tiistai 8. huhtikuuta 2008

Vallankumouksen subjekti


Guy Debord (1931-1994)

-------------------------

Toisen Internationaalin (1889-1914) ongelmaksi osoittautui Marxin tekstien epämääräisyys, joita ei niiden hämäryyden vuoksi voitu käyttää suoraan poliittiseen toimintaan. Lenin kysyikin: ”Mitä on tehtävä?” Miten vallankumous tehtäisiin? Ja ennen kaikkea: kuka sen tekisi? Frankfurtin koululle, joka ei uskonut vallankumoukselliseen luokkasubjektiin, ristiriidaksi muodostui muuttamisen tarpeen ja muuttajan puuttumisen välinen jännite.

Kysymys vallankumouksesta jakoi toisen internationaalin. Toinen leiri (ns. ”tieteellinen” marxismi) ajatteli, ettei oletusta vallankumouksen subjektista ei tarvita. Marx tulkittiin kuvanneen historian yleiset luonnonlait ja päädyttiin ajatukseen että kapitalismi kumoutuu täysin itsekseen taloudellisten prosessien lopputuloksena. Toinen leiri (ns. poliittinen marxismi) puolestaan puolusti proletariaatin roolia kapitalismin kumoamisessa. Taloudellisten lakien olemassaolo ei kiistetty, mutta ajateltiin kumouksen tarvitsevan aktiivista tietoisuutta toteutuakseen.

Frankfurtin koulu ei uskonut luokkasubjektin olemassaoloon. Tuntuisikin omituiselta edes olettaa sellaista. Luokan olemassaolo perustuu toisaalta yhteiseen yhteiskunnalliseen kokemukseen ja toisaalta objektiivisiin tosiseikkoihin. (Postmodernina aikana kokemuskin on kaupallisesti tuotettu, esim. viihdeteollisuudessa.) Marx ajatteli alunperin, että kun kapitalismi kurjistaa työläisten oloja, työläiset ryhtyvät kapinaan ja tekevät vallankumouksen. Työläisillä on tässä skeemassa selvä yhteinen vihollinen – kapitalisti. Kapitalismi ei kuitenkaan näyttänyt, eikä näytä edelleenkään kurjentavan työläisten oloja. Nykyaikana ongelmaksi on muodostunut pikemminkin työväenluokka itse, jolla ei näytä olevan minkäänlaisia yhteisiä intressejä. Itse ajattelisin, että jotain tekemistä ihmisten vastarinnan puutteessa saattaisi olla porvarillisella individualismin käsitteellä. Myöhäiskapitalismissa tuotanto on siirtynyt (ainakin länsimaiselle kuluttajalle suunnatut tuotteet) pikemminkin mielikuvien tuotantoon kuin varsinaisten konkreettisten esineiden tuotantoon. (Haluan tässä ottaa esille situationistien ajattelun.) Ja voisi kenties ajatella, että yksilöllisyydestä on tullut kauppatavara siinä missä muutkin tavarat.

Brändimainonta hokee: ”Tällainen on oikea yksilö: osta tämä!(*) Tätä voisi kutsua eräänlaiseksi reifikoituneeksi yksilöllisyydeksi vastakohtana sellaiselle yksilöllisyydelle, missä valinnat ja toiminta lähtee yksilöstä itsestä liikkeelle. Tämä toisaalta vaatisi jonkinlaisen autenttisen yksilöllisyyden idean, mitä voi olla hankala puolustaa. Joka tapauksessa haluaisin ajatella, että jotain mätää on sellaisessa ”yksilöllisyydessä”, joka on syntynyt massaviihteen, muotiteollisuuden piirissä, ja joka pakottaa ihmisen olemaan ”yksilöllinen”. ”Ole yksilöllinen!” Ihmisen koko persoonasta on tullut esine, jota kaupata eteenpäin. Huoraaminen on 2000-luvun ihmisen perustoiminto.

Tällainen asetelma tekee vaikeaksi myös luokkasubjektin syntymisen. Miten vallankumouksellinen subjekti voi syntyä tilanteessa, jossa ihmiset on ajettu taistelemaan keskenään hyväksytyksi tulemisesta? Rosa Luxemburg ehdotti, että työläiset (nykyään globaalissa mittakaavassa) alkaisivat tekemään jotain omaehtoista, ja että täten kumous lähtisi ruohonjuuritason toiminnasta. Ehkä voimme muuttaa yhteiskuntaamme ainoastaan ruohonjuuritason yhteistoiminnalla… Ehkä vallankumouksen tulee lähteä arjesta, kuten situationistit ajattelivat.

-------------------------


(*) Jälkimmäisen linkin kuvassa ns. "iPod-bikinit"

Ei kommentteja: