sunnuntai 22. kesäkuuta 2008

Normaalius ja vapaus

(Vastaus Räsäsen merkintään.)

"Oletko muuten lukenut Dostojevskin 'Kellariloukon'?"

Mikäli kyseessä on sama teos kuin "Kirjoituksia kellarista", niin kyllä olen. Mainio teos onkin kyseessä. Lause 'Mieluummin valitsen vaikka väärin kuin olen pelkkä pianonkosketin' kuvaa myös omaa suhtautumistani vapauteen.

Vapaus ei ole minulle missään mielessä pelkästään sartrelaiseen tapaan ontologinen seikka vaan myös yhteiskunnallinen. Yhteiskunta luo ne rajat, joiden puitteissa voimme puhua vapaudesta. Emme ole vapaita, mutta meidän tulee olla vapaita. Herbert Marcusen ja Theodor Adornon mielestä taide on läpireifikoituneen yhteiskunnan viimeinen vapauden tila. Vain taiteen sisällä pystyy ajatus ja tunne liitämään vapaana. Tämän vuoksi sekä Marcuse että Adorno keskittivät yhteiskuntakritiikkinsä monessa suhteessa juuri massakulttuuriin joka pitää ihmisyksilön vankina totalitaarisessa otteessa kokemuksen tasolla. Massakulttuuri ja viihde ovat kurinpidon ja normalisoinnin, standardisoinnin ulottamista ihmisen kokemukseen. Kun Heidegger rienasi runouden kliseytymistä Hölderlin-kirjoituksissaan, on kyse juuri tästä. Kun runous jätetään pelkäksi tunteissa vellomiseksi sekä esteettisen makupalan asemaan, katoaa runoudelta sen maailmaa muuttava luonne. Sama koskee kaikkea muutakin taidetta.

"Todellinen vapaus ei nimittäin ole niin sanottujen empiiristen tosiasioitten passiivista hyväksyntää, koska a) jos sellaisia on, niin niillä ei voi olla mitään semanttista merkitystä (ei edes pahanlaatuisella kasvaimella), b) merkitykset ovat olemassa eri ontologisessa rekisterissä kuin empiiriset tosiasiat."

Olen samaa mieltä tietyin varauksin. Vapaus kyllä on riippuvainen empiirisestä todellisuudesta. Tämä empiirinen todellisuus (taloudellis-kulttuuris-poliittiset rakenteet) tulee tiedostaa jotta vapaus voidaan saavuttaa. Tämä on luonnollista. Marcuselainen negatiivinen ajattelu, jonka koen itsekin järkeväksi ajattelutavaksi, kuitenkin korostaa kiellon poliittista voimaa. Negatiivinen ajattelu kieltää vallitsevan järjestyksen. Tästä on myös taiteessa kysymys: se kieltää vallitsevan todellisuuden juuri kuvatessaan "mahdotonta", ei-vielä-aktualisoitunutta. Taide on tässä olemuksellisesti kriittistä. Merkitykset todellakin ovat eri asemassa kuin empiiriset tosiasiat (toisin kuin vielä vuosi sitten ajattelin). Juuri valistuksen luoma kulttuuri korostaa "tosiasiallisuutta" - heideggerilaisittain: faktisiteettia. Tämä "tosiasiallisuudessa" liikkuminen, mikä on hyvin yleistä positivistiselle tieteenfilosofialle, johtaa paitsi "myöntävään" (Marcuse), konformistiseen ajatteluun, jonka poliittinen, ideologinen rooli, on siinä, että se ei osaa tarkastella yhteiskuntaa kysymyksen "miten tulisi olla" valossa, vaan jättää kaiken ennalleen ainoastaan kuvailemalla "miten asiat tosiasiallisesti ovat". Kielto on vapauden edellytys.

Normaaliuuden tarkasteleminen modernin tuotantomenetelmän näkökulmasta on mielenkiintoista. Kun ihmiset ovat vapautuneet perustarpeiden puutteesta, tarvitaan kansantalouden kasvattamiselle jokin muu menetelmä. Tämä onnistuu parhaiten tuottamalla lisätarpeita, jotka kuitenkin naamioidaan perustarpeiksi. Kun ihmiset kummastelevat jälkeenjääneisyyttäsi muodista on kyse juuri tästä: lisätarpeet (huippumuoti) ovat saaneet perustarpeiden naamion ylleen. Tämä juuri johtaa siihen, että ihmiset pitäytyvät atomisoituneina ja vihamielisinä toisilleen. Juuri porvarillinen individualismi tuottaa tässä vapautta todella paljon rajoittavan tekijän.

Jos sen sijaan ajattelemme vapautta pikemminkin toimintamahdollisuuksina on asian laita täysin eri. Kun ihmiset pääsevät toteuttamaan omia potentioitaan (tai marcuselaisittain: vapauttamaan omaa "erostaan") mahdollisimman tehokkaasti, voidaan puhua todellisesta vapaudesta. Juuri normalisointi ja standardisointi ohjaavat ihmisen voimavaroja tiukasti rajattuun suuntaan. Vapauden tulee koskea yhteiskunnan kokonaisuutta: vapaus voi olla vain kollektiivista. Vapaus on vapautta vain yleisinhimillisessä kontekstissa.

Negatiivisen ajattelun rooli on siinä, että se pyrkii "olemaan" tämä vapaus jo ennen vapauden materialisoitumista. Pitäisikö kenties ajatella, että kun ihmiset yksitellen materialisoivat vapauden käsitteen itsessään yksilöinä vapaus voi toteutua? Tämä on nähdäkseni ainakin situationistien pointti. Tuleekin pohtia toisinolemisen mahdollisuutta.

"Lienet lukenut Zizekin 'Ideologian ylevän objektin', jossa hän ymmärtääkseni kahdentaa olemuksen käsitteen Lacanin objekti a:n (objet petit a) avulla"

Olen juuri saanut kyseisen teoksen päätökseen, mutta mitään selkeää mielipidettä minulla ei Lacanista tai Zizekistä ole. Lacanilainen ajattelu on minulle toistaiseksi hyvin vieras ajattelutraditio, eikä sen käsitteetkään ole vielä kovin tuttuja, joten tähän en halua ottaa kantaa.

"There is no such thing in life as normal" - Morrissey
"Normality is death." - Theodor Adorno

Joseph Carey Merrick (1862-1890) alias Elefanttimies

Ei kommentteja: