keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa VI

Utilitarismi voidaan määritellä seuraavalla tavalla: mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Ehkä kuuluisin utilitaristi oli John Stuart Mill, joka kyllästyi sopimusteoreetikkojen spekulointiin luonnollisista oikeuksista. Käsitteet kuten ”luonnontila” tai ”luonnolliset oikeudet” olivat hänelle tyhjää metafyysistä sananhelinää. Empiristisen, luonnontieteellisen eetoksen hengessä hän pyrkikin tutkimaan etiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaakin mahdollisimman konkreettisen käsitteistön varassa. Avainsanaksi muodostui hyöty ja onnellisuus. Onnellisuus tarkoittaa tässä tuskan poissaoloa ja nautinnon läsnäoloa.

Perinteinen liberalismi oli ajatellut, että kun valtio on taannut kansalaisilleen minimaalisen turvan, tulee heidät jättää valtion taholta rauhaan. Mill kuitenkin ajatteli että jonkinlaista valtiollista kontrollia tarvitaan. Hän onkin niin sanotusti ”sosiaaliliberalisti”. Mill siis on edelleen liberalisti: hän jakaa liberalistien keskeisiä arvoja, kuten yksilön autonomia ja vapaus. Markkinatalous ei kuitenkaan takaa näitä arvoja. Mm. sen vuoksi että ihmiset pakotetaan palkkatyöhön. Millin ja muiden utilitaristien mukaan juuri mahdollisimman laaja vapaus tuottaa suurimman hyödyn.

Työn ja vapauden suhde on otettava tässä huomioon. Yhdysvalloissa puhutaan paljon niin sanotusta ”amerikkalaisesta unelmasta”, joka on perin pohjin liberalistinen ajatus. Ihminen on vapaa tavoittelemaan onnellisuutta, hän on vapaa valtion ja yhteisön asettamista esteistä. Uurastamalla työn ääressä ja kamppailemalla toisia kansalaisia vastaan yksilö voi saavuttaa onnellisuuden. Vapaus on ennen kaikkea mahdollisuutta saavuttaa onni.

Omiin korviini tällainen vapauskäsitys kuulostaa jollain tavoin kierolta. Vapaus tulisikin määritellä pikemminkin toimintamahdollisuudeksi. Jos joudun koko ajan kamppailemaan ja kilpailemaan onnestani ja vaurastumisestani, en voi käyttää toimintamahdollisuuksiani kuin hyviin suppeaan määrään toimintoja. Kun ihminen kykenee toimimaan valitsemallaan tavalla, ihminen kokee olevansa onnellinen. Yhteiskunnalliseen keskusteluun vaaditaan keskustelua hyvästä elämästä. Yhteiskunnan tulee taata yksilöille mahdollisimman laajat toimintavalmiudet tavoitella sellaista elämää jonka kokee hyväksi elämäksi. Tällaisen mahdollisuudet yksilölle takaavat verovaroin ja muulla tavalla yhteisesti kustannetut laitokset ja järjestelmät kuten koulutuslaitos, terveydenhuolto, kirjastolaitos, yms. Juuri tällaiset seikat antavat ihmisille toimintamahdollisuuksia – siis vapautta. Ne toteuttavat ihmisoikeuksia, joita utilitarismi ei niiden abstraktiuden ja hämäryyden vuoksi käsitä.

Ihmisoikeudet eivät ole hämäriä vaan pikemminkin hyvin konkreetteja seikkoja. Ne perustuvat ihmisen tosiasialliseen, hieman aristoteelissävytteiseen vapauskäsitykseen vapaudesta mahdollisimman laajoina toimintamahdollisuuksina. Utilitarismin keskeinen ongelma on siinä, ettei se kykene määrittelemään onnea tai ainakin se näkee onnellisuuden oudon ahtaassa mielessä. Juuri omien potentioiden mahdollisimman tehokas vapauttaminen on hyödyllistä. Se tuottaa kokonaisvaltaista nautintoa sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Yhteiskuntafilosofiankin tehtävänä on pyrkiä pohtimaan ennen kaikkea hyvää elämää, ja sitä miten se mahdollisesti toteutuu yhteiskunnallisella tasolla.

Ei kommentteja: