sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Hamsun, Nietzsche, filosofia, kieli ja todellisuus


Valistuksen jälkeinen aikamme ottaa annettuna pyrkimyksen totuuteen. Kaikki fiktio kielletään ja tuomitaan. Taiteenkin tulee puhua "todellisuudesta", muutoin se on eskapistista viihdettä. Mutta miksi meidän tulisi antaa totuuden alistaa meitä? Itse tietysti olen sitä mieltä että meidän tulisi olla totuudellisia ja rehellisiä - arvostan totuutta ja pyrin siihen. En kai muutoin opiskelisi filosofiaa? Mutta tiedostan kuitenkin, että totuuskin on arvo. Se ei ole mikään annettu päämäärä, vaan se on inhimillinen konstruktio. Vain ihminen voi pyrkiä totuuteen, koska vain ihminen kykenee arvottamaan asioita normatiivisesti. Nietzschen jälkeinen filosofia on pohtinut paljonkin tieteen ja sen antaman maailmankuvan seurauksia, perusteita ja taustaoletuksia. Yksi perustavista taustaoletuksista on sitoutuminen totuuteen. Koko länsimainen kulttuuri perustuu tiedon ja totuuden tavoitteluun. Miksi emme yhtä hyvin voisi valita intohimoja olemisemme perustaksi? Miksi olemisestamme katoaa mysteeri?

Knut Hamsun kirjoittaa romaanissaan "Mysteerioita" (Mysterier, 1892) päähenkilö Nagelin suuhun seuraavaa tämän puhuessa äärimmäisen "hyvästä" ja "totuudellisesta" poliitikko Gladstonesta:

"Hän on väsymätön taistelija ja alati valmis tekemään hyvää meidän maapallollamme, sonnustautuu päivät pääksytysten puolustamaan oikeutta, totuutta ja Jumalaa. Ja millaisia taisteluita hän voittaakaan! Kaksi ynnä kaksi on neljä, totuus on voittanut, Jumalan on kunnia! ... Mutta kyllä Gladstone pystyy kohoamaan korkeammalle kuin kaksi ynnä kahteen; olen kuullut hänen osoittavan eräässä budjettikeskustelussa, että seitsemäntoista kertaa kaksikymmentäkolme on kolmesataa yhdeksänkymmentäyksi, ja hän voitti murskaavasti, voitti ylivoimaisesti, hän oli jälleen oikeassa, ja oikeus paistoi hänen silmistään, värisi hänen äänessään ja kuulutti hänen suuruuttaan. Mutta silloin minä pysähdyin toden teolla tutkiskelemaan tuota miestä. Näin kyllä että hänellä oli puhtaat jauhot pussissa, mutta pysähdyin silti. Seison siinä ja ajattelen sitä hänen kolmeasataayhdeksääkymmentäyhtään ja totean että se on oikein, mutta yhtä kaikki minä maistelen sitä hiukan ja sanon itsekseni: Hetkinen! Seitsemäntoista kertaa kaksikymmentäkolme on kolmesataayhdeksänkymmentäseitsemän! Tiedän hyvin että se on yhdeksänkymmentäyksi, mutta sanon kuitenkin vasten parempaa tietoani yhdeksänkymmentäseitsemän, ollakseni toisella puolen kuin tuo ihminen, tuo oikeuden ammattilainen. Jokin ääni minussa vaatii: vastusta, vastusta tuota lipevää oikeutta! Ja minä vastustan ja sanon yhdeksänkymmentäseitsemän pelkästä palavasta sisäisestä välttämättömyydestä, varjellakseni oikeudentajuani joutumasta poljetuksi maahan tuon miehen toimesta joka seisoo niin kiistämättömästi oikeuden puolella..." (s.89-90)

Tarmo Kunnas on tutkinut Knut Hamsunin kirjallisuutta. Hänen mukaansa "Hamsun on ymmärtänyt vaatimattomilla akateemisilla matkatavaroilla varustettuna, kuten toinen merkittävä skandinaavi Sören Kierkegaard, että olemassaolo menettää mehukkaan ytimensä, jos todellisuuden ei-laskettavissa oleva ulottuvuus korvataan tieteellisen tarkalla, geometrisella mielikuvalla yksiselitteisestä todellisuudesta. Ajattelu on silloin näennäisen rauhallista, mutta syvemmällä tasolla levottomuutta herättävää ja epäilyttävää juuri selkeydessään, koska se laiminlyö ihmisen ja olemassaolon laskemattoman ulottuvuuden." (Teoksessa "Knut Hamsun. Modernisti ja anarkisti" s. 109)

Käsitteillä (ja etenkin loogisilla rakenteilla, kuten esim. matematiikka) tiivistämme todellisuutta. Sanat asettavat meidät tiettyyn maailmasuhteeseen ja sulkevat toiset maailmasuhteet pois. Haluan käyttää sanaa "perspektiivi", vaikka kyse ei sinänsä ole siitä. Käsitteet (analyyttisen filosofian suosimat "selkeät käsitteet") rajaavat kokemuksemme tiettyyn perspektiiviin. Olemisemme köyhtyy, maailma muuttuu syvyysulottuvuutta vailla olevaksi pahvitauluksi. En kiellä tieteen kykyä löytää totuutta. Kiellän kuitenkin tieteen kielen ulottamisen filosofiaan. Filosofian tehtävä ei ole sitoutua tieteen (tai teologian tai minkään muunkaan instituutin) kieleen.

Gilles Deleuze ja Felix Guattari kirjoittavat teoksessaan "Mitä filosofia on?":

"Filosofiset käsitteet ovat fragmentaarisia kokonaisuuksia, jotka eivät lomitu toisiinsa, sillä niiden rajat eivät käy yksiin. Ne syntyvät pikemminkin noppaa heittämällä kuin muodostavat palapelin. Silti ne resonoivat toisiinsa, ja ne luova filosofia on aina väkevä Kokonaisuus, joka ei ole fragmentaarinen vaikka pysyykin avoimena - rajaton Kaikkeus, Omnitudo joka sisältää ne kaikki yhdellä ja samalla tasolla. Se on pöytä, tasanko, maljakko."

Filosofian tulee luoda käsitteitä luodakseen perspektiivejä todellisuuteen. Olemme sekä kielen herroja että renkejä! Olemme maailmasuhteessamme kielen vankeja. Kieli luo perspektiivin jonka kautta olemme maailmassamme. Olemisen ääretön rikkaus toisella puolen - toisella kielen vankila: kolikon kaksi puolta!





Ei kommentteja: