lauantai 3. toukokuuta 2008

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa I

Kun filosofiaa alettiin harjoittamaan antiikissa, olivat monet nykyisin erityisaloina esiintyvät filosofiset oppialat monessa mielessä yhtä eikä myöskään yhteiskuntafilosofiaa erotettu yleisemmästä eettisestä ajattelusta. Platonin ”Valtio”-teoskin käsitteli nimestään huolimatta koko todellisuutta. Myöhemmin alkoivat eri tieteet erottautua filosofiasta, ja yhteiskuntaakin tutkimaan syntyi uusia tieteenaloja. Myös etiikka erkani yhteiskuntafilosofiasta. Yhteiskuntatieteissä haluttiin tutkia yhteiskuntaa puhtaasti deskriptiivisesti, ilman normatiivista ulottuvuutta. Mikä rooli filosofialle jää tässä prosessissa?

Filosofia voi kyseenalaistaa lähtökohtaisen oletuksen siitä, että yleensäkin pystymme aidosti erottamaan deskriptiivisen ja normatiivisen tavan tutkia yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa tutkiessaan tutkijat tutkivat jo mihin itse kuuluvat. Tutkijatkaan eivät ole yhteiskunnallisten positioiden ulkopuolella. Arvot vaikuttavat tutkijoihin luoden eräänlaisen yhteiskunnallisen a priorin, jonka lävitse tutkijat yhteiskuntaa tarkkailevat. Yhteiskuntatieteessä ei kyetä erottamaan tutkimuksen normatiivista ja deskriptiivistä ulottuvuutta. Kun tutkimme yhteiskuntaa, juuri tämän tutkimuskohteen arvot vaikuttavat meihin.

Puhtaasti deskriptiivistä tutkimusta yhteiskunnasta ei voi ollakaan. Poliittinen filosofia syntyykin tutkimaan juuri yhteiskuntaa siitä näkökulmasta, kuinka yhteiskuntaa voidaan muuttaa. Karl Marxin kuuluisa Feuerbach-teesi kuuluukin: ”Filosofit ovat tähän asti ainoastaan selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen.” Marx ei tässä asetu filosofiaa vastaan, vaan vaatii filosofialle normatiivisen päämäärän: yleisinhimillisen emansipaation. Sen jälkeen kun filosofia on tutkinut yhteiskuntaa, tulee filosofian ottaa yhteiskuntaan jokin normatiivinen positio, muutoin filosofia muuttuu tässä pelkäksi vallitsevan yhteiskunnan kertosäkeeksi.

Yhteiskuntafilosofiset teoriat voidaan jakaa karkeasti kahteen eri leiriin: individualistisiin ja kommunitaristisiin. Individualistien mielestä yhteiskuntaa tulisi tutkia nimenomaan tietyn abstraktin yksilöllisyyden näkökulmasta. Tällä abstraktilla yksilöllä puolestaan on tiettyjä abstrakteja oikeuksia. Tällaista kantaa ovat edustaneet mm. liberalistit. Kommunitaristiset filosofiat puolestaan ajattelevat ihmisyksilön olevan poliittisten instituutioiden vankeja, ja että yksilöitä sitovat tietyt kulttuuriset ja moraaliset rekisterit. Tätä kantaa ovat edustaneet mm. Hegel, postmodernistit ja feministit.

Kommunitaristisen ajattelun edut ovat mielestäni siinä, että se ei oleta mitään muista yksilöistä eristettyä yksilöä, vaan yksilön identiteetti määräytyy monessa suhteessa historiallis-taloudellis-kulttuurisista positioista käsin. Intuition ja teorian erot näkyvät tässä kahdella tapaa: toisaalta intuitiomme sanoo että olemme yksilöitä, joilla on tiettyjä erityisiä haluja ja toiveita, mutta intuitio myös sanoo, että olemme tietyn kollektiivin jäseniä. Koemme kuuluvamme johonkin. Jäänkin miettimään: voiko erityisyys määrittyä ainoastaan yleisen kautta?

Eräs jako, mikä vielä voidaan yhteiskuntafilosofiassa tehdä, on erottelu velvollisuuksien ja hyveiden välille. Velvollisuudet on usein nähty hyvin maskuliinisina kunnia-asioina, kun taas hyveet, esim. myötätunto, feminiinisinä. Itse näkisin moraalin pikemminkin kykynä ja taitona, kuin velvollisuutena. Moraali voi nähdäkseni perustua ainoastaan myötätunnolle, eikä velvollisuuksien lateleminen siinä paljoa auta. Tarvitsemme yhteiskunnan, missä yksilöiden kyky myötätuntoon maksimoituu. Palaamme Marxin ajatukseen yhteiskunnan muuttamisen tarpeellisuudesta.

Ei kommentteja: