maanantai 3. joulukuuta 2007

Nihilistin tunnustuksia

(Julkaisen tämän noin vuoden vanhan tekstin täälläkin. Toki tekstissä esiintyy pieniä kömpelyyksiä ja omituisuuksia, enkä edes nykyisin ajattele niin jyrkästi kuin tässä, mutta on se kuitenkin sen verran onnistunut teksti että on parempi laittaa hyvä kiertämään. Olkaa hyvät!)

Jos [Herttua de Blangis’lle] huomautettiin, että kaikkien ihmisten keskuudessa esiintyi kuitenkin ajatuksia oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, jotka eivät voineet olla muuta kuin luonnon hedelmiä, koska niitä löydettiin yhtä lailla kaikkien kansojen parista, ja jopa sellaistenkin, jotka eivät olleet sivistyneitä, hän myönsi silloin, että sellaiset ajatukset olivat vain suhteellisia, että vahvin pitää aina aivan yhtä oikeudenmukaisena sitä mitä heikoin pitää epäoikeudenmukaisena, ja kun heidän paikkojaan vaihdetaan molemmat vaihtavat samanaikaisesti ajattelutapaansa; tästä hän päätteli, ettei ollut muuta todella oikeudenmukaista kuin se joka tuotti nautintoa eikä epäoikeudenmukaista kuin se joka tuotti tuskaa, että sillä hetkellä kun hän otti sata louista jonkun miehen taskusta, hän teki itselleen hyvin oikeudenmukaisen teon, vaikka varkauden kohteeksi joutunut katsoi sitä varmasti toiselta kannalta; että kun kaikki nämä ajatukset olivat siis mielivaltaisia, tosi hullu antaisi niiden kahlehtia itseään.

- Markiisi de Sade (1740-1814), “Sodoman 120 päivää” -

I - the nihilist, not the lunatic / Riding my godlike being of doubt / Obliterating all hope of escape / I - enter the echoes of despair”

- Meshuggah, “I”-


Johdanto

Kysymykset oikeasta ja väärästä ovat keskeisiä filosofian kysymyksiä. Millä tavalla arvot ovat olemassa? Ovatko ne olemassa jollain objektiivisella tavalla? Vai ovatko ne suhteellisia, kulttuurista ja moraalisista toimijoista riippuvaisia? Nämä kysymykset ovat omasta mielestäni maailmankatsomuksen kannalta kaikkein tärkeimpiä. Ne ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme ilman, että niitä ehkä huomaamme. Arkikeskustelussa moraalifilosofian kannalta tärkeät termit saavat kuitenkin usein vääristyneitä, stereotyyppisiä ja emotionaalisia muotoja. Siksi filosofinen, käsiteanalyyttinen tapa käsitellä asioita on enemmän kuin tervetullut.

Oma moraalifilosofinen kantani on selvä. Olen eettinen nonkognitivisti. En usko arvojen olevan objektiivisesti olemassa. En usko absoluuttisiin arvoihin, vaan olen relativisti. Tarkemmin sanottuna: olen radikaali relativisti. Tässä yhteydessä käytän kuitenkin termiä nihilisti, vaikka edustamani filosofia ei sitä sanan ankarassa merkityksessä olekaan. Ajatuksenkulkuni on seuraava: kun moraali on jokaisen moraalisen toimijan itse päätettävissä eikä mitään oikeata moraalia ole, moraali katoaa. Radikaali relativismini johtaa väkisinkin nihilismiin. Tämän esseen ensisijaisena tarkoituksena on puolustaa näkemyksiä, joiden mukaan absoluuttista moraalia ei ole, ettei ole oikeaa ja väärää sinänsä, kulttuurista tai moraalisesta agentista riippumatta. Haluan myös puolustaa näkemystäni, jonka mukaan myös nonkognitivistin, ja jopa nihilistin on mahdollista tehdä arvolauselmia. Nonkognitivistin on vain muistettava myös oman moraalinsa mielivaltaisuus.

Käsittelen tässä esseessä myös uskonnonfilosofian peruskysymystä: onko jumalaa? Nähdäkseni on tärkeää sivuta tätäkin aihetta, koska sillä on perinteisesti ollut merkittäviä eettisiä seuraamuksia. Kuten lukija tulee huomaamaan, itse kuitenkin kyseenalaistan ateismin ja nihilismin yhteydet vaikka näenkin niiden käsittelyn yhdessä tarpeellisena.

Reduktionistinen tiede - misantropian voittokulku

Kirjassaan “Olemisen porteilla” fyysikko Kari Enqvist sanoo: “Olemassaoloon ei liity syvää filosofiaa. Se on pohjimmiltaan fysiikan kysymys.” Tämä jonkinlaiseksi lentäväksi lauseeksi muuttunut möläytys tiivistää sen, mitä moderni fysiikka on ihmisen tietoisuudesta mieltä. Tietoisuus, kuten muutkin emergentit ilmiöt ovat palautettavissa neurologian kautta biologiaan sekä biologiasta kemian kautta fysiikkaan. Ja nimenomaan hiukkasfysiikkaan. Reduktio on kirjan ydinkäsitteitä. Emergenssiä Enqvistin mukaan on, mutta sen luonne on episteeminen. Emergenssi johtuu kuvailumme karkeudesta. Emme pysty sataprosenttisen tarkasti kuvailemaan esim. alkeishiukkasten liikettä, vaan meidän täytyy tyytyä keskiarvoihin. Kuvailu on efektiivistä. Enqvist havainnollistaa:

Asian hahmottamiseksi voimme ajatella kymmentä arpanoppaa, jotka vastaavat eräänlaisia alkeishiukkasia. Tällainen maailma ei olisi kovin kaksinen. Se pitäisi sisällään vain kymmenen hiukkasta, joilla kaikilla olisi kuusi mahdollista tilaa. Sanotaan vielä, että tässä onnettaren ohjastamassa leikkimaailmassa hiukkasten dynaaminen kehitys koostuu minuutin välein tapahtuvasta noppien heitosta. Sen sijaan että täyttäisimme kaikki paperit ja savitaulut noppien silmäluvuilla, voimme tyytyä kirjaamaan jokaisen heittokerran keskiarvon. Keskiarvo ei tietenkään olisi minkään yksittäisen nopan ominaisuus, ja tässä mielessä se olisi emergentti ominaisuus. Mutta kuitenkin se vaihtelisi 6:n ja 60:n välillä täsmällisesti ennustettavalla tavalla niin, että jokainen keskiarvo heijastelisi vain ja ainoastaan noppien ominaisuuksia. Tässä mielessä keskiarvokuvailumme palautuisi täydellisesti yksittäisten noppien kuvailuun. Palautuvuus ei olisi yksikäsitteistä, sillä monta eri silmälukuyhdistelmää voi antaa saman keskiarvon. Tämä on tyypillinen ja tärkeä efektiivisen kuvailun ominaisuus: se hukkaa informaatiota.

Enqvistille, kuten itsellenikin, emergenssi on ensisijaisesti episteeminen käsite. Mielestäni on järkevää kuvata maailmaa ikään kuin emergentit ilmiöt todella olisivat itsenäisiä yleisemmän tason ilmiöistä. Näinhän ei todellisuudessa ole, mutta olisi lähinnä huonoa tiedettä tutkia kulttuuri-ilmiöitä kuten taidetta fysiikan näkökulmasta. Leo Tolstoin romaanit todellakin koostuvat viimekädessä alkeishiukkasista, mutta olisi älytöntä tutkia niitä hiukkasfysiikan näkökulmasta. Tietoisuuskin kyllä on fysikaalinen ilmiö, mutta fyysikot eivät kuitenkaan (hyvästä syystä) tutki psykologiaa.

Nykytieteen massiivinen tietomäärä tukenamme voimme todeta fysikaalisen maailman olevan kausaalisesti suljettu. Kaikille fysikaalisille ilmiöille on löydetty fysikaalinen selitys. Yhtään ilmiötä, jossa jotakin näyttäisi tapahtuvan ilman fysikaalista syytä ei ole koko tieteen historian aikana törmätty. Voimmekin turvallisesti olettaa, ettei näin tapahdu jatkossakaan. Ja vaikka tietoisuuden ongelma onkin pulmallinen, nykytieteen tutkimukset osoittavat tietoisuuden palautuvan enemmän tai vähemmän aivojen sähkökemiallisiin prosesseihin.

Tietoisuuden ongelmaa ei kuitenkaan mielestäni tulisi jättää perinteisen karteesiolaisen viitekehyksen (sielu ja ruumis) armoille. Tietoisuus on palautettavissa aivojen toimintaan, mutta ei kokonaan selitettävissä ilman ympäristöä johon mielemme sisällöt viittaavat. Mielen sisällöt kun ovat about jostakin itsensä ulkopuolisesta, ne ovat intentionaalisia. Aivotilan intentionaalisuus perustuu yhteyksiin ympäristön kanssa. Ympäristöön on luettava paitsi luonto, myös sosiaalinen ympäristö, kieliyhteisö ja koko kulttuuri. (Tässä täytyy tietysti muistuttaa, että myös ympäristö ja kulttuuri ovat redusoitavissa alkeishiukkasiin.) Tietoisuus ei ole pelkästään aivojen, vaan koko ihmisen ominaisuus. Ihmisen koko olemassaolo on ruumiin olemassaoloa. Maurice Merleau-Pontyn mukaan ruumis on maailmassa toimimisen työkalu. Se määrää yksilön näkökulman maailmaan. Aivan kuten Alfred Hitchcockin loistavassa elokuvassa “Takaikkuna” (1954), mekin olemme James Stewartin lailla sidottuja paitsi omaan ruumiiseemme, myös fyysiseen paikkaamme maailmassa. Ne määräävät tajuntamme.

Reduktionistinen tiede eliminoi sielun, ja sen myötä myös oletukset ideaalisesti maailmasta. Olemme tappaneet jumalan. Kaikki on materiaa ja sen liikkeitä, myös ihminen ja hänen ajatuksensa. Me ihmisetkin olemme evoluution, tuon “sokean kellosepän” lapsia. Tästä tosiseikasta ei tietenkään voida päätellä ihmisen moraalista arvoa, kuten tosiasioista ei yleensäkään voida johtaa mitään arvoa. Tosiasia on kuitenkin, että me ihmisetkin olemme redusoitavissa alkeishiukkasten liikkeisiin. Emmekä tästä näkökulmasta ole kiviä tai jäkälää kummallisempia olioita. Itse asiassa emme ole edes kiinteitä “olioita”, vaan nykyfysiikan näkökulmasta pelkkää hiukkasaaltoa, virtaavaa energiaa. Meitä, ruumiillisina olioina ei edes kirjaimellisesti ottaen ole olemassa.

Moraali lepää tyhjän päällä - jumalasta huolimatta

1600-1700- luvuilla alkanut valistusaika huipentui Friedrich Nietzschen (1844-1900) kuuluisaan lauseeseen “Jumala on kuollut”. Tällä Nietzsche yleisen tulkinnan mukaan tarkoitti sitä, että moderni tiede on paljastanut meille maailmankaikkeuden tyhjyyden ja siitä seuraavan moraalin uudelleenarvioimisen tarpeen. (Ns. heikon ajattelun edustajan Gianni Vattimon mukaan Nietzschen lentävän lauseen voi tulkita myös koskevan kaikkea metafysiikkaa - vahvojen metafyysisten rakenteiden - myös tieteen - kuolemaa.) Järkevä moraaliteoria rakennetaan aina tyhjän päälle. “Jos Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on sallittua”, sanoi jo Ivan Karamazov Fjodor Dostojevskin romaanissa. Ateismi on tosi.

Kaikkia ei ateismi kuitenkaan miellytä. Suomalaisfilosofi Georg Henrik von Wright kirjoittaa kirjassaan “Tiede ja ihmisjärki” (s. 59): “Jumala ei ilmaise itseään maailmassa. Mutta siksi hän on myös tieteellisen argumentoinnin ulottumattomissa, eikä esimerkiksi ateistien lapsellisilla yrityksillä ‘osoittaa’, että Jumalaa ei ole olemassa, ole pätevyyttä.” (kursivointi von Wrightin) Mitä von Wright oikein tarkoittaa? Ateistithan eivät yritä osoittaa tai todistaa, ettei jumalaa ole. (Miten todistaa ettei jotain ole? Todistus koskee vain olemassa olevia asioita. Menemättä sen kummemmin epistemologiaan: voin todistaa tietokoneeni olemassaolon vetoamalla aistihavaintooni kyseisestä esineestä. Sen sijaan en voi todistaa, etteikö huoneessa, jossa tätä tekstiä kirjoitan, ole näkymätöntä, leijuvaa spagettihirviötä.) Ateistit pyrkivät pikemminkin osoittamaan sen, ettei uskovaisten uskomuksille löydy mitään evidenssiä. Ateistien mukaan uskomukset, jotka ovat vailla episteemistä oikeutusta, eivät ole mielekkäitä. Ateistien mukaan todistustaakka on uskovaisilla, koska heidän väitteilleen ei löydy mitään todisteita. Myöskään popperilaisesta näkökulmasta “jumalhypoteesi” ei ole kestävä: sitä on mahdoton kritisoida, se ei ole falsifioitavissa. Myös von Wrightin toteamus siitä, että jumala ei ilmaise itseään maailmassa, on outo. Jos maailmaa on kaikki se mitä on olemassa, missä jumala sitten ilmaisee olemassaoloaan? Jossain ei-maailmassako? Tarkoittaako von Wright kenties samaa, mitä Karl Jaspers, jonka mukaan “Jumala ei ole tietämisen kohde, eikä hänestä voi esittää sitovia todistuksia”, koska jumala ei ole maailman realiteetti? (Karl Jaspers - Johdatus filosofiaan, s. 50) Jumalaa ei Jaspersin mukaan voida tavoittaa maailman sisältä (tai sen ulkopuolelta, mitä ikinä se tarkoittaakaan), vaan Jumala on tavoitettavissa silloin kun ihminen kokee maailman kokonaisuudessaan. Vanhaa latteutta mukaillakseni: von Wrightin ja Jaspersin mukaan jumala ei ole tiedon vaan uskon asia.

Itselleni kysymys jumalasta on kuitenkin tiedollinen kysymys. On turha edes keskustella jumalasta jollei asiasta voida mitään tietää. Jos voimme ainoastaan uskoa jumalaan, niin miksi pyrkiä käännyttämään ketään? Miksi esittää argumentteja puolesta tai vastaan? Toiset uskovat, toiset eivät, sillä siisti. Olkaamme siis agnostikkoja! Itselleni agnostisismi on kuitenkin riittämätön kanta. Tiedollisessa mielessä meillä ei ole yhtään todistetta (lue: faktaa), joka todistaisi jumalan olemassaolosta. Miksi jumala tulisi siis olettaa? Todistustaakka on uskovaisilla. Uskovaiset selittävät maailman synnyn jumalalla, mutta millä he selittävät jumalan? Aivan niin, eivät millään. Jumalhypoteesi (kts. R. Dawkins - Jumalharha) ei selitä mitään, eikä sitä voi edes yrittää testata. “Mystillisiä selityksiä pidetään syvällisinä, totuus on, etteivät ne ole edes pinnallisia.” (F. Nietzsche - Iloinen tiede, s. 117)

Vaikka nihilismi liittyykin ateismiin, ja tieteen onnistuneeseen yritykseen tappaa jumala, on jumalan ja moraalin välille vedetty kulttuurissamme aina tarpeettoman vahvat yhtäläisyysmerkit. Sillä vaikka jumala olisikin olemassa, olisimme silti vapaat itse harkitsemaan moraalikäsityksemme. Voisimme kyseenalaistaa annetun moraalin. Raamatunkin kymmenestä käskystä voidaan kysyä, että miksi ne ovat oikein. Uskovaiselle tämä on tietenkin mieletön kysymys. Jumalan sana on hänelle lopullinen. Ateistina minun on kuitenkin pakko kysyä: miksi jumalan opettamat kymmenen käskyä ovat oikein? Tähän ei voi uskovainen vastata oikeastaan mitään. Moraalilla ei ole pohjaa, vaikka jumala olisikin. (kts. E. Westermarck - Kristinusko ja moraali, s. 64-65) Voin jumalasta huolimatta toimia oman vapaan harkintani mukaan. Venäläinen anarkistifilosofi Mihail Bakunin “todistikin” (ironisesti) vapauden käsitteen avulla sen, ettei jumalaa ole: “Jos Jumala on olemassa, ihminen on orja. Mutta ihminen voi ja hänen tulee olla vapaa. Siispä Jumalaa ei ole.”

Pentti Linkolan kaltaiset eettiset naturalistit lankeavat usein samantapaisiin virheisiin kuin uskovaisetkin. Luonnontieteilijänä Linkola uskoo löytävänsä oikean moraalin luonnosta ja sen ilmiöistä. Ongelma on sama kuin uskovaisten tapauksessa. Voimme aina kysyä: miksi luonnosta löydettävät arvot ovat oikein? “Elämänsuojelijana” Linkola uskoo tällaisen olevan saivartelua. Hänen mukaansa asioilla on luonnollinen järjestys ja moraalikin on palautettavissa biologiseen luontoon. Kaltaisiani nihilistejä hän pitää epäuskottavina: “Silloin kun elämän tuhoutuminen on kouriintuntuvasti käsillä, jokainen nihilistikin palaa ruotuun.” (P. Linkola - Voisiko elämä voittaa, s. 357) Myönnän tämän. Mikäli tapahtuisi Linkolan ennustama suurkatastrofi, pyrkisin mitä todennäköisimmin pelastamaan itseni ja lähimmäiseni. Pyrkisin tekemään parhaani selvitäkseni katastrofista. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä tyhjyyttä, jonka ylle jokainen moraalijärjestelmä on rakennettu.

Mutta kuten aina: ne, jotka uskovat saavuttaneensa lopullisen totuuden, tekevät vakavia virheitä ajattelussaan. Se mihin sekä uskovaiset, että Linkola sortuvat on nk. naturalistinen (luonnollinen) virhepäätelmä. Se on G.E. Mooren tärkeimpiä huomioita metaetiikan alueella. Se on jokseenkin yhtäläinen David Humen 1700-luvulla kehittelemälle Humen giljotiinille. Humen mukaan emme voi sanoa siitä miten asiat ovat, miten niiden tulisi olla. “No ought from is.” G.E. Moore muotoili saman periaatteen hieman erilailla. Mooren mukaan kaikki sellainen etiikka, joka pyrkii määrittelemään moraalin luonnollisten ominaisuuksien avulla, kaatuu ns. avoimen kysymyksen argumenttiin. Yksinkertaistaen:

(1) Toimintaa A voidaan havaita luonnossa.

(2) Toimintaa A voidaan havaita luonnossa, mutta onko se oikein?

Naturalisteille (kuten Linkola) jälkimmäisen lauseen kysymys on mieletön, mutta anti-naturalisteille aina avoin. Moraalia ei voi johtaa mistään luonnollisesta tosiseikasta.

Tosiasioiden ja arvojen välillä on ammottava kuilu, eikä sitä voi millään keinoin ylittää. Gilbert Harmanin moraalisen skeptisismin mukaan moraalilauseet eivät selitä mitään ilmiötä, eikä niillä siksi ole mitään merkitystä. Moraali on lähinnä makuasia, jota ei voida rationaalisesti perustella. Verratkaamme kahta ilmiötä ja yrittäkäämme selittää ensimmäistä (1) ilmiötä tieteellisesti ja toista (2) ilmiötä moraalisesti:

(1) tupakoiminen aiheuttaa syöpää (ilmiö), koska tupakassa on syöpää aiheuttavia kemikaaleja (selitys)

(2) Pekka repii elävältä varikselta siipeä irti (ilmiö), koska siiven repiminen irti elävältä varikselta on väärin (ei-selitys).

Kuten näemme, arvolauselmia ei voida johtaa tosiasioista. Havaituista ilmiöistä ei voida millään ilveellä johtaa moraalilauseita. Variksen siiven repiminen irti voi ehkä jossain mielessä olla oikein tai väärin, mutta mitään objektiivista mittatikkua moraalikysymyksiin ei ole. Moraalilause on lähinnä asenteellista reagoimista faktalauseen sisältöön, sillä ei ole totuusarvoa. Moraalilauseet eivät kerro yhtään mitään ilmiöistä. Harmanin päättely etenee seuraavalla tavalla:

(1) Ainoa keino saada selville moraalilauseen totuus on, että tiedämme tietyt faktalauseet tosiksi.

(2) Faktalauseen totuus on moraalilauseen evidenssi vain jos moraalilause selittää faktalauseen totuuden.

(3) Mikään moraalilause ei selitä faktalauseen totuutta.

(4) Mikään faktalause ei voi olla moraalilauseen evidenssi.

(4) on tietysti oman moraalisen nihilismini tärkein argumentti. Makasipa maailma miten tahansa, emme voi tehdä mistään tosiasiasta mitään moraalista arvostelmaa. Esimerkiksi pedofilia on tosiasia, ja siitä voidaan muodostaa faktalause (‘Pedofiili kokee lapset seksuaalisesti kiihottaviksi’ tai ‘Pedofilia on laissa kiellettyä’), mutta koska moraalilauseita ei voida johtaa faktalauseista, emme voi sanoa onko pedofilia moraalisesti tuomittavaa vai ei.

Voitaisiin tietysti väittää, että tieto moraalista on jollain tavalla a priorista, jolloin empiirisiä tosiasioita ei tarvitsisi ottaa huomioon, koska tieto moraalista olisi jollain tavalla sisäänrakennettu ihmiseen (vrt. ns. moral sense). Tätä on kuitenkin vaikea hyväksyä, sillä on vaikea selittää silloin sitä, että jokaisella kulttuurilla (ja jopa jokaisella yksilöllä) on toisistaan rajustikin poikkeavia moraalikäsityksiä. Tästä hyvänä (ja klassisena) esimerkkinä on kannibalismi, jota tavataan tänäkin päivänä tiettyjen kansojen keskuudessa. Karkeistaen voidaan ajatella, että jokainen tabumme on normaalia elämää jossain maailman kulttuureista. Itse olenkin taipuvainen ajattelemaan moraalin yhteisön luomaksi fiktioksi, jonka ainoa tarkoitus on mahdollistaa toimiva yhteiselo. Oikeaa ja väärää ei ole. On vain erilaisia tapoja ratkaista yhteiseloon liittyvät käytännön ongelmat. Yksilön kannalta moraali tarkoittaa lähinnä sitä, että ihmiset pystyvät asettumaan toisen ihmisen asemaan, ja kuvittelemaan, miltä kanssaihmisestä tuntuu kun häntä esimerkiksi lyödään kirveellä nivusiin. Tätä ihminen ei haluaisi itse kokea, eikä siksi ehkä tee sitä muillekaan. Moraali on viimekädessä psykologinen, ennen kaikkea empatiaa ja samaistumista koskeva seikka.

Lopuksi

Yhtä hyvettä olin etsimässä ja kokonainen parvi sinulla oli piilossa! - Sokrates -

Lopuksi on vielä kysyttävä: onko nihilismissä kyse modernista duaalitaudista? Onko kyse siitä, että arvo eroaa olemisesta, tapahtuma merkityksestä, tekeminen tietämisestä ja käytäntö teoriasta? Onko pedofilian mieli pedofiliassa? Onko murhan merkitys murhassa itsessään? “I shot a man in Reno / Just to watch him die”, lauloi countrylegenda Johnny Cash. Onko miehen ampumisen mieli miehen ampumisessa itsessään? Ne, jotka ovat sitä mieltä, että elämän merkitys on elämässä itsessään vastaavat kyllä. Jos elämän merkitys on elämässä itsessään, myös tekojemme merkitys on niissä itsessään, koska myös tekomme ovat osa elämäämme. Itseasiassa teot muodostavat elämämme, ainakin eksistentialistisessa mielessä. Tämän vuoksi lause “Elämän merkitys on elämässä itsessään” tarkoittaa samaa kuin “Elämällä ei ole merkitystä”. Paul Feyerabendin lausahdusta mukaillen: Kaikki käy! - etiikassakin.

(2006/2007)

Kirjallisuus:
Dawkins, Richard: Jumalharha, Terra Cognita 2007 (kirja)
Enqvist, Kari: Olemisen porteilla, WSOY 1998 (kirja)
Jaspers, Karl: Johdatus filosofiaan, Otava 1970 (kirja)
Ketonen, Oiva: Se pyörii sittenkin: tieteenfilosofian peruskysymyksiä, WSOY 1976 (kirja)
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa - ja millä ehdoilla, Tammi 2004 (kirja)
Markiisi de Sade: Sodoman 120 päivää, Like 2004 (kirja)
McGrath, Alistair: Ateismin lyhyt historia (kirja)
Määttänen, Pentti: Filosofia - johdatus peruskysymyksiin, Gaudeamus 1995 (kirja)
Nietzsche, Friedrich: Iloinen tiede, Otava 1962 (kirja)
Pernu, Tuomas: “Mieli palautuu aivojen fysiologiaan”, HS 11.10.2005 (artikkeli)
Platon: Teokset II, Otava 1999 (kirja)
Popper, Karl R.: Arvauksia ja kumoamisia - tieteellisen tiedon kasvu, Gaudeamus 1995 (kirja)
Pyhä Raamattu, Suomen kirkon sisälähetysseura 1984 (kirja)
Sartre, Jean-Paul: Esseitä I, Otava 1965 (kirja)
Vattimo, Gianni: Uskon että uskon, Nemo 1999 (kirja)
Westermarck, Edvard: Kristinusko ja moraali, Otava 1984 (kirja)
von Wright, Georg Henrik: Tiede ja ihmisjärki, Otava 1987 (kirja)

Ei kommentteja: