torstai 15. marraskuuta 2007

Adornosta, moraalista ja emootioista

Olen nyt pari kuukautta opiskellut filosofiaa. Tuntuu hyvältä. Tunnen olevani kaltaisteni seurassa, eikä minun tarvitse tuntea olevani jollain tapaa ulkopuolinen. Helsingissä asuessani tunsin olevani muukalainen. Työpaikkani ei vastannut omaa luonnettani, joka on lopultakin hiljainen ja kontemplatiivinen - arka ja epätasapainoinen. En osannut niitä sosiaalisia taitoja mitä keskivertoihmiseltä kulttuurissamme odotetaan. Osaan sanoa asiat suoraan, en vihjailla. Puheyhteyttä en oikein ihmisiin saanut muuta kuin alkoholin vaikutuksen alaisena. Täällä Jyväskylässä ensimmäistä kertaa ihmiset oikeasti arvostavat minua. Eivät ainoastaan sen vuoksi että saisivat minulta jotain...

No mutta anyways, emoilu saa nyt jäädä. On oikeatakin asiaa.
Olen pohdiskellut jo pitkään moraalin oikeuttamisen mahdollisuutta. Olen moraalinen antirealisti ja relativisti. Minulle moraaliset lauseet ovat täysin tyhjiä, niillä ei ole mitään sisältöä. Analysoikoot g.e.mooret ja muut käsiteanalyytikot hyvän käsitettä niin paljon kuin haluavat - hyvän käsitteeseen ei saa sisältöä muuta kuin sinne sellaista asettamalla. Moraali on pikemminkin psykologiseen samaistumiseen liittyvä seikka. Kun esimerkiksi näemme ihmisen kärsivän voimme mielikuvituksemme tasolla samaistua kärsivään yksilöön. Tämä samaistumisen kyky ei kuitenkaan ole staattinen. Se riippuu historiallisesta ympäristöstä ja ajan hengestä. Aikakausi ja sen materiaaliset ehdot määrittävät samaistumisen mahdollisuutta hyvin paljon. Esim. vielä 1700-luvulla mustia pidettiin eläiminä, ja fataalisti poikkeavana, mikä esti samaistumisen toteutumisen ja oikeutti orjuuden.

Kuten Aristoteleskin jo puhui, moraali toteutuu tietynlaisissa yksilöissä. Se, mitä kutsumme moraaliksi, on pohjimmiltaan sellaisen yksilön saavutettavissa, joka kykenee voimakkaan emotionaalisella tasolla samaistumaan ihmisiin, ja kärsiviin.
Frankfurtin kriittisen koulun johtohahmon, Theodor Adornon, negatiivinen moraalifilosofia artikuloi ajatuksen hieman toisin. "Tosia lauseet ovat impulsseina, jos käy ilmi, että jossakin kidutetaan." Pelkkä samaistuminen ei riitä. Tarvitaan vääryyden korjaamiseen suuntautuvaa impulssia, voimakkaan emotionaalista vääryden kokemista. Adornon mielestä myötätunto ei kuitenkaan yksin riitä vastustamaan niitä rakenteita mitkä tuottavat myötätunnon tarvetta. "Lisäksi tuleva" on Adornolle tärkeä käsite. Se tarkoittaa myötätunnon toteuttavaa impulssia, yhteiskunnallista toimintaa, joka pyrkii emansipaatioon ja kärsimyksen poistamiseen.Hän asettaa uuden kategorisen imperatiivin:

"Hitler on pakottanut ihmiset epävapauden tilassaan omaksumaan uuden kategorisen imperatiivin, jonka mukaan ajattelu ja toiminta on järjestettävä siten, ettei Auschwitz enää toistuisi, ettei mitään vastaavaa enää tapahtuisi. [...] Olisi irvokasta käsitellä sitä diskursiivisesti: siinä voi elävästi tuntea siveellisen lisäksi tulevan momentin. (das Moment des Hinzutretenden am Sittlichen)" "Moraali voi Adornon käsityksen mukaan elää vain sen "materialistisen motiivin" varassa, että ihmiset kärsivät kohdatessaan toistensa kärsimyksen ja että heillä on yhteinen intressi vähentää tai lopettaa kärsimys. Tämä"moraalinen impulssi" on eräänlainen materialistinen vastine Kantin hyvälle tahdolle." (Jussi Kotkavirta, "Omantunnon huono omatunto", teoksessa "Kritiikin lupaus")

Itselleni moraalissa ei ole niinkään kyse järjenkäytöstä kuin samaistumisen kyvystä. Tosiasioiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Lopultakin ihminen kykenee samaistumaan toisiin ihmisiin (ja myös eläimiin) introspektoimalla omia kognitiivis-emotionaalisia prosessejaan: tuntemalla itsensä. Kun tunnemme itsemme, kykenemme ehkä löytämään jotain perustavanlaatuisia yhtäläisyyksiä ihmisten käyttäytymisestä, ja täten ymmärtämään heitä. Mutta toisaalta: meillä ei ole mitään objektiivista kriteeriä kritisoida esim väkivaltaisia natseja, psykopaatteja ja pedofiileja. Tämä ei mielestäni ole puute. Objektiivisen kriteerin puute on objektiivinen tosiasia. Moraali on puhtaasti emotionaalis-psykologinen ilmiö, sitä ei voida käsitellä diskursiivisesti, siitä ei voi puhua.

Seuraavat teokset ovat aiheen kannalta lukemisen arvoisia:
Olli-Pekka Moisio (toim.): Kritiikin lupaus (SoPhi 1999)
Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka (Gaudeamus 2005)
Jonathan Glover: Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria (LIKE 1999)

Ei kommentteja: