perjantai 30. marraskuuta 2007

Autenttisuudesta



"Me nautimme ja huvittelemme, kuten kuka tahansa nauttii; me luemme, näemme ja arvioimme kirjallisuutta ja taidetta kuten kuka tahansa näkee ja arvioi; mutta myös vetäydymme "suurista laumoista" syrjään kuten kuka tahansa vetäytyy; pidämme kuohuttavana sitä mitä kuka tahansa pitää kuohuttavana. Kuka tahansa, joka ei ole mitään määrättyä ja on kaikki, mutta ei summana, määrää jokapäiväisen olemistavan. [...] Kenen tahansa olemisessa on olemuksellisesti kyseessä tavanomaisuus. Siksi kuka tahansa pysyttelee faktisesti siinä tavanomaisuudessa, mikä on soveliasta, hyväksyttyä ja mikä ei, mikä takaa menestyksen ja mikä ei. Tämä tavanomaisuus, joka antaa mallin sille, mitä voi ja saa panna alttiiksi, vahtii jokaista esiin tunkevaa poikkeusta. Jokaista etuoikeutettua pidetään äänettömästi kurissa. Kaikki alkuperäinen on silottunut yhdessä yössä jo kauan tunnetuksi. Kaiken taistelemalla saavutetusta tulee kätevää. Jokainen salaisuus menettää voimansa. Huoli tavanomaisuudesta ilmaisee jälleen täälläolon olemuksellisen tendenssin, jota kutsumme kaikkien olemismahdollisuuksien tasoittamiseksi.

Kaukaisuus, tavanomaisuus ja tasoittaminen konstitoituvat kenen tahansa olemistapoina sitä, mitä kutsumme 'julkisuudeksi'. [...] Julkisuus hämärtää kaiken ja esittää siten kätketyn tuttuna ja kaikkien lähestyttävänä." -Martin Heidegger, "Oleminen ja aika", s. 165-166



lauantai 24. marraskuuta 2007

Voiko Platon sekoittaa pään?

(Tällaisen jutun lähetimme kaverini kanssa Hesariin - vaan eipä julkaistu.)

Helsingin Sanomien artikkeli Platon voi sekoittaa pään on mielestämme täysin puutteellinen kuvaus radikaalin filosofian luonteesta. Kuka tahansa voi konstruoida erilaisista lähteistä käsin juuri sellaisen radikaalin maailmankuvan kuin itse tahtoo. Vanhassa Testamentissa on kuvaus lähes täydellisestä kansanmurhasta: vain kaksi valittua ihmistä ja joukko eläimiä säästyy. Teosta lukiessa voi saada kuvan naisten ala-arvoisuudesta, seksuaalisten vähemmistöjen harjoittamasta kauhuudesta, vammaisten alistamisesta ja lasten kurittamisesta, ja loppujen lopuksi on vain yksi Jumalan valittu kansa. Jos haluaa, Mein Kampfista saa samanlaisia aineksia. Pekka-Eric Auvisen Luonnollisen Valitsijan Manifesti muistuttaa suuresti edellä käsiteltyä puutteellista luetteloa, jossa erilaisia fragmentteja on poimittu sieltä täältä: Darwinilta, Nietzscheltä tai vaikkapa Platonilta. Kuitenkaan subjektin ja ajattelun historian välillä ei ole mitään suoraa yheyttä. Jokainen ajattelija ajattelee itse ja luo oman maailmanjäsennyksensä, parhaimmassa tapauksessa kriittisesti. Luonnollisen Valitsijan Manifesti on juurikin ”minun sotani, minun ideani ja minun suunnitelmani”.

Meidän mielestämme Helsingin Sanomat on konservatiivinen, lievästi oikeistolainen lehti, jonka tapana on kuvata radikaalit ideat naurettaviksi. Kuitenkaan emme näe tämänhetkisen maailmantilan parantamiseksi mitään muuta mahdollisuutta kuin radikaalin filosofian ja politiikan. Esimerkiksi Jeesuksen moraalifilosofia, valistusajattelijoiden humanismi ja Marxin talousteoria ovat kaikki olleet aikanaan radikaaleja käsityksiä, mutta ehdottoman välttämättömiä seuraavan humaanimman yhteiskunnanrakentamisessa. Tottakai filosofia voi sekoittaa pään, mutta asiallinen otsikko kyseiseen aiheeseen olisi ollut: Voiko Platon sekoittaa pään? Nyt artikkelin otsikko lähinnä naurettavan sensaatiohakuinen.

On myös arveluttavaa että ylipäänsä Jokelan surmien kaltaisiin tekoihin lähdetään etsimään syytä filosofiasta kun kyseessä on pikemminkin koko yhteiskuntamme ilmentymä. Onnellisessa ja vakaassa yhteiskunnassa ei Auvisen kaltaisia tapauksia synny. Yksilöpsykologia ei voi olla tyhjentävä näkökulma selittämään Jokelan surmia, eikä filosofian syyttäminen auta ketään tai mitään. Pikemminkin olisi kiinnitettävä huomiota katsomusaineiden laatuun opetuksessa. Myös radikaaleja filosofioita tulee opettaa. Erilaisten katsomusten, olivat ne kuinka äärimmäisiä tahansa, tulee opettaa. Siten yksilö voi kenties oppia maailmankatsomuksellista suvaitsevaisuutta, joka on tärkeää maailmankatsomusten hajautumisen ja uusheimoutumisen aikakaudellamme. Kriittinen asenne katsomusjärjestelmiä kohtaan on tärkeää, mutta sen tulee päteä niin Platoniin, Nietzscheen kuin Jeesukseenkin.

Matias Slavov ja Keijo Lakkala
kirjoittajat opiskelevat filosofiaa Jyväskylän Yliopistossa

lauantai 17. marraskuuta 2007

"Ystäväni, joka on homo, keitti hernekeittoa."

Muutamia ajatuksia kielenkäytöstämme:

Kun puhun eräästä ystävästäni, olen huomannut aina liittäväni häneen lisämääreen "homo". Hän toki on homo, mutta mitään väliä sillä ei useinkaan ole kun puhun hänestä jollekin ihmiselle. Esimerkkilauseena voisi toimia vaikkapa seuraava: "Ystäväni, joka on homo, keitti hernekeittoa." Mitä tekemistä sillä, että ystäväni on homo, on sen kanssa, että hän keitti hernekeittoa? Aivan: ei mitään... Oli miten oli, teemme joka tapauksessa vastaavanlaisia erotteluja joka hetki. Annan lisää esimerkkejä: "Eräs venäläinen ystäväni osti auton", "Naispuolinen/miespuolinen ystäväni teki sitä & tätä..."

Varsinkin viimeinen lause valottaa hyvin tällaisen kielenkäytön luonnetta. Kyseisessä lauseessa teemme erottelun itsemme ja toiseuden välillä: vastakkaista sukupuolta oleva ystävä identifioituu juuri sukupuolensa kautta. 'Ystävä' kyseisessä lauseessa on ennen kaikkea nainen/mies (riippuen lausujan omasta sukupuolesta), ei 'ystävä'... Sana 'ystävä' on lisämääre, ei sukupuoli. Tässä näemme esimerkin sukupuolittumisesta.

Ensimmäinen esimerkkilause ("Ystäväni, joka on homo...") tekee erottelun yhteisön normin, heteroseksuaalisuuden, ja siitä poikkeavan välillä. Kieli osoittautuu tässä heteronormatiiviseksi.

Sana 'neekeri' on myös eräänlainen erottautumisen merkki. 'Neekerin' ensisijainen identiteetti liittyy hänen ihonväriinsä, ei siihen että hän on ihminen ja tekee jotain. "Toi neekeri osti jogurttia!" 'Neekeri' sanan käyttö ilmentää omaa erottautumistamme tummaihoisista. 'Neekeri' on substantiivi, ei adjektiivi. Kielemme tekee erottelun meidän, toimivien subjektien, ja 'neekerin' (tai homon tai miehen/naisen) välillä. Osoittaessamme tummaihoista ihmistä ja lausuessamme "Tuo tuossa on neekeri" käytämme käsitettä jossain määrin adjektiivina, mutta heti seuraavassa käsite jo paljastuukin substantiiviksi: 'neekeriys' määrittää kyseistä olioita pikemminkin kuin 'ihmisyys'.

"Abdul on 38-vuotias ATK-alan asiantuntija. Hänellä on vaimo ja kolme lasta. Hänellä on ruskeat silmät ja tumma ihonväri." Tässä kuvailemme ihmistä. Sen sijaan sanoessamme, että "Abdul on 38-vuotias ATK-alan asiantuntijana toimiva neekeri..." teemme hänestä ihmisen sijaan 'neekerin'. Hänen olemustaan määrittää tällöin jokin hänen ulkoisista ominaisuuksistaan; nimittäin hänen ihonvärinsä. Ylemmässä lauseessa Abdulia määrittävät hänen tekemisensä, osaamisensa, elämäntilanteensa ja hänen ulkoiset ominaisuuksensa yhdessä. Jälkimmäisessä lauseessa Abdulia määrittää ensisijaisesti hänen ihonvärinsä.

Hmm...

torstai 15. marraskuuta 2007

Adornosta, moraalista ja emootioista

Olen nyt pari kuukautta opiskellut filosofiaa. Tuntuu hyvältä. Tunnen olevani kaltaisteni seurassa, eikä minun tarvitse tuntea olevani jollain tapaa ulkopuolinen. Helsingissä asuessani tunsin olevani muukalainen. Työpaikkani ei vastannut omaa luonnettani, joka on lopultakin hiljainen ja kontemplatiivinen - arka ja epätasapainoinen. En osannut niitä sosiaalisia taitoja mitä keskivertoihmiseltä kulttuurissamme odotetaan. Osaan sanoa asiat suoraan, en vihjailla. Puheyhteyttä en oikein ihmisiin saanut muuta kuin alkoholin vaikutuksen alaisena. Täällä Jyväskylässä ensimmäistä kertaa ihmiset oikeasti arvostavat minua. Eivät ainoastaan sen vuoksi että saisivat minulta jotain...

No mutta anyways, emoilu saa nyt jäädä. On oikeatakin asiaa.
Olen pohdiskellut jo pitkään moraalin oikeuttamisen mahdollisuutta. Olen moraalinen antirealisti ja relativisti. Minulle moraaliset lauseet ovat täysin tyhjiä, niillä ei ole mitään sisältöä. Analysoikoot g.e.mooret ja muut käsiteanalyytikot hyvän käsitettä niin paljon kuin haluavat - hyvän käsitteeseen ei saa sisältöä muuta kuin sinne sellaista asettamalla. Moraali on pikemminkin psykologiseen samaistumiseen liittyvä seikka. Kun esimerkiksi näemme ihmisen kärsivän voimme mielikuvituksemme tasolla samaistua kärsivään yksilöön. Tämä samaistumisen kyky ei kuitenkaan ole staattinen. Se riippuu historiallisesta ympäristöstä ja ajan hengestä. Aikakausi ja sen materiaaliset ehdot määrittävät samaistumisen mahdollisuutta hyvin paljon. Esim. vielä 1700-luvulla mustia pidettiin eläiminä, ja fataalisti poikkeavana, mikä esti samaistumisen toteutumisen ja oikeutti orjuuden.

Kuten Aristoteleskin jo puhui, moraali toteutuu tietynlaisissa yksilöissä. Se, mitä kutsumme moraaliksi, on pohjimmiltaan sellaisen yksilön saavutettavissa, joka kykenee voimakkaan emotionaalisella tasolla samaistumaan ihmisiin, ja kärsiviin.
Frankfurtin kriittisen koulun johtohahmon, Theodor Adornon, negatiivinen moraalifilosofia artikuloi ajatuksen hieman toisin. "Tosia lauseet ovat impulsseina, jos käy ilmi, että jossakin kidutetaan." Pelkkä samaistuminen ei riitä. Tarvitaan vääryyden korjaamiseen suuntautuvaa impulssia, voimakkaan emotionaalista vääryden kokemista. Adornon mielestä myötätunto ei kuitenkaan yksin riitä vastustamaan niitä rakenteita mitkä tuottavat myötätunnon tarvetta. "Lisäksi tuleva" on Adornolle tärkeä käsite. Se tarkoittaa myötätunnon toteuttavaa impulssia, yhteiskunnallista toimintaa, joka pyrkii emansipaatioon ja kärsimyksen poistamiseen.Hän asettaa uuden kategorisen imperatiivin:

"Hitler on pakottanut ihmiset epävapauden tilassaan omaksumaan uuden kategorisen imperatiivin, jonka mukaan ajattelu ja toiminta on järjestettävä siten, ettei Auschwitz enää toistuisi, ettei mitään vastaavaa enää tapahtuisi. [...] Olisi irvokasta käsitellä sitä diskursiivisesti: siinä voi elävästi tuntea siveellisen lisäksi tulevan momentin. (das Moment des Hinzutretenden am Sittlichen)" "Moraali voi Adornon käsityksen mukaan elää vain sen "materialistisen motiivin" varassa, että ihmiset kärsivät kohdatessaan toistensa kärsimyksen ja että heillä on yhteinen intressi vähentää tai lopettaa kärsimys. Tämä"moraalinen impulssi" on eräänlainen materialistinen vastine Kantin hyvälle tahdolle." (Jussi Kotkavirta, "Omantunnon huono omatunto", teoksessa "Kritiikin lupaus")

Itselleni moraalissa ei ole niinkään kyse järjenkäytöstä kuin samaistumisen kyvystä. Tosiasioiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Lopultakin ihminen kykenee samaistumaan toisiin ihmisiin (ja myös eläimiin) introspektoimalla omia kognitiivis-emotionaalisia prosessejaan: tuntemalla itsensä. Kun tunnemme itsemme, kykenemme ehkä löytämään jotain perustavanlaatuisia yhtäläisyyksiä ihmisten käyttäytymisestä, ja täten ymmärtämään heitä. Mutta toisaalta: meillä ei ole mitään objektiivista kriteeriä kritisoida esim väkivaltaisia natseja, psykopaatteja ja pedofiileja. Tämä ei mielestäni ole puute. Objektiivisen kriteerin puute on objektiivinen tosiasia. Moraali on puhtaasti emotionaalis-psykologinen ilmiö, sitä ei voida käsitellä diskursiivisesti, siitä ei voi puhua.

Seuraavat teokset ovat aiheen kannalta lukemisen arvoisia:
Olli-Pekka Moisio (toim.): Kritiikin lupaus (SoPhi 1999)
Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka (Gaudeamus 2005)
Jonathan Glover: Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria (LIKE 1999)