keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa V

John Lockea ja Thomas Hobbesia pidetään niin yksinä kaikkein tärkeimmistä niin sanotuista ”sopimusteoreetikoista”. Sopimusteoriat ovat teoreettisia konstruktioita joiden keskeisenä lähtökohtana on niin sanottu ”luonnontila”. Luonnontila on tila, missä ihmiset eivät ole vielä sopineet yhteiskuntasopimusta, vaan he elävät jokseenkin täysin pellossa. Se, millainen tämä luonnontila tarkalleen ottaen on, jakoi sopimusteoreetikoita. Locken kuvauksen mukaan ihminen luontojaan sosiaalinen otus ja hänellä on joukko luonnollisia oikeuksia. Hän on myös vapaa toimimaan tahtonsa mukaisesti.

Hobbes puolestaan ajattelee ihmiset jo lähtökohdiltaan eriarvoisiksi. Luonnontilassa vallitsee väkivaltainen sota. ”Kaikki kaikkia vastaan”. Tästä sodasta päästään eroon vain muodostamalla yhteiskuntasopimus ja luovuttamalla rajaton valta suvereenille.

Lockelle vapaus ei ole kurittomuutta. Hänelle, kuten monelle muullekin liberalistille, vapaus on luonteeltaan negatiivista. Järki opettaa meille ihmisille, että koska kaikki ovat tasa-arvoisia, kukaan ei saa vahingoittaa toisten oikeuksia. Suvereenia ei Locken mielestä tarvita. Hänen mielestään hallituksia sen sijaan tarvitaan, koska luonnontila ei ole täysin ihanteellinen ja ihmisiä tulee suojella. Luonnollisen lain rikkojaa rangaistaan luonnontilassa, kuitenkin ”viileän” järjen ja ”omantunnon” rajoissa. Hobbesilla suvereeni päättää rangaistuksista

Hobbesille Locke huomauttaa, että jos suvereenikin on ihminen, miksi hänen alaisuuteen tulisi alistua? Hobbes voisi vastata, että on järkevämpää alistua suvereenin alaisuuteen kuin joutua takaisin ikävään luonnontilaan jossa kaikki sotivat toisiaan vastaan.

Locken ajattelussa on myös erityinen teologinen argumentti (joka ei mielestäni juuri sen teologisuuden vuoksi ensinnäkään ole mikään argumentti). Sen mukaan Jumala loi maailman yhteiseksi ihmisille. Myös maailman mukavuudet ovat luotu ihmisille yhteisiksi. Sotkemalla itseän luontoon työnsä kautta ihminen tulee omistaneeksi asioita. Esim. marjoja poimiessaan hän tulee omistaneeksi ne. Toisia ihmisiä ihminen ei kuitenkaan voi omistaa, koska ihmiset jo lähtökohtaisesti omistavat itsensä.

Sopimusteorioissa hankalin ongelma on itse ”luonnon tilan” käsite. Onko käsite ollenkaan kiinnostava teoreettisesti jos sen sisältö voidaan tulkita niin eri tavoin, kuin Locke ja Hobbes sen tulkitsevat? Heidän tulkintansa ovat lähes päinvastaiset! Ja miksi ihmeessä luonnonoikeudet ovat juuri mitä ovat? Hobbes kaikessa kyynisyydessään näyttäisi olevan oikeassa: mitään rajoituksia ei luonnossa ole. Nimenomaan yhteiskunnan pystyttäminen turvaa yksilöiden oikeudet.

Myönnytys Hobbesille ei kuitenkaan auta. Sopimusteorioiden pahin ongelma yleisesti on ehkä siinä, että ne perustuvat kehämäisille päätelmille. Näin on ainakin Sirkku Hellsten ajatellut. Hänen kritiikkinsä kohdistuu erityisesti John Rawlsiin, mutta on laajennettavissa koko sopimusteoriaan nojautuvaa liberalistista traditiota kohtaan. Hänen mukaansa sopimusteoriat sekoittavat tosiasiat ja arvot. Hellsten kirjoittaa teoksessaan ”Oikeutta ilman kohtuutta – modernin oikeudenmukaisuuskäsityksen kritiikkiä”, että sopimusteoreetikot pyrkivät sanomaan, että ”se, jonka pitäisi olla, pyritään oikeuttamaan sillä joka jo on tai ainakaan oletetaan olevan totta (esimerkiksi luonnollinen tasa-arvo, yksilön autonomia)”. Tässä sopimusteoreetikot tulevat rikkoneeksi myös Humen giljotiinia. Ajatus ihmisten välisestä luonnollisesta tasa-arvosta Lockella on jo olemassa oleva seikka: ihmiset tosiasiallisesti ovat tasa-arvoisia. Tämä on käytännössä johtanut yhteiskunnalliseen tilanteeseen missä abstraktin tasa-arvon nähdään oikeuttavan todellinen epätasa-arvo.

Ei kommentteja: