maanantai 10. maaliskuuta 2008

Max Horkheimerin monitieteellinen materialismi ja kriittinen teoria


(Kirjoitettu kurssia "FILA320 Yhteiskuntafilosofia ja poliittinen filosofia II. Johdatus Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan" varten.)


Tässä kirjoitelmassani tulen käsittelemään lähinnä Max Horkheimerin ajatuksia tieteestä ja filosofiasta sekä näiden välisestä suhteesta. Tulen tukeutumaan ensisijaisesti Olli-Pekka Moision ja Rauno Huttusen artikkeliin ”Totuuden ja oikean elämän kaipuu – Max Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle”. Artikkeli löytyy Moision toimittamasta teoksesta ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan”. Myös muita lähteitä olen käyttänyt: mm. Rauno Huttusen kotisivujen kriittistä teoriaa käsitteleviä tekstejä. Keskityn siis lähinnä Horkheimerin ajatteluun, tämän näkemyksiin tieteiden suhteista sekä kriittisen ja traditionaalisen teorian eroista. Rajoitan tekstin ulkopuolelle mm. valistuksen dialektiikkaa koskevat teesit. Myös Herbert Marcusen kriittisen teorian tarkennuksen jätän tekstini ulkopuolelle.

Frankfurtin kriittisen koulun, sellaisena kuin me sen tunnemme, voidaan sanoa syntyneen Max Horkheimerin astuessa Frankfurtissa sijaitsevan Sosiaalitutkimuksen instituutin johtoon (Institut für Sozialforschung). Tätä ennen instituutissa oli tutkimus painottunut ainoastaan työväenliikkeen historiaa koskevaan tutkimukseen sekä muuhun aineiston keruuseen. Carl Grünberg oli aiemmin johtanut instituutin toimintaa, ja vaikka suuri suuntaisia teoreettisia linjoja ei oltukaan vedetty, oli instituutti materiaalisilta puitteiltaan kunnossa. Laajimmat tutkimukset Grünbergin aikaan koskivat mm. aasialaista tuotantotapaa ja maailmankuvien siirtymistä feodaalisesta porvarilliseen. Mielenkiintoisimmat tutkimukset tekivät kuitenkin Henrik Grossmann ja Friedrich Pollock taloustieteessä. Kaikesta menestyksestä huolimatta substantiaalisen teorian, filosofisen yhteenvedon puute vaivasi instituuttia. Olihan instituutti jo hyvin varhaisesta vaiheesta asti ottanut keskeiseksi ajatuksekseen teesin marxismista filosofiana, ei kovana luonnontieteenä. Tulen kirjoitelmassani käsittelemään ensisijaisesti Max Horkheimerin alulle panemaa monitieteellisen materialismin ohjelmaa, jonka tarkoituksena oli yhdistää erityistieteellinen tutkimus ja filosofia sekä Horkheimerin määritelmä kriittisestä ja traditionaalisesta teoriasta. Mutta ensin, jotta ymmärtäisimme instituutin tilanteen Horkheimerin noustessa sen johtoon, tulee meidän käsitellä Frankfurtin kriittisen koulun esihistoriaa.

Frankfurtin koulun historian varsinaisena alkuna voidaan pitää Felix J. Weilin ja Karl Korschin organisoimaa Erste Marxistische Arbeitswoche-tapahtumaa, joka järjestettiin kesällä 1923. Tapahtumaan osallistuivat mm. Georg Lukács, Béla Fogarasi, Friedrich Pollock, Karl A. ja Rose Wittfogel sekä Richard Sorge. Tarkoituksena oli paneutua erityisesti Karl Korschin tekstiin “Marxismus und Philosophie”. Vaikka tapahtumaa pidettiin onnistuneena, suuret odotukset koskivat kuitenkin Weilin projektia. Hänen ajatuksenaan oli perustaa marxilainen tutkimusinstituutti, jossa marxilainen näkökulma olisi vahvempi ja radikaalimpi kuin akateemisessa sosialismissa ja toisaalta avoimempi kuin Saksan kommunistisessa puolueessa (1). Frankfurtin yliopisto oli tuohon aikaan Weimarin tasavallan sallivin yliopisto (hallituksen muodosti Saksassa tuolloin sosiaalidemokraatit), joten instituutin perustaminenkin kävi suhteellisen helposti.

Sosiaalitutkimuksen instituutin synty ajoittuu Saksan historiassa erikoiseen aikakauteen. Elettiin Weimarin tasavallan aikaa (1919-1934). Tasavalta oli kulttuurisesti erittäin viriiliä ja perinteiset roolidotukset olivat kyseenalaistuneet. Niin Fritz Lang ja F.W. Murnau kuin Thomas Mann ja Bertolt Brechtkin toimivat Weimarin tasavallan suomissa vapaamielisissä puitteissa. Tämä demokraattinen henki mahdollisti myös Frankfurtin koulun toimimisen. Tasavallan demokratiakokeilu jäi kuitenkin varsin lyhyeksi johtuen sen hyvin keinotekoisesta luonteesta. Ihmiset eivät olleet valmiita demokratialle. Julkiset instituutiot (ja koko demokratia laajemmin) ikään kuin tuotettiin yhteiskunnallisten suhteiden päälle eivätkä nousseet niistä. (Tämä on hyvä pitää mielessä nykypäivänä kun ajatellaan vaikkapa Irakin tilannetta. ”Demokratia”, jota Yhdysvallat on sinne vienyt, ei ole onnistunut. Demokratia ajatellaan tällöin jonain itsenäisenä oliona, sen sijaan, että nähtäisiin sen yhteiskunnallinen alkuperä. Demokratia ei voida viedä minnekään, vaan sen täytyy nousta todellisista yhteiskunnallisista suhteista ollakseen kestävää.)

Ernst Bloch on tutkinut Weimarin tasavallan aikaa. Hänen mukaansa suurimpana syynä tasavallan hajoamiseen ja natsien valtaannousuun oli aikakauden epäsynkronisuus. Blochin mukaan esimoderni traditio eli ihmisten kokemusmaailmassa kaikesta demokratiasta huolimatta. Syntyi ristiriita ihmisten kokemusmaailman ja uuden ajan välille. Tämä ristiriita osaltaan selittää natsien valtaannousua. Natsit nimittäin korostivat autenttista yhteyttä maahan modernin teknologian sijasta. Alkuperäisessä natsiliikkeessä korostuivatkin ihmisten kokemusmaailmassa eläneet traditionaaliset, jokseenkin agraariset arvot. Tärkeätä oli maaperä, veri ja juuret – ei vapaus, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus. Natsit vetosivat johonkin traditionaalisen maailmankuvan konkreettisiin piirteisiin, ei modernin maailman abstrakteihin arvoihin.

Max Horkheimer (1895-1973) valittiin vuonna 1930 Frankfurtin yliopiston yhteiskuntafilosofian professoriksi, ja jo seuraavan vuoden tammikuussa hän nousi Sosiaalitutkimuksen instituutin johtoon Carl Grünbergin paikalle. Noihin aikoihin läntisissä maissa koettiin vakava talouskriisi (Wall Streetin pörssi oli romahtanut edellisvuonna) ja tämä vaikutti myös yhteiskuntatieteiden tilaan. Yhteiskuntatieteiden tuli nyt kysyä: Miten tämä on mahdollista? Miksi yhteiskuntatieteet kyenneet ennustamaan eivätkä estämään talouskriisiä? Onko traditionaalinen teoria yhteiskunnasta kestävä vai tarvitaanko yhteiskunnan tutkimiseen kenties uudenlaista, radikaalimpaa näkökulmaa? Näitä kysymyksiä Horkheimer käsitteleekin virkaanastujaisesitelmässään ”Die Gegenwärtige Lage der Sozialphilosophie und die Aufgaben eines instituts für Sozialforschung”. Siinä hän julistaa hylkäävänsä puhtaan filosofisen lähestymistavan yhteiskuntateoriaan. Teoriaa yhteiskunnasta ei rakenneta spekulaatioiden varaan, vaan konkreetin, empiirisen tutkimuksen varaan. Filosofit olivat liian usein olleet teorioissaan irrallaan konkreettisesta todellisuudesta ja historiasta. Tällaisesta ajattelusta tulee helposti pelkkää metafysiikkaa, jolla ei ole mitään tieteellistä merkitystä eikä kosketuspintaa konkretiaan. Myös elämänfilosofiset filosofian suuntaukset saivat osansa Horkheimerin kritiikistä. Niissä oltiin tyydytty tutkimaan yhteiskunnasta eristettyä yksilöä, mikä on tietysti marxilaisesta näkökulmasta fataali virhe. Hegeliläisen idealismin Horkheimer näki pyhittävän ja puolustavan porvarillisen yhteiskunnan ihmistä alentavia mekanismeja.

Horkheimerin marxilaisuus erosi myös mekanistisesta marxismista, jossa kaikki palautettiin talouteen ja sen lakeihin. Pikemminkin oli tarkoitus tutkia yhteiskuntaa laajemmin, kaikkien tieteiden perspektiivit huomioon ottaen. Horkheimer ei ajatellut yhteiskuntafilosofiaa, eikä filosofiaa yleisestikään, erityistieteenä muiden joukossa, vaan Horkheimer antoi filosofialle sen klassisen tehtävän – totaliteetin tietämisen. ”Yhteiskuntafilosofia tulisi hänen mukaansa ymmärtää "osana filosofisia ja uskonnollisia pyrkimyksiä uudelleensijoittaa toivoton yksilöllinen eksistenssi jälleen kohtuun tai […] merkityksellisten totaliteettien 'kultaiselle maaperälle' [Goldgrund]" ” (2) Horkheimerin filosofian erityinen mielenkiintoisuus on sen tavassa yhdistää empiirinen tutkimus ja filosofia. Filosofian tulisi rohkeasti ja avoimesti ottaa vaikutteita konkreettisen, empiirisen tutkimuksen tuloksista ja myös rehellisyyden nimissä muuttua näiden mukana.

"Horkheimer katsoi välttämättömäksi monitieteellisen tutkimusohjelman, jossa filosofit, sosiologit, taloustieteilijät, historioitsijat ja psykologit yhdistyivät työskentelemään yhdessä. Horkheimerin kunnianhimoisena yrityksenä oli yhdistää filosofinen refleksio ja erityistieteellinen tutkimus. Eri tieteenalojen tutkijoiden täytyy uudelleen muotoilla ja tarkentaa filosofiset kysymykset ja kehittää yhä parempia metodeja. Mutta nämä eri tutkijat eivät saa eriytyä niin, että he kadottavat kyvyn nähdä kokonaisuuden, jolloin heidän tutkimustuloksensa fragmentoituvat (Kotkavirta 1991, 175). Materialistisesti tulkittu filosofia pitää Horkheimerin mielestä yllä tätä kokonaisnäkemystä samalla kun erityistieteellinen tutkimus pitää tutkijan jalat maan kamaralla." (3)

Filosofia ei Horkheimerille siis ole mikään kuningastiede. Mutta myös ajatus ”filosofian lopusta” oli hänelle täysin vieras. Juuri filosofia on se opinala, jonka tarkoitus pelastaa tieteet erityistieteeliseltä pirstoutumiselta. (Meidän aikanamme ongelma on yhä polttavampi.) Hänen mukaansa juuri erityistieteellinen pirstoutuminen oli oire yhteiskunnallisesta kriisistä. Hän sanoikin, että ”tieteen pyrkimykset heijastelevat ristiriitojen täyttämää taloutta.” Yhteiskuntatieteillä ei erityistieteellistymisen vuoksi ollut voimaa ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Horkheimerin visiossa filosofit, psykologit, sosiologit jne. toimisivat yhteistyössä seuraamalla yleisiä filosofisia suuntaviivoja. ”Monitieteellisen materialismin perustavana ajatuksena oli siis yhdistää filosofinen reflektio ja erityistieteellinen tutkimus.” (4) Tutkijoiden oli tutkittava talouden, kulttuurin ja psyyken yhteen kietoutumista.

Tällaista tutkimustapaa kutsutaan ”forschun-darstellung”-dialektiikaksi. ”Forschung” tarkoittaa konkreettia, empiiristä tutkimusta, erityistieteellistä tutkimusta. ”Darstellung” puolestaan tarkoitti juurikin edellä mainittua filosofista kokonaisesitystä. Tärkeimpänä suunnannäyttäjänä tällaiselle tutkimusohjelmalle toimi Marxin poliittisen taloustieteen kritiikki. Marx kykeni hakemaan aikansa porvarillisesta yhteiskunnasta kaiken tarvittavan empirian, mutta hän hallitsi myös käsitteellisen kokonaisesityksen – filosofian. Marx sekä tutki että kritisoi oman aikansa vallitsevaa järjestystä.

Marxin ohjelma ei kuitenkaan sellaisenaan kelvannut Horkheimerille. Jos Marxin ajatuksia pidettäisiin universaalina teoriana, joka pätisi aina ja kaikkialla, päädyttäisiin helposti dogmaattiseen metafysiikkaan. Tämä kritiikki osuu varsinkin ”tieteellisten” marxilaisten kohdalle. Horkheimerin mielestä teoriaa tulisi käyttää ”historiallisesti herkällä tavalla”. Marxin lait eivät olleet lakeja luonnonlakien merkityksessä, vaan ne olivat historiallisesti muuttuvia. ”Nuo lait ilmaisivat rakenteellisia ja funktionaalisia yhteenliittymiä (reaaliabstraktioita), joiden konkreettiset muodot on jokaisessa yksittäisessä tapauksessa rekonstruoitava yhä uudelleen ja uudelleen.” (5)

Frankfurtin koulun tutkimustyö voidaan karkeasti jakaa kolmeen tutkimusotteeseen, disipliiniin (6):

1. 1. Poliittis-taloustieteellinen disipliini postliberaalisesta kapitalismista.

2. 2. Sosio-psykologinen disipliini yhteiskunnallisesta integraatiosta.

3. 3. Kulttuuri-teoreettinen disipliini massakulttuurista.

Ensimmäisen disipliinin ongelma koski talouden roolia natsi-Saksassa. Friedrich Pollock oli sitä mieltä, että Saksan talousjärjestelmä oli tuolloin jonkinlaista valtiokapitalismia, jossa valtaapitävänä oli hallitsevan luokan sijaan hallinnollinen byrokratia. Otto Kirchheimer ja Franz Neumann puolestaan olivat sitä mieltä, että natsien nousu ei millään tavoin muuttanut kapitalismin lainalaisuuksia. He puhuivatkin "totalitääris-monopolistisen taloudesta”, jonka ”mukaan fasistinen dominaatio on seurausta poliittisesta kompromissista puolueen sekä taloudellisen ja hallinnollisen eliitin kesken.” Yhteistä molemmille leireille oli kuitenkin kielteinen suhtautuminen marxilaisille tyypilliseen taloudelliseen reduktionismiin, jossa kulttuuriset, psyykkiset, älylliset ja uskonnolliset toiminnot ja ideat tyypillisesti selitettiin taloudellisilla tosiseikoilla. Talouden tutkimus jäikin kovin ylimalkaiseksi, ja sen sijaan tutkimuksen painopiste oli koulukunnassa selvästi kahden jälkimmäisen disipliinin mukainen, psykologis-kulttuurinen. (7)

Toinen disipliini koski erityisesti Erich Frommille asetettua sosiaalipsykologian ohjelmaa. Tarkoituksena oli tutkia yksilöpsykologian ja sosiologian välisiä suhteita. Fromm ryhtyikin tutkimaan perhettä, jossa isän rooli modernina aikana heikentynyt, ja päätyikin freudomarxilaisena ajattelemaan, että patriarkaalisen auktoriteetin katoaminen perheestä jättää lapsen egon varsin heikoksi ja ajaa lapsen hakemaan tarvitsemaansa auktoriteettia perheen ulkopuolelta. Tällainen kehitys oli osaltaan johtanut natsipuolueen nousuun. Natsit ja erityisesti Hitler olivat antaneet ihmisille heidän tarvitsemansa auktoriteetin. Myöhemmin Fromm joutui Adornon, Marcusen ja Horkheimerin kritiikin kohteeksi, koska luopui kokonaan kuoleman vietin käsitteestä sekä kielsi libidon keskeisyyden.

Kolmas disipliini koski Adornon, Marcusen ja Benjaminin kaltaisten ajattelijoiden teorioita taiteesta ja massakulttuurista. Marcusen ja Adornon mielestä massakulttuuri voitiin ajatella ainoastaan tiukan ideologisessa mielessä. Massakulttuuri oli heidän mielestään puhtaasti esineellinen kulttuurin muoto. Taide puolestaan edusti heille yhtä harvoista vapauden kentistä, joita vielä lähes täysin reifikoituneessa kapitalismissa oli. Benjamin asettui Adornoa ja Marcusea vastaan. Hän ajatteli, että vaikka taideteos olikin teknisen uusinnettavuuden aikakaudella kadottanut auraattisen, pyhän olemuksensa, ei taideteos siltikään välttämättä olisi automaattisesti ideologiaa. Benjamin myös huomautti Adornolle ja Marcuselle, että juuri fasistit olivat käyttäneet auraattista taidetta estetisoidessaan politiikan. Benjamin ajattelikin, että juuri epä-auraattinen taide (massakulttuuri) tuli politisoida, jotta alistetut ihmisjoukot nostettaisiin historian subjekteiksi ja saataisiin tekemään vallankumous. Tässä Benjamin yhtyikin brechtiläiseen taidekäsitykseen.

Näiden kolmen disipliinin voidaan katsoa olevan kolmen erityistieteen näkökulma samaan kohteeseen – yhteiskuntaan. Nämä kolme erityistieteellistä näkökulmaa eivät sulje toisiaan pois eivätkä toisaalta ole yksinään riittäviä. Juuri näitä kolmea (sekä tietysti muita) tieteellisiä perspektiivejä yhdistämään Horkheimer ajatteli tarvitsevansa filosofiaa. Juuri monitieteellinen materialismi olisikin mielestäni äärimmäisen herkullista nostaa esikuvaksi nykyiselle tieteelliselle keskustelulle. Myös keskustelulle ”kahdesta kulttuurista” (luonnontieteellisestä ja humanistisesta) sillä olisi varmasti ollut painava sanansa sanottavana. Yllä kuvatut disipliinit olivatkin aitoja yrityksiä tuottaa kokonaisvaltainen ja kattava kuva 1930-luvun saksalaisen yhteiskunnan todellisuudesta. Monitieteellinen materialismi toteutuessaan olisi saavuttanut eräänlaista tieteiden ykseyttä. Ei kuitenkin metodologisessa mielessä, vaan pikemminkin filosofisessa. Erityistieteellistyminen on tuottanut kyllä asiantuntijoita kaikille aloille, mutta minkäänlaista viisauden lisääntymistä se ei ole tarkoittanut.

Suomalaisfilosofi Georg Henrik von Wright on pohtinut erityistieteellistymistä. Hänen mukaansa ”henkinen puutostauti, jota nimitetään fakki-idiotiaksi , ei niinkään ole tietojen kuin harrastuksen asia. Se merkitsee sielun näivettymistä, kiinnostuksen puutetta kaikkea sellaista kohtaan, mikä on yksilön koulutuksen tai toimialan ulkopuolella.” (8) Monitieteellinen materialismi olisi toteutuessaan ehkä ollut kaikkein paras vastalääke ”fakki-idiotiaa” vastaan. Empiirisen tutkimuksen arvostus ja pyrkimys kokonaisymmärrykseen jos mitkä ovat filosofiaa, viisauden rakastamista. Filosofia ilman erityistieteitä on turhaa spekulointia ja erityistieteet ilman filosofiaa ”fakki-idiotiaa”.

Max Horkheimerin edustama marxilaisuus on ns. ”kriittistä teoriaa”. Mitä ”kriittisyys” tässä oikein tarkoittaa? Horkheimer määrittelee ensin Descartesilta periytyneen traditionaalisen teorian: ”Selittäminen on operointia johonkin tilanteeseen sopivilla ehtolauseilla. Jos oletetaan asiantilat a, b, c ja d, on tapahtumaa q pidettävä todennäköisenä, ja mikäli d jää pois tapahtumaa r, g:n tullessa mukaan tapahtumaa s jne. Tällainen kalkylointi kuuluu niin historia- kuin luonnontieteen loogiseen varustukseen. Se on teorian olemassa olomuoto sen traditionaalisessa mielessä.” (9) Tieteellisen ajattelun muutoksia pidetään traditionaalisessa teoriassa puhtaasti loogisina, tieteen sisäisinä muutoksina. Horkheimerin mukaan traditionaalinen teoria ei huomaa olevansa yhteiskunnassa konkreettisesti kiinni. Myös tieteentekijät ovat osa yhteiskuntaa, eikä heidänkään ajattelunsa ole millään tavoin ”puhtaan” objektiivista, vaan heidänkin havaintonsa on ns. teoriapitoisia. He näkevät asioita jonakin tiettynä asiana ja jotenkin tietyllä tavalla. Kriittisen teorian käsite viittaakin paitsi Marxin kapitalismi kritiikkiin, myös Katin kriittiseen filosofiaan. Kantin mukaan ihmisen havaintoa määrittävät tietyt ihmismielessä olevat skeemat ja kategoriat. Ihmisen tietoisuudelle on annettu aktiivinen rooli Kantin tietoteoriassa. Ainoa ero Kantiin on siinä, että Horkheimer ei aseta havainnon subjektiksi transsendentaalia subjektia, vaan tekee, marxilaiselle tyypilliseen tapaan, havainnosta yhteiskunnallisen työn tuotteen, tuotannon tavan. (Tämä ajatus löytyy jo Marxilta.) Tiedolla ei ole transsendentaalisia, ikuisia ehtoja, vaan historiallisesti muuttuvia, yhteiskunnallisia ehtoja. Teoreettiset käsitteetkin olivat Horkheimerille yhteiskunnallisia tuotoksia. Ja juuri tämän vuoksi yksimielisyys asioiden tilasta ja arvioinnista saattoi olla mahdollista. Traditionaalinen ei ymmärrä eikä suostu myöntämään yhteiskunnallista positioituneisuuttaan ja muuttuu ideologiaksi, surkeaksi metafysiikaksi. Horkheimer myös huomauttaa, että kriittinen teoria itsessäänkin käyttää traditionaalisen teorian kehittyneimpiä metodeja, ja on riippuvainen traditionaalisesta teoriasta ja historiasta. Tämän vuoksi kriittisen teorian tulee olla kriittinen myös itseään kohtaan. Kriittinen teoria on ennen kaikkea itsekritiikkiä, koska se kritisoi jotain sellaista minkä osa itse on.

Kriittinen teoria ei hyväksy asioiden järjestystä sellaisenaan ja annettuna. Se käyttää traditionaalisen teorian kehittyneimpiä välineitä, mutta ei uskottele itselleen, eikä muille, olevansa millään tavalla puhtaan objektiivista tiedettä yhteiskunnasta. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei puhtaan objektiivista tiedettä ole olemassakaan. Se ei myöskään uskottele olevansa arvovapaata, vaan valitsee uhmakkaasti tutkimukselleen normatiiviset päämäärät. Tärkein päämäärä kriittiselle teorialle on yleisinhimillinen emansipaatio. Tämä humanistinen prinsiippi on aina pidettävä mielessä harjoitettaessa kriittistä teoriaa. Horkheimer sanoi: ”Kriittinen teoria esittää: asioiden ei tarvitse olla näin; ihmiset saattavat muuttaa olemista, edellytykset muutokselle ovat olemassa.” Kriittinen teoria pyrkiikin kumoamaan kartesiolaisen dualismin, ja ylittämään käytännön ja teorian välisen jaottelun.

Inhimillinen toiminta on aina johonkin suuntautunutta ja havaintokin on toimintaa. Havaintoa ei voi olla puhtaana, vaan havaintokin kohdistuu jonnekin. Havainnon, ja ajattelun, muotoihin ovat vaikuttaneet konkreettiset, yhteiskunnalliset suhteet. Horkheimer ei kannata relativistista metafysiikkaa, vaikka asettaakin totuuden riippuvaiseksi inhimillisistä, yhteiskunnallisista käytännöistä. Hänen mukaansa kukaan ei voi muuttaa itseään muuksi subjektiksi kuin on, tässä mielessä havainto on historiallista ja yhteiskunnallista. Totuuden pysyvyyden idealla on Horkheimerille poleeminen merkitys. Hän kritisoi toisaalta oletusta ylihistoriallisesta subjektista, mutta toisaalta hän vastustaa myös ajatusta, että subjektit olisivat keskenään vaihdettavia historian hetkestä toiseen. Todellisuus on olemassa vain konkreettisen toiminnan kautta. Sen saavuttaminen teorian tasolla absoluuttisena on mahdotonta. Todellisuuden ja ajattelun väliseksi suhteeksi voi muodostua ainoastaan toiminta.

Toiminnan täytyy kuitenkin suuntautua jonnekin – Horkheimerilla se suuntautuu kohti emansipaatiota. Teoriaa ei voida erottaa käytännöstä, koska teoriakin nousee inhimillisestä praksiksesta. Kriittinen ajattelu voi ja sen tulee ylittää käytännön ja teorian välinen dualismi. Kriittisen teorian kritiikki kohdistuu aikansa ajattelutapaan, joka ei rajoitu tieteeseen. Koska tiede on yhteiskunnallisesti määräytynyttä, tulee kritiikki kohdistaa nimenomaan vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestykseen. Kuten Marxin uskontokritiikki, joka oli viimekädessä uskonnonkaltaisen oopiumin tuottavan yhteiskunnan kritiikkiä, samaan tapaan Horkheimerin kritiikki traditionaalista teoriaa kohtaan kohdistuu viimekädessä vallitsevaan yhteiskuntaan, ei pelkästään vallitsevaan ajattelutapaan. Yhteiskuntateoria on tosi vain jos se edistää emansipaatiota. Vapautuminen on yhteiskuntateorian totuuden kriteeri. Vapautuminen on sekä vapautumista fyysisestä sorrosta, mutta myös ideologiasta. Päämääränä oli tässä mielessä rationaalinen yhteiskunta täysin saksalaisen idealismin hengessä. Kriittisen teorian päämääränä on demokraattinen yhteiskunta, jossa vallitsi kattava, kaikkien ihmisten onnellisuus. Jälkikirjoituksessaan tekstiin ”Traditionaalinen ja kriittinen teoria” Horkheimer sanookin, että ”teoria ei koskaan ainoastaan tähtää tiedon sinänsä lisäämiseen. Sen päämääränä on ihmisen emansipaatio orjuudesta.” Tietoakin kerätään vain jotta tietty päämäärä toteutuisi. Sosialismi on eettinen prinsiippi, joka tarkoittaa: pyri rakentamaan sellainen yhteiskunta, joka tekee kaikki onnelliseksi. Tällainen rationaalinen yhteiskunta on kenties utopiaa, mutta antaa kritiikille mahdollisuuden: mikään sellainen yhteiskunta ei ole perusteltavissa eikä rationaalinen joka aiheuttaa kärsimystä.

Horkheimerin mielestä rationaalinen yhteiskunta on ennustettava. Vaikka ennustaminen yhteiskuntatieteissä on vaikeampaa kuin luonnontieteissä, (koska ”yhteiskunnallinen prosessi […] on antagonististen voimien sokean toiminnan luonnollinen tulos” (Horkheimer) (10)) ei Horkheimer marxilaisena voinut tyytyä siihen, että yhteiskunnan kriisit ainoastaan tunnustetaan. Yhteiskuntatieteiden tuli pyrkiä ennustamaan tällaisia kriisejä, vaikka ennustaminen olisikin äärimmäisen riskialtista, ja pyrkiä myös estämään niitä. Horkheimerin mukaan yhteiskuntatieteiden ennustamisen kyky on sitä suurempi, mitä enemmän ihmiset itse ovat luoneet ne olosuhteet, joissa he elävät. Tässä Horkheimer seuraa Giambattista Vicoa. Nykyisessä yhteiskunnassa ihmiset elävät eristyksissä toisistaan, kilpailuasetelmassa, ja tekevät kaoottisuudessaan yhteiskuntatieteellisestä ennustamisesta vaikeampaa. Horkheimer ajatteli, että mitä enemmän ”yhteiskunta tekee järjestelyjä asettaakseen itsensä rationaalisena subjektina, sitä enemmän yhteiskunnallisia tapahtumia voidaan ennustaa varmuudella” (Horkheimer). Sodat ja köyhyys johtuivat juuri yhteiskunnan irrationaalisuudesta, siitä, ettei yhteiskuntaelämää oltu suunniteltu ja organisoitu rationaalisesti. Ihmiset eivät ole rationaalisia kapitalismissa. Valistuksen ja teorian tehtävänä oli osoittaa vielä tässä vaiheessa sosialistinen suunnitelmatalous mahdolliseksi.

Horkheimer huomasi myös, että porvarilliset arvot voitiin jakaa kahteen periaatteiden ryhmään. Ensimmäinen ryhmä sisälsi yksityisen omistuksen ja yrittäjyyden perinteiset liberalistiset arvot (”taloudellinen ryhmä”). Toinen ryhmä (”sosiaalinen ryhmä”) koostui universaalin onnen, vapauden ja oikeudenmukaisuuden ideoista. Horkheimerin mukaan kapitalismissa sosiaaliset arvot oli sivuutettu taloudellisten arvojen tieltä. Yksityisomistuksen periaate johti hänen mukaansa jokseenkin suorasti totalitarismiin, kun taas vapauden ja onnen kaltaiset sosiaaliset arvot johtaisivat sosialismiin. Yksityisomaisuus tulikin Horkheimerin mielestä murskata, mutta samalla tuli säilyttää porvarillisen ajattelun sosiaaliset arvot. Kuitenkaan pelkkä yksityisomistuksen kumoaminen ei välttämättä tuota todellista yhteiskunnallistamista. Horkheimerin mielestä yhteiskunnallistaminen ”riippuu yhtälailla yhteiskunnan luonteesta ja kehityksestä missä kaikki nämä erityiset vaiheet tapahtuvat […]. Jopa jos ’luonnolliset etuoikeudet’, jotka riippuvat yksilöllisestä lahjakkuudesta ja tehokkuudesta ovat olemassa vielä hetken, ei ainakaan yhtään uutta sosiaalista etuutta tule niiden korvaajaksi. Tällaisessa väliaikaisessa tilanteessa epätasa-arvon ei tule sallia muuttua piintyneeksi vaan sitä tulee pyrkiä jatkuvasti eliminoimaan.” Yhteiskunnallistaminen on yksityisomaisuuden kumoamista laajempi ilmiö. Kriittisen teorian tehtävä on pyrkiä löytämään yhteiskunnallistamisen ehdot ja auttaa tuottamaan todellista yhteiskunnallistumista.

Yksilön intressejä Horkheimer ei suostunut uhraamaan minkään korkeamman päämäärän vuoksi. Sosialistisen suunnitelmataloudenkin hän pyrki perustelemaan juuri yksilön kautta. Ensiksikin hän oletti suunnitelmatalouden takaavan yksilön tarpeet suhteessa yhteiskunnan tuotannollisiin kykyihin annetuissa kehitystasoissa. Toiseksi hän näki suunnitelmatalouden nostavan yksilön yhteisön jäseneksi, pois eristyneisyyden ja kilpailun tilasta. Kaikenlisäksi suunnitelmatalous Horkheimerin mielestä tekisi lopun luokkayhteiskunnasta ja antaisi yhteiskunnalle suunnan ja tarkoituksen. Toinen maailmansota ja monet muut tapahtumat tosin tekivät Horkheimerista huomattavasti pessimistisemmän ja kyynisemmän. Mutta niin pitkälle en tässä kirjoituksessani mene.

Horkheimerin kriittinen teoria ei kaikesta huolimatta ole täysin kestävä. Monitieteellisen materialismin ohjelma kaatui pitkälti käytännön syihin: toiseen maailmansotaan ja siitä seuranneeseen Frankfurtin koulun ensimmäisen sukupolven hajaantumiseen ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Klassista kriittistä teoriaa kohtaan on esitetty kritiikkiä (11):

Ensiksi: kun kyseessä on marxilainen ajattelu, nousee ongelmaksi yhteiskunnallinen subjekti. Kuka tai mikä voisi olla sellainen yhteiskunnallinen subjekti, joka lopulta yhdistää teorian ja käytännön kumouksellisella toiminnallaan? Horkheimer ja muut Frankfurtin koulun tutkijat ajattelivat, että yksilöt radikaalilla toiminnallaan ylittäisivät sortavan yhteiskunnan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan näyttäisi pikemminkin siltä, että yksilöt ovat yhä tiukemmin valvottuja ja alistettuja, ja että kumouksen mahdollisuus on yhä heikompi. Frankfurtin koulu ei onnistunut vakuuttavasti käsitteellistämään yhteiskunnallista subjektia. Yhdeksi puutteeksi voidaan klassisessa kriittisessä teoriassa laskea vielä vakuuttavan luokkateorian puuttuminen. Tämä on ainakin Rauno Huttusen mielestä syy sille, miksei kriittinen teoria vielä tuolloin kyennyt käsitteellistämään yhteiskunnallista subjektia. Toiseksi: miten kritiikille voidaan löytää perusta ja emansipaation ajatusta puolustaa, mikäli pidetään moraalin yleispätevyyttä ja ylihistoriallisuutta ideologiana, ja siten mahdottomana kuten Horkheimer tekee kirjoituksessaan ”Materialismi ja moraali”?

Ehkä moraalin voidaan Theodor Adornon (1903-1969) tapaan ajatella perustuvan myötätuntoon (12). Adornon mielestä moraali voi perustua ainoastaan myötätuntoon kun toinen ihminen kärsii. Tässä mielessä Adornon moraalifilosofia on materialistista. Moraali ei tällöin ole absoluuttista, mutta sen ylle voidaan ajatella kritiikki perustettavan. Myötätunnosta (Mitleid) tulee kuitenkin varsinaisesti moraalista, kun se johtaa yhteiskuntaa muuttavaan toimintaan (lisäksi tuleva momentti). Adorno sanookin, että ”[t]osia lauseet ovat impulsseina, jos käy ilmi, että jossakin kidutetaan”, ja asettaa holokaustin uudeksi kategoriseksi imperatiiviksi. ”[T]oiminta on järjestettävä siten, ettei Auschwitz toistuisi”, Adorno sanoo. Kritiikki voidaan kiinnittää ainoastaan tähän ns. ”negatiiviseen moraalifilosofiaan”. Sellainen yhteiskunta tulee kieltää, joka aiheuttaa kärsimystä ja orjuuttaa.

1930-luvun jälkeinen optimistinen henki, suhteessa teoreettisen ajattelun kykyyn muuttaa maailmaa, heikkeni toisen maailmansodan, työväenliikkeen epäonnistumisen ja holokaustin johdosta. Myös teoreettiset ristiriidat Sosiaalitutkimuksen instituutissa ajoivat Frankfurtin koulun tutkijoita erilleen toisistaan. Teoksessaan ”Valistuksen dialektiikka” Horkheimer ja Adorno olivat päätyneet pessimistiseen ajatukseen valistuksesta oman tuhonsa syynä. Holokausti ja fasismi olivat jo sinällään sisältyneet valistuksen ohjelmaan. Teoksen metodologia oli yleisempi ja filosofinen kuin monitieteellinen materialismi oli metodina ollut. Teos otti myös etäisyyttä marxismiin ja poliittisen taloustieteeseen, ja halusi siirtää näkökulman yleisempään kulttuurikritiikkin, jossa erityisenä näkökulmana oli luonnon alistamisen tematiikka. Horkheimer ja Adorno ajattelivat teoksessaan, että tiede oli kokonaan menettänyt kykynsä selittää yhteiskuntaa. Filosofian rooli suhteessa tieteeseen vahvistui. Filosofian tehtäväksi tuli kehitellä uusia käsitteitteitä, lähestymistapoja ja tutkimuksen muotoja. Kuitenkaan mitään vastausta siihen, millainen ajattelun muodon tulisi olla, ei anneta. ”Valistuksen dialektiikan” näkökulma on täysin negatiivinen ja kriittinen. Kaksi maailmansotaa ja juutalaisten kansanmurhan nähnyt Horkheimer kysyykin ”Valistuksen dialektiikassa” epätoivosena, että ”miksi ihmiskunta, vaikka sen pitäisi astua todellisesti inhimillisiin olosuhteisiin, vajoaa uudenlaiseen barbariaan”? (13) Monitieteellinen materialismi, ainakin sellaisessa muodossa kuin Horkheimer oli sen määritellyt, oli epäonnistunut.

Keijo Lakkala

Viitteet:

1. Olli-Pekka Moisio ja Rauno Huttunen, ”Totuuden ja oikean elämän kaipuu – Max

Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle.” Teoksessa

Olli-Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun

kriittiseen teoriaan”, s. 9

2. Sama, s. 12

3. Rauno Huttunen, ”Frankfurtin koulu ja kriittinen teoria”, http://joyx.joensuu.fi/~rhuttun/jkl/frankfurt.html

4. Olli-Pekka Moisio ja Rauno Huttunen, ”Totuuden ja oikean elämän kaipuu – Max

Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle.” Teoksessa

Olli-Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun

kriittiseen teoriaan”, s. 12

5. Sama, s. 13

6. Rauno Huttunen, ”Frankfurtin koulu ja kriittinen teoria”, kohta 1.3 ”Frankfurtin koulun tutkimustyön disipliinit”, http://joyx.joensuu.fi/~rhuttun/jkl/frankfurt.html#disipliinit

7. Jussi Kotkavirta, ”Frankfurtin koulun talouden kritiikki”

8. Georg Henrik von Wright, ”Humanismi elämänasenteen”, s. 103

9. Olli-Pekka Moisio ja Rauno Huttunen, ”Totuuden ja oikean elämän kaipuu – Max

Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle.” Teoksessa

Olli-Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun

kriittiseen teoriaan”, s. 17

10. Sama, s. 23

11. Rauno Huttunen, ”Frankfurtin koulu ja kriittinen teoria”, kohta 1.5 ”Rekonstruktio” http://joyx.joensuu.fi/~rhuttun/jkl/frankfurt.html#rekonstruktio

12. Jussi Kotkavirta, ”Omantunnon huono omatunto – Adorno, etiikka ja negatiivinen moraalifilosofia”, Teoksessa Olli-

Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan”, s. 157

13. Olli-Pekka Moisio ja Rauno Huttunen, ”Totuuden ja oikean elämän kaipuu – Max

Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle.” Teoksessa

Olli-Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun

kriittiseen teoriaan”, s. 32


Ei kommentteja: