torstai 6. maaliskuuta 2008

Elokuvataiteen tila

Viime aikoina unohduksissa ollut elokuvaharrastukseni on kokenut pientä renessanssia. Asuessani Helsingissä kävimme ystäväni kanssa usein elokuvissa. Renoir, Eisenstein, Godard, jne. Kaikki suuret nerot tulivat tutuiksi. Noista ajoista ei elokuvataiteen yleinen arvostus ole juurikaan noussut. Edelleen elokuvat katsotaan teattereissakin popcornin, peliautomaattien ja kuhertelun kylkiäisinä. Itse elokuva on unohtunut. Emme me mene taidenäyttelyynkään syömään eväitä.

Walter Benjamille elokuva oli yksi niistä moderneista taidesuunnista, joka oli osaltaan ollut kadottamassa taideteosten auraattista luonnetta. Elokuvataideteoksia voitiin uusintaa ja näyttää saman aikaisesti kaikkialla. Tekniikan kehitys on toisaalta johtanut taiteen demokratisoitumiseen (vrt. Dogme 95), mutta toisaalta sen banalisoitumiseen (vrt. Hollywood-elokuva ja pop-musiikki).

Sanalla "taide-elokuva" on jokin kummallinen maku. Se implikoi, että "normaalin", "oikean" elokuvan ulkopuolella olisi jokin kummallinen, ehkä vaarallinenkin alue: "Taide". On kuitenkin hämäävää puhua taiteesta ja viihteestä kategorioina. Sitä ne eivät ole. Taide ja viihde ovat aste-eroja kuten hyvä ja paha.

Massatuotannon aikakaudella "taide" on kummajainen. Mainosrahotteiset kanavat esittävät elokuvia, joiden parissa viihtyy, ja jotka auttavat unohtamaan. Vaikea, haastava, epämiellyttävä taide jätetään pölyttymään varastoihin, mikäli ei esitetä puolen yön jälkeen, jolloin kukaan ei ole hereillä.

Elokuvasivistys on unohtunut. Itse olen kiinnostunut elokuvataiteesta. Tämä erotuksena elokuvan harrastamisesta, joka ei oikeastaan tarkoita mitään. On olemassa kaiken karvaisia "elokuvan harrastajia", joiden suosikkielokuvia ovat mm. The Matrix, Forrest Gump ja Star Wars. Elokuvasivistys tarkoittaa, että ymmärrämme elokuvan historian ja sen mahdollisuudet taidemuotona, sen klassismin ja avant-garden; sen kevyemmän ja vaikeamman puolen. Elokuvataiteen opetus on täysin laiminlyöty Suomen kouluissa. Kukaan ei tiedä mitään eurooppalaisen elokuvan traditiosta, saati neuvostoliittolaisista mestareista. Suurin osa väestöstä on täysin ehdollistettu standardisoidulle roskalle, että kaikki tämän standardin rikkova koetaan omituiseksi, "tylsäksi" tai sairaaksi. Se, ettei tunne edes yleisesti Sergei Eisensteinin tuotantoa, on sama kuin ei tietäisi kuka Mozart oli. Ja surullista on, että tällainen tilanne on hyvin yleistä keskivertoväestön keskuudessa.

Elokuvataiteen arvostus Suomessa on kuralla. Tämä on tosiseikka. Elokuvan jatkuva esilläolo mainosrahoitteisilla tv-kanavilla ja banaalina viihteenä popcornien kylkiäisenä on kaksi suurinta syytä siihen, ettemme koe elokuvaa arvostettavaksi ja vaikeaksi taiteeksi. Ehdottaisin Suomeen samankaltaista systeemiä kuin Ranskassa, jossa valtio kustantaa kouluille opetuskäyttöön DVD-kopiot kanonisoiduista klassikoista. Tällöin syntyisi paitsi perinteen taju (jonka kautta arvioida näkemiään elokuvia), niin myös runko, johon kiinnittää elokuvataidetta. Gadamerilaisen hermeneutiikan hengessä voisi todeta, ettei mitään taidetta voi arvioida epähistoriallisesti, vaan tulee asettua taiteen historiaan, olla nöyrä traditiolle. Tämä ei tarkoita radikalismin kieltämistä - avant-gardekin on avant-gardea vain suhteessa traditioon.

Tänä päivänä jok'ikinen pallinaama kuvittelee olevansa pätevä elokuvakriitikko. Internet on pullollaan elokuva-arvostelijoita, joilla ei ole mitään käsitystä elokuvan (tai minkään muunkaan taiteen) traditiosta.

"Ainut asia mikä häiritsi joskus oli elokuvan pitkä kesto, mutta näin vanhemmiten olen tullut siihen tulokseen että pitkäkestoiset leffat ovat olleet Hollywoodin suola.", sanoo nimetön "leffakriitikko" Quentin Tarantinon elokuvasta "Pulp Fiction" leffatykki.comissa. Arvostelijaa ei kiinnosta ollenkaan Tarantinon elokuvan kommentit godardilaiseen estetiikkaan eikä elokuvan dekonstruktiivis-postmoderni muoto. "Pulp Fiction" on arvostelijan mielestä hyvä, koska Tarantinolla "on uskomattoman laaja musiikkimaku, [...] hän jotenkin tuntuu löytävän aina parhaat kappaleet, joka tekee kohtauksista vielä täydellisemmät. Tarinan kerronta on kuitenkin Tarantinon ehdoton bravuuri." "Kriitikolle" on tässä tärkeämpää tarinan vetävyys ja yleinen viihdyttävyys kuin mikään muu. Tällainen banaali formalismi syövyttää elokuvakritiikkiä instituutiona. "Varsin viihdyttävä leffa, vaikka joitakin tylsiäkin hetkiä on", tiivistää käyttäjä Vampire Slayer ja osoittaa samalla kuinka tyhjää ns. elokuvakritiikki Suomessa ja erityisesti Internetissä on.

Tämä kaikki on turhauttavaa... Enkä ole ainoa tässä maassa turhautumiseni kanssa. Filmihullu-lehdessä (1/06) elokuvatohtori Peter von Bagh syyttää mm. Helsingin sanomien kulttuuritoimitusta sekä HS:n Nyt-liitettä elokuvakritiikin tilasta (ja onkin jokseenkin oikeassa):

Ja avainasemassahan Helsingin Sanomat toki on. Se on kuudenkymmenen vuoden ajan liputtanut että elokuva ei ole taidetta. Tämä ei ehkä tunnu edes omista lukijoistamme vakavalta. Olemme kasvaneet tämän ajattelutavan katveessa, ja itsekin olen tottunut suhtautumaan koko sanaan karsaasti koska se on niin pitkälle teeskentelijöiden ja tolkuttomasti itse asian ulkolaidalla olevien tyyppien omima. Mutta silti tapahtumasarja on ollut merkitsevä.

Paula "Pimpula" Talaskiveä kohtaan en tunne mitään nostalgiaa. Suoritusta hallitsivat tekstien amatöörimäinen taso ja "musta tuntuu" -tyyppinen mökeltäminen sekä toisaalta valta-aseman (joka ei vielä 60-luvullakaan ollut aivan niin ehdoton kuin nyttemmin) tuottama avoin omavaltaisuus. Elokuvalta vietiin aivopesunomaisesti mahdollisuus siihen vakavaan huomioon, joka kirjallisuudella, musiikilla tai teatterilla on ollut. Muistan kuinka myös lehden omien edustajien taholta selitettiin syy miksi elokuvaa ei oteta kulttuuripalstoille: koska Pimpula kirjoittaa siten kuin kirjoittaa, tasoero olisi mahdoton. Ja muualla alettiin sitten elää kuin pellossa koska iso esikuva antoi signaalin ja määritteli elokuvan paikan taiteiden porstuaan.

Suomalaisen elokuvakritiikin kohtalontien päätettiin ikään kuin ikiajoiksi. Anglosaksisessa maailmassa erottelu on vakiintunut: "critic", toisaalta "reviewer". Suomessa elintila on ollut vain jälkimmäisellä, yleensä melko tasottomasti, joskin juuri Helsingin Sanomilla on ollut onni pitää sivuillaan kahta ensiluokkaista elokuvajournalistia - lisätäkseni taas yhden määrityksen - Helena Ylästä ja Kati Sinisaloa (joka nyt on jättänyt lehden, lehden vahingoksi).

Jos tämä kytketään takaisin elokuvan ja Nyt-liitteen symbioosiin, valtakunnalle annettu sanoma on paljas: elokuvasta kirjoittamiseen riittävät kesätoimittajan taidot ja tiedot. Ja härski, omasta "vaikutusvallasta" tietoinen asenne.

Tästä pääset internetin ainoaan hyvään suomenkieliseen elokuvasivustoon. Syvällisiä, asiantuntevia, älykkäitä ja hauskojakin arvosteluita.



Ei kommentteja: