaa kohdella tätä ihmistä hyvin koska siitä saattaa olla minulle hyötyä." Tämän vuoksi Vincent Vegakin kohtelee Marsellus Wallacen vaimoa hyvin ja pelastaa tämän hengen. (Kuuluisa "overdose scene".)

4) Uskontokin on muistuttaa "Pulp Fictionissa" lähes postmodernia supermarket-uskonnollisuutta. Samuel L. Jacksonin esittämä Jules Winnfield käyttää uskonnollista kieltä. Kyseistä Raamatun kohtaa ei kuitenkaan ole olemassa:

The path of the righteous man is beset on all sides by the inequities of the selfish and the tyranny of evil men. Blessed is he who in the name of charity and goodwill shepherds the weak through the valley of darkness, for he is truly his brother's keeper and the finder of lost children. And I will strike down upon thee with great vengeance and furious anger those who attempt to poison and destroy My brothers. And you will know My name is the Lord when I lay my vengeance upon thee.

Toinen uskonnollisuutta, ja samoin kaikkea muutakin maailmankatsomuksellista ajattelua, banalisoiva seikka on eräänlainen kung-fu-buddhalaisuus yhdistettynä hyvin amerikkalaiseen protestanttiseen retoriikkaan Julesin hahmossa tuottaa jälleen ajatuksen eklektisestä, ironista uskonnollisuudesta, joka muodostetaan täysin makukriteerin varassa.

Lopuksi: Tarantinon "Pulp Fiction" todellakin ansaitsee kaiken kehun ja ylistyksen. Se on hyvin sosiologinen ja filosofinenkin elokuva 1990-luvun ihmisen kokemuksesta, 1990-luvun zeitgeistista. Tarantinon elokuva todellakin on "cool", mutta vain siinä merkityksessä että cool viittaa postmodernin ihmisen asennoitumistapaan: välinpitämätön, "esteettinen" ja ironinen. Dialogi todellakin on upeaa, mutta vain siinä merkityksessä että se viittaa kommunikaation tyhjyyteen ja mahdottomuuten spektaakkeliyhteiskunnassa. "Pulp Fiction" on amoralistinen, se ei piittaa moraalista, se hajottaa todellisuuden perspektiiveihin. Jokin hyväksi koettu asia on toisesta perspektiivistä katsottuna paha ja niin edelleen. Historia on päättynyt: tyhjyys kaikukoon spektaakkelin kylmässä, suljetussa luolassa. Aamen.

Ei kommentteja: