keskiviikko 27. helmikuuta 2008

Kielestä

Kieli ei ole pelkkä kommunikaation instrumentti. Kieli on, kantilaisesti, tapamme jäsentää havaitsemaamme ilmiömaailmaa. Kieli on perspektiivi! Antaessamme sanalle merkityksen, tiivistämme kokemuksemme tiettyyn kommunikatiivisesti helposti hallittavaan muotoon. Antaessamme sanalle merkityksen asetumme tiettyyn perspektiiviin. Sana ei koskaan voi kokonaan ilmaista kokemustamme maailmasta tyhjentävästi - jotain jää aina ulkopuolelle.

Heideggerille runous oli tapa avata olemista. Runouden avulla muutamme kieltämme, ja siten olemisemme tapaa, tapaamme kokea olemassaolo. Myös muu taide tekee tämän - tässä meitä kuitenkin kiinnostaa erityisesti sanataide. Olemme kielen herroja (käyttäessämme sitä), mutta myös sen renkejä (kielen muuttaessamme olemisemme tapaa). Heideggerille kieli ilmentää maagista tapaa kokea maailma. Primitiivisillä kansoilla kieli toimii maailmaa hallitsevana ja jäsentävänä voimana. "Alussa oli sana" ja sana hallitsi ihmistä - hallitsee edelleen. Kieli hallitsee olemistamme edelleen. Olemisemme onkin Heideggerin mukaan modernina aikana muuttunut tyhjäksi ja yksiulotteiseksi, koska luonnontieteellinen kielenkäyttö ulotetaan ihmistä ja hänen olemistaan tutkivan filosofian alueelle. Juuri tämä on vienyt olemisestamme merkitykset ja kadottanut mysteerin ja pyhyyden kokemisen. Suurin nihilisti ei suinkaan ole Nietzsche - hän ainoastaan reagoi maailmankuvan muutokseen - vaan Immanuel Kant:

"Kantin nihilismi-panos kolmentuu kätevästi. Vanhan metafysiikan murskaus vaikutti ratkaisevasti "tuonpuoleisen" muuntumiseen saduksi. Puhtaan käytännöllisen järjen postulaatit ajoivat pelastamaan tämänpuoleista todellisuutta, etsimään sen pohjaksi uutta varmuutta. Transsendentaalifilosofian kehittely levitti 'jumalallisuuden' kategorian ihmistä määrittäväksi ja johti (hölderliniläis-hegeliläiseen) ajatukseen monijumalaisesta maailmasta.

Tämän val(a)istustyön varjopuolesta muotoutui Damokleen miekka 1800-luvun ylle. Esimerkiksi J.G. Herder ja Heinrich von Kleist tunsivat Kantin avanneen näkymän "absoluuttiseen ei-mihinkään", houkutelleen monia "syöksymään syvänteeseen". Jos tässä kalskahtaakin komeilevan ajan suureellinen synkeys, modernin hermeneutiikan keskushahmo Hans-Georg Gadamer yhtyy silti yhä nuottiin kirjoittaessaan 1941 Kantin radikaalisuudesta.

Hän sanoo Kantin lyöneen lukkoon sen, ettei käsitteistä (kuten 'jumala') välttämättä seuraa mitään olevaa. Käsitteissä asettamamme voi myös ei-olla, olla olematta. Käsitteen ja olevan repeämästä Kantilla hän sanoo: "Tämä kuilu ei sulkeudu." Gadamer kuvaa sitten etenemistä "spekulatiivisen järjen nihilismistä" aina "totaaliseen nihilismiin".

Samaan tapaan hahmottaa nihilismi-kysymyksen alkumetrit myös termin ensiviulistiksi usein mainittu F.H. Jacobi. Linja Kantin filosofiasta nihilismiin jyrää hänen mukaansa "sellaisella kaiken hajottavalla voimalla, ettei mikään" saa enää palaamaan "kerran kadonnutta"." (1)

Valistuksen projekti - mutta myös modernin projekti ylipäänsä - on muuttanut kielemme tyhjäksi. Tieteellinen puhe on kehystänyt maailman ja kadottanut merkitykset. Heidegger kutsuu tällaista tilannetta "olemisen unohtamiseksi".

"Kielen vaarallisuus on sen alkuperäisin olemuksen määrittely. Sen puhtain olemus avautuu aluksi runoudessa. Se on kansakunnan alkukieli. Mutta luova runollinen sanominen rappeutuu, tulee aidoksi ja sitten tosin huonoksi proosaksi ja tämä sitten kulkupuheeksi." (2) Ajatus kliseytyy kun kieli kliseytyy. Runouden tehtävä on kamppailla olemisemme vitaalisuudesta, sen rikkaudesta ja oikeudesta. "Mutta vain niin kuin itse runoilija tulee runouden herraksi ja rengiksi, taistelun avulla [...] Taistelu runoudesta runossa on taistelu meitä itseämme vastaan, sikäli kun meidät on työnnetty täällä olon arkipäiväisyydessä runouden ulkopuolelle, sokeina, halvaantuneina ja kuuroina rannalle emmekä näe, kuule tai tunne meren aaltojen liikettä [...] Meillä ei ole kieltä, vaan kielellä on meidät, huonossa ja oikeassa merkitysessä." (3)

Kielen muuttaminen muuttaa ajatteluamme. (vrt. George Orwellin dystopiaromaani "Vuonna 1984", jossa ihmisten ajattelua kontrolloidaan kontrolloimalla kieltä.) Kielemme muuttuminen puhtaan tieteelliseksi tarkoittaa että olemisestamme katoaa epämääräisyys - runous. Puhtaan tieteellinen kieli ottaa perspektiivin - tieteen perspektiivin - ja valloittaessaan koko olemisemme, murskaa runouden ja elämän. Kieli on olemisen koti, tapa olla. Kieli on perspektiivi!

Myös Michel Foucault'n filosofiassa korostetaan kielen perspektiiviluonnetta. Foucault'lle olennaisia käsitteitä ovat subjektivointi ja objektivointi. Objektivointi tarkoittaa sitä, kuinka käyttäessämme käsitettä, teemme jostakin asiasta ajattelumme kohteen. Foucault'n mukaan eri aikakausina on eri käsitteet on saaneet eri merkityksen. Se, kuka merkityksen antaa, on se jolla on valta. Tätä on subjektivointi. Esimerkiksi hulluuden käsite tuli psykiatriseksi käsitteeksi vasta 1800-luvulla. Sitä ennen sillä tarkoitettiin ei-järkevyyttä. Sairauden kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Kielellä otetaan tässäkin perspektiivi. Hulluuden eri persepektiivit ovat näkyneet eri painoituksin eri aikakausina. Ei-diskursiiviset käytännöt ohjaavat kieltä ja sitä kuinka asiat käsitämme. Tässä Foucault tulee lähelle Ludwig Wittgensteinia ja tämän ajatusta kielipeleistä. (4)

"Ajattele sanoja instrumentteina, joita niiden käyttö luonnehtii, ja ajattele sitten vasaran, taltan, kulmaviivaimen, liimapullon käyttöä. (Ajattele myös, että kaikki se, mitä tässä sanomme, voidaan ymmärtää vain, jos ymmärrämme, että kielemme lauseilla pelataan hyvin monia eri pelejä [...])", Wittgenstein kirjoittaa. (5) Kielen merkitys on sen käyttö. Sanojen instrumenttiluonne voidaan ymmärtää vain jos ymmärrämme kielen pelinä, jossa sanat toimivat pelin välineinä, kuin pallo pallopeleissä. Foucault'n kielifilosofinen ajattelu voidaan nähdä Wittgensteinin kielifilosofian radikalisoimisena. Foucault tutkii kielipelin sosiaalisia ja valtaan liittyviä ehtoja.

Myös kuhnilaisessa tieteenfilosofiassa käsitteet ovat perspektiivejä. Paradigmanvaihdoksessa tieteellisen teorian käsitteet muuttuvat ja ottavat tällöin uuden perspektiivin tutkimuskohteeseen, uusi ja vanha perspektiivi sulkevat toisensa pois. Tarvitseeko näin olla? Kenties tieteessä eri paradigmat ottavat ainoastaan eri perspektiivin tutkittavaan kohteeseen (juuri käsitteistön erilaisuuden vuoksi) ja ovat yhtä tosia! Voitaisiinko esim. psykologiassa ajatella eri koulukuntien puhuvan omassa paradigmassa psyykestä täysin totuudenmukaisia asioita, mutta eri perspektiivistä? Tämähän tarkoittaisi ongelmallisesti sitä että totuuden kriteerit asettaisi kukin paradigma itse... Max Horkheimerin monitieteellinen materialismi ratkaisee tämän yleisellä filosofisella teorialla, jossa päämääränä on yleisinhimillinen emansipaatio. Tämäkin on kuitenkin vain perspektiivi, ja Horkheimer intuitiivisesti sen tietääkin. Kyse on käytännöstä totuuden kriteerinä. Käytännöt opettavat meille ulkomaailman olemassaolon - tiedollekin pitää olla käytännön päämäärä. Horkheimerille se oli emansipaatio. Moniperspektiivisen tutkimuksen ja filosofsen yhteenvedon oli toimittava käytännössä jotta se olisi tosi. Kielen ja maailman välisenä välittäjänä - ja totuuden mahdollistajana - toimii käytäntö.

Kielen ja totuuden suhteisiin en mene tässä sen enempää. Tyydyn vain toteamaan että totuus ilmenee käytännössä, ja että kieli ja maailma yhdistyy ainoastaan konkreettisessa toiminnassa. Kannatan siis jonkinlaista pragmatismia.

Viitteet:
1. Jarkko S. Tuusvuori, "Nihilismi ja totuus", Niin et Näin (3/94)
2. Martin Heidegger, "Hölderlins Hymnen Germaanien und Der Rhein"
3. Sama
4. Kai Lahtinen, "Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa" (Gaudeamus 2007), s. 30
5. Ludwig Wittgenstein, "Sininen ja ruskea kirja" (WSOY 1958), s. 123

sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Hamsun, Nietzsche, filosofia, kieli ja todellisuus


Valistuksen jälkeinen aikamme ottaa annettuna pyrkimyksen totuuteen. Kaikki fiktio kielletään ja tuomitaan. Taiteenkin tulee puhua "todellisuudesta", muutoin se on eskapistista viihdettä. Mutta miksi meidän tulisi antaa totuuden alistaa meitä? Itse tietysti olen sitä mieltä että meidän tulisi olla totuudellisia ja rehellisiä - arvostan totuutta ja pyrin siihen. En kai muutoin opiskelisi filosofiaa? Mutta tiedostan kuitenkin, että totuuskin on arvo. Se ei ole mikään annettu päämäärä, vaan se on inhimillinen konstruktio. Vain ihminen voi pyrkiä totuuteen, koska vain ihminen kykenee arvottamaan asioita normatiivisesti. Nietzschen jälkeinen filosofia on pohtinut paljonkin tieteen ja sen antaman maailmankuvan seurauksia, perusteita ja taustaoletuksia. Yksi perustavista taustaoletuksista on sitoutuminen totuuteen. Koko länsimainen kulttuuri perustuu tiedon ja totuuden tavoitteluun. Miksi emme yhtä hyvin voisi valita intohimoja olemisemme perustaksi? Miksi olemisestamme katoaa mysteeri?

Knut Hamsun kirjoittaa romaanissaan "Mysteerioita" (Mysterier, 1892) päähenkilö Nagelin suuhun seuraavaa tämän puhuessa äärimmäisen "hyvästä" ja "totuudellisesta" poliitikko Gladstonesta:

"Hän on väsymätön taistelija ja alati valmis tekemään hyvää meidän maapallollamme, sonnustautuu päivät pääksytysten puolustamaan oikeutta, totuutta ja Jumalaa. Ja millaisia taisteluita hän voittaakaan! Kaksi ynnä kaksi on neljä, totuus on voittanut, Jumalan on kunnia! ... Mutta kyllä Gladstone pystyy kohoamaan korkeammalle kuin kaksi ynnä kahteen; olen kuullut hänen osoittavan eräässä budjettikeskustelussa, että seitsemäntoista kertaa kaksikymmentäkolme on kolmesataa yhdeksänkymmentäyksi, ja hän voitti murskaavasti, voitti ylivoimaisesti, hän oli jälleen oikeassa, ja oikeus paistoi hänen silmistään, värisi hänen äänessään ja kuulutti hänen suuruuttaan. Mutta silloin minä pysähdyin toden teolla tutkiskelemaan tuota miestä. Näin kyllä että hänellä oli puhtaat jauhot pussissa, mutta pysähdyin silti. Seison siinä ja ajattelen sitä hänen kolmeasataayhdeksääkymmentäyhtään ja totean että se on oikein, mutta yhtä kaikki minä maistelen sitä hiukan ja sanon itsekseni: Hetkinen! Seitsemäntoista kertaa kaksikymmentäkolme on kolmesataayhdeksänkymmentäseitsemän! Tiedän hyvin että se on yhdeksänkymmentäyksi, mutta sanon kuitenkin vasten parempaa tietoani yhdeksänkymmentäseitsemän, ollakseni toisella puolen kuin tuo ihminen, tuo oikeuden ammattilainen. Jokin ääni minussa vaatii: vastusta, vastusta tuota lipevää oikeutta! Ja minä vastustan ja sanon yhdeksänkymmentäseitsemän pelkästä palavasta sisäisestä välttämättömyydestä, varjellakseni oikeudentajuani joutumasta poljetuksi maahan tuon miehen toimesta joka seisoo niin kiistämättömästi oikeuden puolella..." (s.89-90)

Tarmo Kunnas on tutkinut Knut Hamsunin kirjallisuutta. Hänen mukaansa "Hamsun on ymmärtänyt vaatimattomilla akateemisilla matkatavaroilla varustettuna, kuten toinen merkittävä skandinaavi Sören Kierkegaard, että olemassaolo menettää mehukkaan ytimensä, jos todellisuuden ei-laskettavissa oleva ulottuvuus korvataan tieteellisen tarkalla, geometrisella mielikuvalla yksiselitteisestä todellisuudesta. Ajattelu on silloin näennäisen rauhallista, mutta syvemmällä tasolla levottomuutta herättävää ja epäilyttävää juuri selkeydessään, koska se laiminlyö ihmisen ja olemassaolon laskemattoman ulottuvuuden." (Teoksessa "Knut Hamsun. Modernisti ja anarkisti" s. 109)

Käsitteillä (ja etenkin loogisilla rakenteilla, kuten esim. matematiikka) tiivistämme todellisuutta. Sanat asettavat meidät tiettyyn maailmasuhteeseen ja sulkevat toiset maailmasuhteet pois. Haluan käyttää sanaa "perspektiivi", vaikka kyse ei sinänsä ole siitä. Käsitteet (analyyttisen filosofian suosimat "selkeät käsitteet") rajaavat kokemuksemme tiettyyn perspektiiviin. Olemisemme köyhtyy, maailma muuttuu syvyysulottuvuutta vailla olevaksi pahvitauluksi. En kiellä tieteen kykyä löytää totuutta. Kiellän kuitenkin tieteen kielen ulottamisen filosofiaan. Filosofian tehtävä ei ole sitoutua tieteen (tai teologian tai minkään muunkaan instituutin) kieleen.

Gilles Deleuze ja Felix Guattari kirjoittavat teoksessaan "Mitä filosofia on?":

"Filosofiset käsitteet ovat fragmentaarisia kokonaisuuksia, jotka eivät lomitu toisiinsa, sillä niiden rajat eivät käy yksiin. Ne syntyvät pikemminkin noppaa heittämällä kuin muodostavat palapelin. Silti ne resonoivat toisiinsa, ja ne luova filosofia on aina väkevä Kokonaisuus, joka ei ole fragmentaarinen vaikka pysyykin avoimena - rajaton Kaikkeus, Omnitudo joka sisältää ne kaikki yhdellä ja samalla tasolla. Se on pöytä, tasanko, maljakko."

Filosofian tulee luoda käsitteitä luodakseen perspektiivejä todellisuuteen. Olemme sekä kielen herroja että renkejä! Olemme maailmasuhteessamme kielen vankeja. Kieli luo perspektiivin jonka kautta olemme maailmassamme. Olemisen ääretön rikkaus toisella puolen - toisella kielen vankila: kolikon kaksi puolta!





lauantai 23. helmikuuta 2008

Mainonta, yhteiskunta ja todellisuus

Tämä kirjoitus on alunperin "Argumentaatio ja retoriikka"- kurssia varten tehty. Mainos, josta tekstissä on puhe, löytyy YouTubesta: http://www.youtube.com/watch?v=BOM1k4oLGJU

Mainonta on muuttunut. Nykyaikaisessa markkinoinnissa tärkeintä ei ole se, kuinka kestävä tai käyttökelpoinen jokin tuote on. Mainonnassa ei ole tarkoitus esitellä tuotteen fyysisiä ominaisuuksia taikka hinta-laatu-suhteen kaltaisia konkreettisia asioita. Äsken nähdyssä mainoksessa tuote oli hädintuskin havaittavissa. Mitä itseasiassa mainostetaan? Tuote sinänsä jää varjoon, ja tuotteen tilalle tulee mielikuva, elämäntapa, tuotteen kuva. Nike on brändityyppistä mainontaa par excellence. Tarkoituksenamme on nyt pyrkiä avaamaan mainonnan retoriikkaa. Koska mainos käyttää lähestulkoon pelkästään kuvallista ilmaisua, joudumme tyytymään tulkintaan – suoraa viestiä mainoksesta on mahdoton löytää. Ensin käsittelemme aihetta empiirisellä tasolla, tarkastelemme yksittäisiä mainoksia, sen jälkeen siirrymme Naomi Kleinin ”No Logo”- teoksen pää-ajatukseen eli brändien valtaan, jonka jälkeen kytkemme nämä näkökulmat filosofiseen, tarkemmin sanottuna marxilaiseen, analyysiin kuviin perustuvasta yhteiskunnasta. Tällaista analyysia kutsutaan situationismiksi.

Esityksen alussa nähty Niken mainos on ääriesimerkki brändimainonnasta. Kaikki tuotteeseen liittyvä konkretia katoaa. Nike nähdään hyvän voitokkaana puolustajana itse Saatanaa vastaan. Nike edustaa mainoksessa taistelevaa kristillisyyttä, joka pelaa reilun pelin sääntöjen mukaisesti, ja joka pahuutta vastaan on täysin ylivoimainen. Yksilöllinen taituruus, mutta myös samanaikainen yhteishenki auttaa voittoon. Nike edustaa tässä sekä individualismia, että yhteisöllisyyttä. Mainoksen tapahtumapaikkana on eräänlainen Colosseum-tyyppinen areena. Antiikin gladiaattorien sankaruus vertautuu nyt Niken palkkaamien huippu-urheilijoiden tekoihin. Nike on mainoksessa osa ikiaikaista hyvän ja pahan välistä taistelua. Mainoksen loppupuolella Niken logo vilahtaa jalkapallopelaajan kengässä tämän tehdessä maalin ja voittaessaan pahuuden. Visuaalisesti näyttävä ja huumorilla höystetty mainos luo positiivisia, sankarillisia mielikuvia Niken brändille. ”Just do it”- slogan ilmaisee Niken voittavan pahuuden ikään kuin ”tosta vaan”. Kaikenlainen konkretia, mm. tuotteen alkuperä eli lapsityövoima, jää taka-alalle.

Kirjassaan ”No Logo” Naomi Klein esittää ajatuksiaan mm. mainonnasta. Teos on massiivinen tutkimus siitä kuinka mainonnan ja markkinoinnin luonne on muuttunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Enää yritykset eivät pyri kilpailemaan tuotteiden hinta-laatu-suhteella, vaan pyrkivät rakentamaan kunkin tuotteen ympärille suuren tarinan. Mainonnassa pyritään vaikuttamaan kuluttajan kokemusmaailmaan niin, että kuluttaja kokee ”tarvitsevansa” tai ”haluavansa” juuri tätä tuotetta. Coca-cola ei joulumainoksissaan mainosta tuotetta, vaan perinteistä, lämmintä perhejuhlaa sekä tähän liittyviä hyviä arvoja. Et osta tuotetta, vaan siitä tehdyn representaation – brändin. Jälkiteolliselle ajalle onkin tyypillistä, että kun emme enää tarvitse välttämättömyystarvikkeita, täytyy kapitalistin kasvattaa voittoaan jollain muulla tavoin. Tarvitaan brändejä. Tuotteet itsessään tehdään halvalla työvoimalla Aasiassa – eri yritysten tuotteita jopa samoissa tehtaissa – mutta se kenen tuotteella on korkein hinta, syntyy käytännössä pelkästä brändistä. Ja siitä, mikä on brändin imago. Kapitalismi keskittyy jälkiteollisena aikana maailmojen, affektien ja ajatusten tuotantoon. (1)

1960-luvulla filosofinen avantgarde-liike ”Kansainväliset situationistit” (SI) huomasivat koko kapitalismiin pohjautuvan järjestelmän johtavan lopulta konkreettisen katoamiseen. Ihmiset eivät enää eläneet yhteiskunnassa vaan Spektaakkelissa. Liikkeen johtohahmon Guy Debordin (1931-1994) vuonna 1967 ilmestynyt teos ”Spektaakkelin yhteiskunta” (Summa 2005) väittää koko yhteiskuntamme perustuvan erityisesti mainoksissa ilmenevään kuvien, representaatioiden maailmaan. Spektaakkeli, mistä Debord puhuu, ei kuitenkaan ole kuvien kokoelma, vaan representaatioksi muodostunut elämä. Elämme meitä varten tuotettua elämää. Debord sanookin ”Spektaakkeli ei ole kuvien kokoelma vaan ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde, jonka kuvat välittävät.” Spektaakkeli on materialisoitunut maailmankuva (2). Kyse on myös eräänlaisesta tuotetusta individualismista. Spektaakkeli näkee ihmisten yksilöllisyyden tavarana, joka voidaan tuottaa. ”Tuotamme sinulle yksilöllisyyttä. Ota tai jätä!” Tästä esimerkkinä toimikoon muotiteollisuus, jossa tiedetään kaksi vuotta etukäteen, miltä ”yksilöllinen” ihminen näyttää. Niken mainos osoittaa yhden tavan olla yksilöllinen, mutta sekin on sisällöntuottajien aivoriihen tuote. Ydinpointti Spektaakkelista on se, ettei yksilöllisyys koskaan lähde ihmisestä itsestään, vaan yksilöllisyyskin on tavara, tuote, joka voidaan myydä. (3) (4) Ihmisille myydään yksilöllistä elämää, jolloin kaikki yksilöllisyys katoaa. Ihmisten eksistenssistä on tehty kauppatavara.

Viitteet:

1. Jussi Parikka, "Vastakuva mediakulttuurista"

2. Guy Debord, "Spektaakkelin yhteiskunta" (Summa 2005), s. 31

3. vrt. Lukácsin "reifikaatio"- käsite

4. Tätä vasten situationistinen taide on usein kollektiivistä, jossa teoksen "tekijä" voi olla yksi nimi, mutta taakse kätkeytyä periaatteessa ääretön määrä taiteilijoita. Punk ja Dogme-elokuva voidaan nähdä tuotetun individualismin vastalauseina; sekä punkia että dogmea voi tehdä "kuka tahansa" (vrt. Heidegger). Kyseessä onkin kollektiivisen voiman ilmaisu. "Dogme 95"-manifestissa kritisoidaan auteur-teoriaa ja sanotaan:

"
The auteur concept was bourgeois romanticism from the very start and thereby ... false!
To DOGME 95 cinema is not individual!

Today a technological storm is raging, the result of which will be the ultimate democratisation of the cinema. For the first time, anyone can make movies. But the more accessible the media becomes, the more important the avant-garde, It is no accident that the phrase “avant-garde” has military connotations. Discipline is the answer ... we must put our films into uniform, because the individual film will be decadent by definition!"

"
I swear as a director to refrain from personal taste! I am no longer an artist. I swear to refrain from creating a "work", as I regard the instant as more important than the whole. My supreme goal is to force the truth out of my characters and settings. I swear to do so by all the means available and at the cost of any good taste and any aesthetic considerations." (The Vow Of Chastity)

Tarkoituksena oli luoda "tekijästä" kollektiivi, ei individuaali, ja näin vastustaa porvarillista, tuotettua individualismia. Tulen palaamaan aiheeseen myöhemmin.


Kirjallisuus:

Debord, Guy: Spektaakkelin yhteiskunta (Summa, 2005)

Dogme 95: The Vow Of Chastity, (http://www.dogme95.dk/menu/menuset.htm)

Klein, Naomi: No Logo - tähtäimessä brändivaltiaat (WSOY, 2003)

Pyhtilä, Marko: Kansainväliset situationistit (Like, 2005)

Pyhtilä, Marko: Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä (Like, 2000)

lauantai 9. helmikuuta 2008

Taidefilosofisia huomioita

Pitkästä aikaa uusi kirjoitus blogiin. Tietokone on rikki. Olen aloittanut kirjallisuuden opiskelun yhtenä sivuaineista, ja täysin uudenlainen kiinnostus kaunokirjallisuuteen on syntynyt. Haluaisinkin esittää nyt jonkinlaisia taidefilosofisia huomioita.

Martin Heideggerin taidekäsityksen mukaan taiteen olennaisiin tunnuspiirteisiin kuuluu se, että se jollakin tavalla "avaa olemista", paljastaa meille olemisen mieltä. Esimerkiksi Hölderlinin runoja käsittelevissä teksteissä hän osoittaa kuinka runoilija kieltä muuttamalla avaa meille todellisuuden uudella tavalla. Kieli on yksi meidän olemisemme perusteista, ja kieltä muuttamalla muutamme myös maailmasuhdettamme. Heidegger ei ollut käytä sanaa "perspektiivi", mutta itse haluaisin ottaa kyseisen termin käyttöön tässä yhteydessä. Runoilijat, ja muut taiteilijat, avaavat meille aina radikaalisti uuden perspektiivin maailmaan.

Eettistä taide on juuri tämän perspektiivi-ajatuksen kautta. Avatessaan uusia tapoja olla maailmassa taide edistää myös samaistumisen mahdollisuutta ihmisten välisessä toiminnassa. Sen sijaan viihde rajoittaa ja tasapäistää kokemusta. Viihde on teollisesti tuotettuja, standardisoituja kokemuksia. Tämä tietysti rajoittaa olemisen tapoja - tai perspektiivien muodostumista - ja siksi on moraalisestikin epäilyttävää. Viihde on ideologiaa, se on vallitsevan järjestyksen tuottamaa kokemusta. Taide ei sitä ole. En uskalla hirveän pitkiä psykologisia johtopäätöksiä tehdä, mutta juuri taiteen halveksunta ("en mä taiteesta mitään ymmärrä", "taide on herrojen hupia" jne.) on merkki ideologisesta ajattelusta. Taide halutaan kiellon ja formalisoinnin kautta tuoda osaksi ideologiaa. Puhdas formalismi puhuessaan "ei-mistään" hyväksyy järjestelmän. Åke Lindmannin elokuvat talvi- ja jatkosodista ja "realistinen" kirjallisuus eivät ideologisuudessaan juurikaan eroa Dingon ja Idols-kilpailun kaltaisesta kulttuurijätteestä. Taide on määritelmänsä nojalla aina kriittistä - vaikkakaan ei aina eksplisiittisen poliittista. Polittista taide kuitenkin on aina edes auttaessaan psykologista samaistumisen kykyä, joka on kaiken moraalisen toiminnan (siis myös politiikan) perustana.

Index Librorum Prohibitorum (muutamia esimerkkejä):
Anna-Leena Härkönen: koko tuotanto poltettava
Ilkka Remes: jok'ikinen muistijälki kyseisen ali-ihmisen olemassaolosta tuhottava perusteellisesti
Pirkko Saisio
Åke Lindman: hirtettävä ruosteiseen piikkilankaan ja upotettava kiehuvaan rasvaan
Laila Hietamies: koko hänen iljettävän sentimentaalisen isänmaallisuuden läpitunkema tuotanto kielletävä
Kari Hotakainen: kirjailijan täydellistä mielikuvitoksettumuutta säälittävä
Leena Lehtolainen
Tommy Tabermann