torstai 8. toukokuuta 2008

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa VII

Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) oli valistuajan tärkeimpiä filosofeja. Hänetkin lasketaan tuohon aikaan suosittujen sopimusteoreettikojen joukkoon, vaikka hän erottautuukin heistä merkittävällä tavalla. Sopimusteoreettisia linjoja oli kaksi. Oli hobbesilaiset jotka ajattelivat, että luonnontilassa ihmiset ovat sodassa toisiaan vastaan, ja että ihminen pyrkii liittoutumaan vain kaltaistensa kanssa. Toinen ryhmä, lockelaiset, puolestaan ajattelivat ihmisen pyrkivän luonnostaan sosiaalinen ja solidaarinen kanssaihmisiään kohtaan. Molemmissa sopimusteoreettisissa linjoissa on mielestäni se vika, että ne eivät kykene täsmällisesti kuvailemaan luonnontilaa, ja päätyvät artikuloimaan ihmisluonnon täysin päinvastaisesti. Hobbesilaisissa ja lockelaisissa malleissa päädyttiin helposti metafyysiseen spekulaatioon ”luonnollisista oikeuksista” ja ”ihmisluonnosta”. Onko keinoa ratkaista ristiriita luonnontilasta tehtyjen eri tulkintojen välillä näiden kahden leirin sisältä?

Rousseaun mielestä sekä lockelaiset että hobbesilaiset ovat väärässä. Oletus ihmisten perustavanlaatuisesta sosiaalisuudesta on virhe. Ihminen elää luonnontilassa yksin, eikä ole luontaisesti kiinnostunut muista ihmisistä. Toinen virhe Rousseaun mukaan on olettaa ihmisten perustavanlaatuinen rationaalisuus. Sitä ihminen ei nimittäin ole, sillä ihminen on eläin siinä missä muutkin eläimet, ja alkuihminen tämän vuoksi elää lähinnä vaistojensa, ei järjellisesti toimintaansa arvioiden.

Ihmisellä on kuitenkin kaksi kykyä, jotka erottavat ihmiset muista eläimistä. Toinen on täydellistyvyys ja toinen vapaa tahto. Keskityn tässä pohtimaan inhimillistä täydellistymistä.

Täydellistyvyys erottaa ihmisen yksilötasolla muista eläimistä siinä, että eläimet omistavat elämänsä vain niihin välttämättömiin toimintoihin, jotka pitävät ne elossa ja auttavat lisääntymisessä. Eläin oppii muutamassa kuukaudessa kaikki ne kyvyt, joita se elämänsä aikana tulee tarvitsemaan. Ihminen puolestaan kykenee oppimaan jatkuvasti uusia kykyjä ja taitoja. Lajitasolla täydellistyvyys puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että siinä missä elefantit ovat kymmeniä tuhansia vuosia pysyneet samanlaisina, ihminen on lajina kehittynyt luomalla itselleen elinehtoja ja kulttuuria. Täydellistyvyys on ihmisen antropogenesis.

Kulttuuri voidaankin Rousseaun hengessä määritellä luonnon asettamien välttämättömyyksien ylittämiseksi. Lajina ihminen on sikäli korkeampi olento kuin vaikkapa siili, koska ihminen kykenee työllään luomaan yhä monimutkaisempia kulttuurisia tasoja. Ihmiset sopeutuvat yhä uudelleen näihin itse luomiinsa kulttuurisiin olosuhteisiin muuttaen näin myös itseään. Ihminen pyrkii jatkuvasti täydellistymään yhä enemmän.

Tällainen kulttuurin määritelmä on kuitenkin johtanut moniin ongelmallisiin tilanteisiin. Väestönkasvu, ympäristökriisi ja ihmisten yleinen vieraantuminen ovat saaneet monet valistuksen oletukset kulttuurin jatkuvasta täydellistymisestä kyseenalaisiksi. Niinkin erilaisia ajattelijoita kuin Oswald Spengler, Pentti Linkola, John Zerzan, Georg Henrik von Wright, Theodor Adorno ja Max Horkheimer yhdistää suuri epäilys valistuksen projektia ja sen synnyttämää sivilisaatiota kohtaan. Myös Rousseau on kriittinen sivilisaatiota kohtaan.

Hänen mielestään ihmisen täydellistyvyys johtaa hyvin ongelmallisiin tilanteisiin. Eläimet ovat Rousseaun mielestä siinä onnellisessa tilanteessa, että niiden halut ja tarpeet ovat tasapainossa. Eläimet eivät halua mitään muuta kuin mitä todellisuudessa tarvitsevat. Eläin tarvitsee vain ”levon, ruuan ja naaraan.” (Rousseau) Ainoastaan tuska ja nälkä ovat eläimelle pahaa. Ihmisen onnettomuus on Rousseaun mielestä hänen sosiaalisuudessaan. ”Mitä muut minusta ajattelevat?” Toisten ihmisten mielipide vaikuttaa ihmiseen hyvin voimakkaasti.

Vaikka Rousseau ajattelee, että sivilisaatio tuottaa ihmisten välisen eriarvoisuuden, hän ei kuitenkaan ole esimerkiksi Pentti Linkolan ja Oswald Spenglerin tavoin sivilisaatiota vastaan. Paluuta luonnontilaan ei Rousseaun mukaan ole. Hänen tavoitteenaan olikin luoda yhteiskunta joka ratkaisee eriarvoisuuden.

Pohdin, ajautuuko Rousseau samankaltaiseen turhaan ja hedelmättömän spekulaatioon ihmisluonnosta kuin Hobbes ja Locke? Eikö ihminen todella ole kiinnostunut toisista ihmistä? Miksi ei olisi? Yhteisöjen muodostaminen ja niiden etujen ajaminen ovat kuitenkin suojelleet ihmistä monilta vaaroilta. Ne ovat myös antaneet turvaa. Kyllä ihmisen mielestäni voidaan nähdä olevan luontaisesti kiinnostunut kaltaisistaan.

Rousseaun filosofian keskeinen käsite on ns. yleistahto. Se ei tarkoita kaikkien kansalaisten yhteistä tahtoa, kaikkien tahtoa tai yksimielisyyttä. Se tarkoittaa sitä tilannetta missä yhteisön jokainen jäsen tavallaan antautuu kaikkien muiden jäsentensä armoille. Se tarkoittaa kaikkien kansalaisten etua ajattelevien kansalaisten tahtoa. Käsite on vaikea, eikä tämäkään tuskin ole aivan osuva määritelmä. Rousseauta voidaankin kritisoida epäselvyydestä ja mystiikasta.

Voisiko Rousseau ajatella ehkä niin, että yhteiskunta tulisi järjestää niin, että se vastaa kaikkien yksittäisten kansalaisten etua sekä koko yhteiskunnan etua yhdessä. Tarkoittaako yleistahto sitä, että yhteiskunnan tulisi olla sellainen että se ajaa kaikkien ihmisten etua? Tämä kuitenkin tarkoittaisi sitä, että tarvittaisiin kenties jokin korkeampi näkökulma yhteiskuntaan. Kuka tällaisen näkökulman omaa? Jokin yksittäinen ihminen? Tällaisia ratkaisut ovat yleensä humaanin yhteiskunnan kannalta ikäviä, sillä ne tarkoittavat yleensä jonkinlaista diktatuuria ja totalitarismia.

Vaikka kansa itsessään olikin Rousseaulle suvereeni, voisin kenties kuvitella tilanteen missä jokin yksittäinen ihminen julistautuu yleistahdon edustajaksi. Koko yhteiskunnan ja kansan tahdon edustajaksi. Kyseinen yhteiskunta olisi varmasti epäoikeudenmukainen. Oliko itäblokin maissa kenties kyse tästä kun ne julistautuivat ”kansandemokratioiksi” vaikka kyseiset yhteiskunnat olivat kaikkien demokratian määritelmien vastaisia?

Rousseau tuskin kannatti diktatuuria. Kuitenkin hänen filosofiassaan on se vika, että sen keskeinen oivallus on niin epätarkka ja mystinen, että se harhauttaa ajatukset väkisinkin (ainakin itselläni siis) totalitarismiin.

”Kansa ei tunne oloaan yhtään sen paremmaksi, vaikka sitä hakataan ’kansan pampuksi’ nimitetyllä pampulla.” – Mihail Bakunin (1814-1876)

-------------------------

Tämä oli yhteiskuntafilosofiaa käsittelevän kirjoitussarjani viimeinen osa. Lennän kelttein maita kohti. Palaan asiaan myöhemmin.

Ei kommentteja: