keskiviikko 27. helmikuuta 2008

Kielestä

Kieli ei ole pelkkä kommunikaation instrumentti. Kieli on, kantilaisesti, tapamme jäsentää havaitsemaamme ilmiömaailmaa. Kieli on perspektiivi! Antaessamme sanalle merkityksen, tiivistämme kokemuksemme tiettyyn kommunikatiivisesti helposti hallittavaan muotoon. Antaessamme sanalle merkityksen asetumme tiettyyn perspektiiviin. Sana ei koskaan voi kokonaan ilmaista kokemustamme maailmasta tyhjentävästi - jotain jää aina ulkopuolelle.

Heideggerille runous oli tapa avata olemista. Runouden avulla muutamme kieltämme, ja siten olemisemme tapaa, tapaamme kokea olemassaolo. Myös muu taide tekee tämän - tässä meitä kuitenkin kiinnostaa erityisesti sanataide. Olemme kielen herroja (käyttäessämme sitä), mutta myös sen renkejä (kielen muuttaessamme olemisemme tapaa). Heideggerille kieli ilmentää maagista tapaa kokea maailma. Primitiivisillä kansoilla kieli toimii maailmaa hallitsevana ja jäsentävänä voimana. "Alussa oli sana" ja sana hallitsi ihmistä - hallitsee edelleen. Kieli hallitsee olemistamme edelleen. Olemisemme onkin Heideggerin mukaan modernina aikana muuttunut tyhjäksi ja yksiulotteiseksi, koska luonnontieteellinen kielenkäyttö ulotetaan ihmistä ja hänen olemistaan tutkivan filosofian alueelle. Juuri tämä on vienyt olemisestamme merkitykset ja kadottanut mysteerin ja pyhyyden kokemisen. Suurin nihilisti ei suinkaan ole Nietzsche - hän ainoastaan reagoi maailmankuvan muutokseen - vaan Immanuel Kant:

"Kantin nihilismi-panos kolmentuu kätevästi. Vanhan metafysiikan murskaus vaikutti ratkaisevasti "tuonpuoleisen" muuntumiseen saduksi. Puhtaan käytännöllisen järjen postulaatit ajoivat pelastamaan tämänpuoleista todellisuutta, etsimään sen pohjaksi uutta varmuutta. Transsendentaalifilosofian kehittely levitti 'jumalallisuuden' kategorian ihmistä määrittäväksi ja johti (hölderliniläis-hegeliläiseen) ajatukseen monijumalaisesta maailmasta.

Tämän val(a)istustyön varjopuolesta muotoutui Damokleen miekka 1800-luvun ylle. Esimerkiksi J.G. Herder ja Heinrich von Kleist tunsivat Kantin avanneen näkymän "absoluuttiseen ei-mihinkään", houkutelleen monia "syöksymään syvänteeseen". Jos tässä kalskahtaakin komeilevan ajan suureellinen synkeys, modernin hermeneutiikan keskushahmo Hans-Georg Gadamer yhtyy silti yhä nuottiin kirjoittaessaan 1941 Kantin radikaalisuudesta.

Hän sanoo Kantin lyöneen lukkoon sen, ettei käsitteistä (kuten 'jumala') välttämättä seuraa mitään olevaa. Käsitteissä asettamamme voi myös ei-olla, olla olematta. Käsitteen ja olevan repeämästä Kantilla hän sanoo: "Tämä kuilu ei sulkeudu." Gadamer kuvaa sitten etenemistä "spekulatiivisen järjen nihilismistä" aina "totaaliseen nihilismiin".

Samaan tapaan hahmottaa nihilismi-kysymyksen alkumetrit myös termin ensiviulistiksi usein mainittu F.H. Jacobi. Linja Kantin filosofiasta nihilismiin jyrää hänen mukaansa "sellaisella kaiken hajottavalla voimalla, ettei mikään" saa enää palaamaan "kerran kadonnutta"." (1)

Valistuksen projekti - mutta myös modernin projekti ylipäänsä - on muuttanut kielemme tyhjäksi. Tieteellinen puhe on kehystänyt maailman ja kadottanut merkitykset. Heidegger kutsuu tällaista tilannetta "olemisen unohtamiseksi".

"Kielen vaarallisuus on sen alkuperäisin olemuksen määrittely. Sen puhtain olemus avautuu aluksi runoudessa. Se on kansakunnan alkukieli. Mutta luova runollinen sanominen rappeutuu, tulee aidoksi ja sitten tosin huonoksi proosaksi ja tämä sitten kulkupuheeksi." (2) Ajatus kliseytyy kun kieli kliseytyy. Runouden tehtävä on kamppailla olemisemme vitaalisuudesta, sen rikkaudesta ja oikeudesta. "Mutta vain niin kuin itse runoilija tulee runouden herraksi ja rengiksi, taistelun avulla [...] Taistelu runoudesta runossa on taistelu meitä itseämme vastaan, sikäli kun meidät on työnnetty täällä olon arkipäiväisyydessä runouden ulkopuolelle, sokeina, halvaantuneina ja kuuroina rannalle emmekä näe, kuule tai tunne meren aaltojen liikettä [...] Meillä ei ole kieltä, vaan kielellä on meidät, huonossa ja oikeassa merkitysessä." (3)

Kielen muuttaminen muuttaa ajatteluamme. (vrt. George Orwellin dystopiaromaani "Vuonna 1984", jossa ihmisten ajattelua kontrolloidaan kontrolloimalla kieltä.) Kielemme muuttuminen puhtaan tieteelliseksi tarkoittaa että olemisestamme katoaa epämääräisyys - runous. Puhtaan tieteellinen kieli ottaa perspektiivin - tieteen perspektiivin - ja valloittaessaan koko olemisemme, murskaa runouden ja elämän. Kieli on olemisen koti, tapa olla. Kieli on perspektiivi!

Myös Michel Foucault'n filosofiassa korostetaan kielen perspektiiviluonnetta. Foucault'lle olennaisia käsitteitä ovat subjektivointi ja objektivointi. Objektivointi tarkoittaa sitä, kuinka käyttäessämme käsitettä, teemme jostakin asiasta ajattelumme kohteen. Foucault'n mukaan eri aikakausina on eri käsitteet on saaneet eri merkityksen. Se, kuka merkityksen antaa, on se jolla on valta. Tätä on subjektivointi. Esimerkiksi hulluuden käsite tuli psykiatriseksi käsitteeksi vasta 1800-luvulla. Sitä ennen sillä tarkoitettiin ei-järkevyyttä. Sairauden kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Kielellä otetaan tässäkin perspektiivi. Hulluuden eri persepektiivit ovat näkyneet eri painoituksin eri aikakausina. Ei-diskursiiviset käytännöt ohjaavat kieltä ja sitä kuinka asiat käsitämme. Tässä Foucault tulee lähelle Ludwig Wittgensteinia ja tämän ajatusta kielipeleistä. (4)

"Ajattele sanoja instrumentteina, joita niiden käyttö luonnehtii, ja ajattele sitten vasaran, taltan, kulmaviivaimen, liimapullon käyttöä. (Ajattele myös, että kaikki se, mitä tässä sanomme, voidaan ymmärtää vain, jos ymmärrämme, että kielemme lauseilla pelataan hyvin monia eri pelejä [...])", Wittgenstein kirjoittaa. (5) Kielen merkitys on sen käyttö. Sanojen instrumenttiluonne voidaan ymmärtää vain jos ymmärrämme kielen pelinä, jossa sanat toimivat pelin välineinä, kuin pallo pallopeleissä. Foucault'n kielifilosofinen ajattelu voidaan nähdä Wittgensteinin kielifilosofian radikalisoimisena. Foucault tutkii kielipelin sosiaalisia ja valtaan liittyviä ehtoja.

Myös kuhnilaisessa tieteenfilosofiassa käsitteet ovat perspektiivejä. Paradigmanvaihdoksessa tieteellisen teorian käsitteet muuttuvat ja ottavat tällöin uuden perspektiivin tutkimuskohteeseen, uusi ja vanha perspektiivi sulkevat toisensa pois. Tarvitseeko näin olla? Kenties tieteessä eri paradigmat ottavat ainoastaan eri perspektiivin tutkittavaan kohteeseen (juuri käsitteistön erilaisuuden vuoksi) ja ovat yhtä tosia! Voitaisiinko esim. psykologiassa ajatella eri koulukuntien puhuvan omassa paradigmassa psyykestä täysin totuudenmukaisia asioita, mutta eri perspektiivistä? Tämähän tarkoittaisi ongelmallisesti sitä että totuuden kriteerit asettaisi kukin paradigma itse... Max Horkheimerin monitieteellinen materialismi ratkaisee tämän yleisellä filosofisella teorialla, jossa päämääränä on yleisinhimillinen emansipaatio. Tämäkin on kuitenkin vain perspektiivi, ja Horkheimer intuitiivisesti sen tietääkin. Kyse on käytännöstä totuuden kriteerinä. Käytännöt opettavat meille ulkomaailman olemassaolon - tiedollekin pitää olla käytännön päämäärä. Horkheimerille se oli emansipaatio. Moniperspektiivisen tutkimuksen ja filosofsen yhteenvedon oli toimittava käytännössä jotta se olisi tosi. Kielen ja maailman välisenä välittäjänä - ja totuuden mahdollistajana - toimii käytäntö.

Kielen ja totuuden suhteisiin en mene tässä sen enempää. Tyydyn vain toteamaan että totuus ilmenee käytännössä, ja että kieli ja maailma yhdistyy ainoastaan konkreettisessa toiminnassa. Kannatan siis jonkinlaista pragmatismia.

Viitteet:
1. Jarkko S. Tuusvuori, "Nihilismi ja totuus", Niin et Näin (3/94)
2. Martin Heidegger, "Hölderlins Hymnen Germaanien und Der Rhein"
3. Sama
4. Kai Lahtinen, "Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa" (Gaudeamus 2007), s. 30
5. Ludwig Wittgenstein, "Sininen ja ruskea kirja" (WSOY 1958), s. 123

Ei kommentteja: